Perinteinen poronhoitokulttuuri

From Elävä perintö -wiki
Jump to navigation Jump to search
Perinteinen poronhoitokulttuuri
Sijainti Lappi, Kainuu, Pohjois-Pohjanmaa
Asiasanat poro, poronhoito, Poronkäristys, poromies, poronhoitoalue, paliskunta, poroerotus, porotila

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Poronhoitoalue on poronhoitolailla (848/1990) määritelty poronhoitoa varten tarkoitettu alue. Poronhoitoalueen koko on 122 936 neliökilometriä eli 36 % Suomen pinta-alasta. Poronhoitoalue kattaa Lapin maakunnan (Kemi-Tornion aluetta lukuun ottamatta) sekä pohjoisosat Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun maakunnista.

Poronhoidon syyskausi on poroerotusten aikaa. Kuvaaja: Anne Ollila.
Poronhoidon syyskausi on poroerotusten aikaa. Kuvaaja: Anne Ollila.

Perinteistä poronhoitoa harjoitetaan Suomessa 54:ssä poronhoitoalueella sijaitsevassa paliskunnassa, joihin kuuluu yhteensä noin 4300 poronomistajaa. Paliskunnat ovat pinta-aloiltaan ja poromääriltään erikokoisia poronhoitoyksiköitä. Jokainen paliskunta on osakkaidensa muodostama yhteisö, joka vastaa poronhoidosta alueellaan. Kukin poronomistaja kuuluu vain yhteen paliskuntaan. Paliskuntien sisällä poronhoitoa harjoitetaan myös perhe- tai tokkakunnissa, jotka hoitavat vapaana laiduntavia porojaan kukin omalla laidunalueellaan.

Suomessa poronhoitoa harjoittavat perinteisesti suomalaiset ja saamelaiset ihmiset. Poronhoito-oikeutta ei ole Suomessa rajattu etnisyyden tai kansallisuuden perusteella, sillä poronhoidon historia on ikimuistoinen niin perinteisessä Suomen saamelaisessa kuin perinteisessä pohjoissuomalaisessa poronhoitokulttuurissa. Jokaisella paliskunnalla on kuitenkin oikeus päättää mahdollisista uusista jäsenistä omassa yhteisössään.

Paliskuntien yhdyssiteenä ja katto-organisaationa toimii Paliskuntain yhdistys, jonka jäseniä kaikki paliskunnat ovat. Paliskuntain yhdistyksen ylin päättävä elin on edustajakokous, joka kokoontuu vuosittain päätapahtumaansa Poroparlamenttiin, Rovaniemelle kesäkuun ensimmäisenä maanantaina ja tiistaina.

Perinteen harjoittaminen

Lappalaisten vanhojen tarujen mukaan Jubmel loi kerran maan poronvasasta. Luista tuli kallioperä, lihaksista maa ja multa, mutta maan sisuksiin luoja piilotti poronvasan sydämen. Tuulessa yksinäinen vaeltaja voi joskus kuulla pienen poronvasan poronsydämen lyönnit. (Erik Therman, 1990)

Kuten aikojen alusta on ollut, on poronhoitokulttuuri yhä Pohjois-Suomen leimallisin kulttuurinen erityispiirre. Vapaana laiduntavat porot, perinteiset ja nykyaikaiset porotuotteet ja matkailupalvelut sekä porokilpailut – jotka kaikki pohjautuvat vahvaan ja elävään poronhoitoperinteeseen – näkyvät pohjoisen elämässä lukuisin eri tavoin, tehden alueesta ainutlaatuisen ja muusta Suomesta perinteiltään erottuvan.

Poromatkailu on osa kehittyvää ja elävää poronhoitokulttuuria. Kuva: Jonas Rudolph.
Poromatkailu on osa kehittyvää ja elävää poronhoitokulttuuria. Kuva: Jonas Rudolph.

Poronhoitovuosi päättyy toukokuun loppuun (31.5.) ja vastaavasti uusi alkaa kesäkuun alussa (1.6.). Perinteinen poronhoito perustuu edelleen porojen vapaaseen laidunnukseen, porojen luontaiseen vuodenkiertoon sekä vuodenkierron mukaan tapahtumiin porojen siirtymiin laidunalueiden välillä. Perinteinen poronhoito on keskeinen osa pohjoissuomalaista, lappilaista ja saamelaista kulttuuriperintöä Suomessa. Saamelaista poronhoitoa harjoitetaan Suomen lisäksi Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Perinteinen poronhoito kulkee usein suvussa. Poronhoitajaperheeseen syntyvälle lapselle annetaan oma poromerkki hyvin pian syntymän jälkeen. Poromerkki on omistajalle henkilökohtainen. Se voi noudattaa suvun poromerkkien perinteitä sukumerkkinä. Poroperheessä lapset otetaan mukaan poronhoidon vuodenkierron mukaisiin tehtäviin aivan pienestä pitäen. Näin uudet sukupolvet kasvavat poronhoitokulttuuriin edeltävien sukupolvien jälkiä seuraillen, mutta myös ajan saatossa perinteitä uudistaen ja uusia perinteitä luoden, kuten elävään kulttuuriin kuuluu. Poronhoidossa on mukana paljon nuoria ja poronuoret ovat tutkitusti ylpeitä ainutlaatuisesta poronhoitokulttuurista, johon ovat kasvaneet. Näin myös poronhoidon jatkuvuus sukupolvelta toiselle on ilahduttavan vakaalla pohjalla.

Poronhoidossa hyödynnetään omaa paimenkoirarotua, lapinporokoiraa, mikä on yksi Suomen viidestä kansallisesta koirarodusta. Koiran käytöllä poronhoidossa on pitkät perinteet, mutta moottorikelkka ja elinkeinon teknistyminen notkauttivat porokoiran suosion. Kelkan avulla porot saadaan koottua aitoihin joutuisammin koirista riippumatta ja lisäksi varhaisissa kelkoissa ei ollut paikkaa koiran kuljettamiseen. Kiinnostus porokoiraa kohtaan on kuitenkin virinnyt uudelleen 1990-luvulta alkaen. Nykyisin koiria on käytössä jo kohtuullisen laajalti erityisesti pohjoisella ja keskisellä poronhoitoalueella.

Poronhoito noudattaa edelleen vuosikymmenten ja -satojen aikana muodostuneita perinteitä. Muun yhteiskunnan tavoin poronhoito myös kehittyy ja hyödyntää muun muassa uutta teknologiaa. Tämän päivän poronhoito on edelleen pohjoisen poroperheen elämää osana alueensa poronhoitoyhteisöä.

Poronhoidossa pohjoisen luonto sanelee toiminnan reunaehdot. Keskeisiä vuodenkierron vaiheita ovat poronvasojen kesämerkintä eli vasanleikko juhannuksen tienoilla sekä syyskaudella alkavat poroerotukset. Kesällä räkkä, eli vertaimevät hyönteiset, kokoavat porot suuriksi tokiksi aukeille alueille. Tätä ilmiötä hyödyntäen poronhoitajat kuljettavat porot maastossa sijaitseviin merkintäaitoihin, joissa perinteisiä toimintakäytäntöjä noudattaen vasat saavat korviinsa omistajansa merkin. Syksyllä porojen kiima-aika eli rykimä saa urosporot eli hirvaat kokoamaan itselleen haaremin vaatimista eli naarasporoista. Poronhoitajat hyödyntävät tätä luonnontapahtumaa kuljettamalla nämä rykimäparttiot maastossa erotusaitoihin, joissa pidetään poroerotukset.

Talvisin porokilpailut kokoavat yhteen poronhoitajia eri puolilta poronhoitoaluetta. Virallisia porokilpailuja on Suomessa järjestetty vuodesta 1932. Porokilpailujen eksotiikka houkuttelee nykyisin myös kansainvälistä yleisöä. Kisakausi huipentuu parhaiden porojen mittelöön Porokuninkuudesta.

Poroerotusaidat ja paimentopaikat ovat poronhoidon toimintakeskuksia. Kuvassa perinteinen erotusaita ja paimentopaikka Jääskön paliskunnassa Rovaniemellä. Kuva: Anne Ollila
Poroerotusaidat ja paimentopaikat ovat poronhoidon toimintakeskuksia. Kuvassa perinteinen erotusaita ja paimentopaikka Jääskön paliskunnassa Rovaniemellä. Kuva: Anne Ollila

Perinteen taustaa ja historiaa

Poronhoidon katsotaan saaneen alkunsa peuranmetsästyksestä. Peurat olivat elintärkeitä riistaeläimiä heti jääkauden jälkeen, elämän levittäytyessä kohti pohjoista. Peuranmetsästys hiipui villipeurojen määrän vähentymisen myötä. Peuranmetsästyksestä siirryttiin poronhoitoon peuroja kesyttämällä.

Täydellistä varmuutta peurojen kesyttämistavasta ei ole, mutta peuralaumoja on saatettu pyydystää kesytettäväksi laajojen poroaitaa muistuttavien aitojen eli vuomenien avulla. Yksittäisiä peuroja on kesytetty monin eri tavoin ja niitä on käytetty houkutuseläiminä peuranpyynnissä, lihan ja maidon tuottajina sekä kanto- ja vetoeläiminä. Vanhimmissa tunnetuissa kalliopiirroksissa, joissa on kuvattu aitauksessa olevia peuroja, on ikää 5000−6000-vuotta.

Omavaraistaloudessa elettäessä poro hyödynnettiin mahdollisimman tarkoin. Se toimi myös veto- ja kantojuhtana sekä keskeisimpänä kulkuvälineenä pohjoisen erämaissa. Porosta saatiin ravintoa ja raaka-aineita vaatteisiin ja työkaluihin.

Vähitellen poronhoidossa siirryttiin muutamien porojen omistamisesta suurempiin porokarjoihin. Fennoskandian alueen suurporonhoito sai alkunsa myöhäiskeskiajalla Länsi-Norjan alueella. Tunturipeurojen määrän vähentyessä kehitettiin uusi, paimennukseen ja jutaamiseen perustuva poronhoito. Poronhoito alkoi levitä eri suuntiin 1300-luvulla ja saavutti Pohjois-Ruotsin ja Tornion Lapin 1400-1600-lukujen aikana.

Suomeen poronhoito levisi todennäköisimmin Ruotsin ja Norjan tunturialueilta, Enontekiön ja Muonion kautta. Suomessa saamelaisten ohella pohjoisen alueen muu väestö omaksui poronhoidon elinkeinokseen ja elämäntavakseen hyvin varhaisessa vaiheessa. Näin poronhoidosta muodostui keskeinen osa pohjoisen ihmisten elämää ja kulttuuria.

Lapinporokoira on poronhoitotöihin jalostettu alkukantainen koirarotu, joka on kautta aikain toiminut poromiehen parhaana renkinä. Kuva: Anne Ollila.
Lapinporokoira on poronhoitotöihin jalostettu alkukantainen koirarotu, joka on kautta aikain toiminut poromiehen parhaana renkinä. Kuva: Anne Ollila.

Paimentolaisporonhoidossa porot laidunsivat laajalla alueella. Talvella ne hankkivat ravintonsa metsäseutujen jäkäliköiltä, kesälaitumet taas olivat ylhäällä tunturinummilla tai Jäämeren heinäisillä rannoilla ja saarilla. Yhteen suuntaan jutausmatka saattoi olla pituudeltaan jopa 400 kilometriä. Valtioiden rajankäyntien myötä paimentolaisuus kapeni valtioiden sisäiseen laidunnukseen, eikä rajasulkujen jälkeen ollut mahdollista kulkea porojen kanssa Jäämerelle saakka. Tuntureiden eteläpuolisilla metsäalueilla tokat pysyttelivät alkujaankin suppeammilla alueilla, poronhoito oli eräänlaista puolipaimentolaisuutta. Talvisin poroja paimennettiin hiihtäen ja kesäisin jalkaisin.

1600-luvulla poroja yritettiin kuningas Kaarle IX:n toimeksiannosta kotiuttaa myös etelämmäs, Etelä-Pohjanmaalle. Etäisimmät kokeilut eivät kuitenkaan onnistuneet hyvin. 1700-luvun puoliväliin mennessä poronhoitoa harjoitettiin Kuhmo-Oulu-linjan pohjoispuolella, kutakuinkin nykyisen poronhoitoalueen mukaisella alueella.

Poronhoidon järjestäytyminen käynnistyi Suomessa 1700-luvulla. Järjestäytymisen tarve syntyi poronhoidon tehostumiseen, maanviljelykseen ja poronhoidon sisäisiin tarpeisiin liittyvistä kysymyksistä. Poronomistajista ja poromerkeistä velvoitettiin kokoamaan ja luovuttamaan luettelo pitäjänkokoukselle. Paliskunta-nimitys otettiin käyttöön Kuusamossa 1828-69. Sanana paliskunta ja sen kantasana palkinen tulevat saamenkielisestä verbistä palgat, suomennettuna palkia, mikä tarkoittaa poron rauhatonta liikehdintää. Porot palkivat samoilla alueilla vuodesta toiseen, joten kyseessä on hallinnollisen yksikön lisäksi myös porojen luontaiseen vuosittaiseen laidunkiertoon liittyvä alue.

Paliskuntien järjestäytymistä tehostettiin valtiovallan toimesta 1800-luvun lopulla. Suomen senaatti määräsi paliskuntajaon toteutettavaksi 1898. Tarkemmin poronhoidon ja valtionmaiden suhde määriteltiin senaatin päätöksellä 1916.

Paliskuntain yhdistyksen edeltäjä Suomen Poronjalostusyhdistys perustettiin 1926. Perustajia olivat Matti Oskari Lahtela, Kaarlo J. Holster, Heino Alapulli ja Kaarlo Hiltula. Porojalostusyhdistyksen keskeinen tehtävä oli edistää yhteistoimintaa poronhoitoyhdistysten välillä. Ensimmäinen poronhoitolaki säädettiin vuonna 1932, pitkälti Poronjalostusyhdistyksen toiminnanjohtaja Alaruikan ansiosta. Poronhoitolakia uudistettiin vuosina 1948 ja 1968. Nykyinen voimassa oleva poronhoitolaki on vuodelta 1990. Paliskuntain yhdistys perustettiin 1948 ja samalla pitäjien poronhoitoyhdistykset lakkautettiin.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Poroja keväthangilla. Kuva: Anne Ollila
Poroja keväthangilla. Kuva: Anne Ollila

Myös nykypäivänä poro pyritään hyödyntämään omavaraistalouden hengen mukaisesti eli mahdollisimman tarkkaan. Tämä tavoite on osa poron arvostusta ja kunnioittamista. Nykyaikaisiin vaatimuksiin ja tarpeisiin on haettu ratkaisuja kehittämällä esimerkiksi porotuotteiden valikoimia poron kokonaisvaltaisen hyödyntämisen suuntaan. Liha ja sisäelimet menevät ruoaksi ihmisille ja lemmikkieläimille. Sarvet hyödynnetään perinteisissä ja nykyaikaisemmissa käsitöissä ja tarve-esineiden valmistuksessa. Taljoista muokataan koristeita, makuualustoja, vaatteita ja monenlaista nahkaa.

Matkailupalveluissa hyödynnetään perinteistä tietotaitoa poron kouluttamisesta kuormajuhdan tehtävään. Myös porokilpailuperinteissä vetoporon koulutus on keskeinen osa harrastustoimintaa. Näin matkailu- ja porokilpailutoiminta ylläpitävät kulttuurista osaamista ja perinteitä ajoporojen koulutukseen ja käyttöön liittyen. Kulttuurin ja perinteiden näkökulmasta poro on Suomelle ja erityisesti pohjoiselle Suomelle mittaamattoman tärkeä. Eipä ihme, että poro on nimetty Lapin maakuntaeläimeksi.

Suomen EU-jäsenyyden myötä porotuotteiden arvoon ja alkuperään on myös panostettu uudella tavalla. Lapin Poron liha, Lapin Poron kuivaliha ja Lapin Poron kylmäsavuliha on tunnustettu EU:n tasolla korkealaatuisiksi ja perinteisiksi tuotteiksi ja sellaisina lisätty suojatun alkuperänimityksen (SAN) saaneiden tuotteiden joukkoon (EU:n nimisuojajärjestelmä). Merkintään oikeutetut porotuotteet on tuotettu Suomen poronhoitoalueella syntyneistä ja kasvaneista poroista, joiden liha on leikattu, jalostettu ja myös pakattu Suomen poronhoitoalueella. Nimisuojamerkinnät ovat voimassa koko EU:n alueella. EU:n nimisuojamerkin tavoitteena on suojata elintarvikkeita ja maataloustuotteita vakiintuneen nimen väärinkäytöltä. Se on myös laatumerkki. Yhteys maantieteelliseen sijaintiin nähdään osoituksena elintarvikkeiden laadusta sekä takuuna alkuperästä, raaka-aineista ja tuotantomenetelmistä.

Paliskuntain yhdistys on porotalouden ohjaus-, neuvonta- ja asiantuntijaorganisaatio. Paliskuntain yhdistyksen jäseniä ovat lakisääteisesti kaikki paliskunnat. Paliskuntain yhdistyksen tehtävänä on poronhoitolain (848/1990) mukaan toimia paliskuntien yhdyssiteenä; kehittää poronhoitoa ja porotaloutta; ) edistää poronhoidon tutkimusta, poronhoitoa koskevaa koetoimintaa ja poronjalostusta; sekä suorittaa muut sille säädetyt tai määrätyt tehtävät (PHL 20.1 §).

Paliskuntain yhdistys neuvoo paliskuntia, poronomistajia, sidosryhmiä ja kansalaisia poroihin liittyvissä kysymyksissä, julkaisee Poromies-lehteä ja muuta poronhoidon tietomateriaalia, järjestää neuvottelu-, tiedotus- ja koulutustilaisuuksia, tekee poronhoidon ja porotalouden kehittämiseksi aloitteita lainsäädännön ja hallinnon alalla, edistää paliskuntien yhteistoimintaa, vaikuttaa porotalouteen liittyviin muihin elinkeinoihin ja sidosryhmiin poronhoidon toimintaedellytysten säilyttämiseksi, tukee poronhoidon tutkimustoimintaa ja ylläpitää Kutuharjun koeporotarhaa, vastaa valtakuntien välisistä rajaporoesteaidoista ja toimii viranomaisena poromerkkiasioissa.

Kevättalvinen porokilpailuperinne kokoaa yhteen poroihmisiä ja yleisöä nauttimaan kevätauringosta ja kisatunnelmasta. Kuva: Anne Ollila.
Kevättalvinen porokilpailuperinne kokoaa yhteen poroihmisiä ja yleisöä nauttimaan kevätauringosta ja kisatunnelmasta. Kuva: Anne Ollila.

Perinteen tulevaisuus

Poromies on sukupuolesta riippumaton termi, samaan tapaan kuin esimerkiksi palomies. Poromies voi siis olla yhtä hyvin mies kuin nainen. Poromiehen osaaminen ja porokulttuurin tuntemus pohjautuvat sukupolvelta toiselle siirtyvään perinnetietoon ja taitoon. Poromiehen elämässä luonto ja kaikki kahdeksan vuodenaikaa ovat alati läsnä. Nykyajan yhteiskunnassa ei liene toista elämäntapaa, jonka luontoyhteys olisi poromiehen elämään verrattavissa. Puhdas luonto on porokulttuurin jatkumisen edellytys.

Nuorten poromiesten halukkuus jatkaa poronhoidon parissa on luonnollisesti jatkuvuuden perusedellytys. Nuoria jatkajia on elinkeinon pariin onneksi riittänyt verrattain hyvin. Suomessa poronomistajista viidennes, eli 20 %, on iältään alle 25-vuotiaita. Tämä on hyvä perusta poronhoidon jatkuvuudelle. Nuorilla on lisäksi mahdollisuus opiskella poronhoitajaksi Inarissa tai porotalousagrologiksi Rovaniemellä.

Suomessa on siis noin 900 alle 25-vuotiasta poronomistajaa. Nuoria on poronhoitoalueen jokaisessa kolkassa ja he ovat aktiivisesti mukana erilaisissa porotöissä. Joka vuosi ilahduttavan moni nuori tekee tulevaisuutemme kannalta äärimmäisen tärkeän valinnan ja ryhtyy poromieheksi. Joukossa on tyttöjä ja poikia, pohjoisesta, keskeltä ja etelästä. Joukossa on intoa, ideoita, rohkeutta ja tahtoa. Tämä poronhoidon luontainen rikkaus on jatkuvuuden perusta.

Poronhoidossa arvokkaassa roolissa ovat toki perinteisesti kaikenikäiset, vauvasta vaariin ja muoriin. Lapset kasvavat poronhoitoon vaippaikäisestä, vanhat osallistuvat hommiin niin kauan kuin terveys sallii. Töitä tehdään yhdessä, vuorollaan toisista huolta pitäen. Poronhoito silottaa sukupolvien kuilut.

Poronomistajan henkilökohtainen poromäärä on yksityisasia, jota ei kuulu ääneen kertoa. Kun poromieheltä kysyy hänen porojensa lukumäärää, saa aina yhtä epämääräisen vastauksen: ”jängällinen”, ”kahtapuolen puuta” tai ”en tiedä” lienevät vastauksista tyypillisimmät.

Poronhoitoperinne on leimallisin osa pohjoista kulttuuria ja sellaisena ratkaisevan keskeisessä roolissa myös alueen imagon ja muun muassa matkailun rakentajana. Poro on Lapin matkailun vetovoimainen kärkituote ja poroa hyödynnetään laajasti markkinoinnissa, esitteissä sekä yritysten liikemerkeissä. Koko Suomi hyötyy porosta, mutta poron kokonaisarvoa − imagoineen ja kulttuureineen − on euroissa vaikea mitata. Selvää kuitenkin on, että poron tuottama hyöty on moninkertainen suhteessa pelkkään poronlihan tuotannon arvoon.

Kysyttäessä ulkomaisilta turisteilta mitä asioita he tietävät tai tuntevat Suomesta tai Lapista, poro nousee poikkeuksetta kärkisijoille. Lähes jokaisen Lapissa vierailevan matkailijan toiveena on poron näkeminen. Sadat tuhannet turistit osallistuvat vuosittain myös poromatkailutilojen tarjoamiin elämyksiin. Matkailijoiden laatutietoisuus on kasvanut ja he arvostavat yhä enemmän aitoja ja luonnonmukaisia elämyksiä. Osa matkailijoista haluaa myös perehtyä syvällisemmin alkuperäiseen luontoon ja kulttuureihin ja tehdä asioita itse.

Porotilamatkailuyrittäjät tarjoavat matkailijoille mahdollisuuden aitoihin poroelämyksiin. Porotilamatkailu on matkailua, jossa asiakas voi tutustua porotilan jokapäiväiseen elämään. Myös porokäsitöiden kysyntä ja arvostus ovat kasvussa ja monet matkailijat haluavat myös tutustua perinteisten käsitöiden valmistukseen ja työmenetelmiin. Porotilamatkailun merkitys on nähtävä erityisesti pienten, pohjoisten kylien elinkeinojen monipuolistumisessa ja matkailun tarjoamina työpaikkoina sekä porotalouden kannattavuuden kohentumisena.

Poronhoitoon perustuva matkailu avaa mahdollisuuksia erityisesti nuorille poroelinkeinon kehittämiseen. Poroista kiinnostuneen matkailijan kannalta porotilamatkailun vahvuutena on välitön side poronhoitoon ja porotalouteen. Porotilamatkailuyrittäjät ovat pääasiassa poromiehiä tai poroperheitä, jotka tekevät poronhoitoon liittyviä töitä matkailupalvelujen ohessa. Porotilamatkailuyritysten asiakkaista yli 90 prosenttia on ulkomaisia. Näin porosta on tullut myös keskeinen pohjoisen vientituote.

Elinvoimainen porokulttuuri alueellisine erityispiirteineen, legendoineen, kaskuineen ja persoonineen tuo mittaamatonta imagohyötyä koko Suomelle ja erityisesti Pohjois-Suomelle. Pororuokakulttuuri ja poronliha kolmine EU:n nimisuojamerkkeineen toimivat Suomen kansallisen ruokakulttuurin kirkkaimpana kärkenä. Poro on monipuolisuudessaan yksi keskeisimmistä Pohjois-Suomen matkailun vetovoimatekijöistä.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Paliskuntain yhdistys

toiminnanjohtaja Anne Ollila

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Poro-esite

Yle Uutiset, "Teen kaikkea mitä osaan, tai neuvotaan" - ympäristöneuvos renkinä Sompiossa Tutkija pororenkinä, 12.2.2015

Pororeseptit: Pala ikiaikaista pohjoista lautasella

Suomen porokilpailijat ry

Porotilamatkailu

Kirjallisuus ja artikkelit

Anneberg, Mauri (2010) Alta Vita.

Helle, Timo (2015) POROVUOSI. Maahenki.

Kortesalmi, Juhani J. Poronhoidon synty ja kehitys Suomessa.

Laaksonen, Sauli (2019) Tunne Poro. Wazama Media Oy.