Runolaulu
| Runolaulu | ||||
|---|---|---|---|---|
| Mukana kansallisessa luettelossa | ||||
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Suomalaisilla on elävä ja katkeamaton kosketus vanhaan runolauluperinteeseen, vaikka se onkin harvinaistunut 1900-luvulla yhteiskunnan muuttuessa. Itä-Suomessa, Kainuun ja Pohjois-Karjalan kylissä laulamista on säilynyt enemmän kuin muualla Suomessa. Suomen vienankarjalaiset kylät Hietajärvi, Kuivajärvi ja Rimmin kylä, niiden nykyiset ja entiset asukkaat ovat koko ajan muistaneet vanhoja lauluja ja laulutapaa.
Kainuussa ja Vienan Karjalassa toteutuva Musiikkijuhla Sommelossa runolaulua voi opiskella kursseilla ja kuulla sekä perinne-esityksinä että uudempina lauluina joka vuosi. Nykyään runolaulu elää voimakasta nousukauttaan.
Perinteen harjoittaminen
Runolaulu on laulua, jossa runo noudattaa runolaulumittaa, eli kalevalamittaa, Se perustuu tavallisimmin kahdeksan – joskus yhdeksän tai kymmenen - tavun muodostamaan nelitrokeiseen säkeeseen ja sille on tyypillistä alkusointuisuus, hallittu sanajärjestys ja säkeen ylitys sekä kerto.
Kainuussa ja Vienan Karjalassa runolaulu on säilynyt parhaiten, mutta lähtökohtaisesti runolaulu on koko Itämerensuomalaisen kieli- ja kulttuurialueen perinnettä. Romanttinen kuvaus runolaulusta korostaa suullisen ja muistinvaraisen, perhepiirissä tapahtuneen oppimisen merkitystä, mutta tosiasiassa myös nykyiset sukupolvet ovat oppineet laulua kodeissa, koulussa ja muissa oppilaitoksissa, ja runolaulu on edelleen elävää perinnettä.
Aktiivisen laulamisen lisäksi myös kaikkien suomalaisten kielitajussa, suuressa osassa sananlaskuja, osassa lastenlauluja ja loruja on mukana runolauluperinnettä. Myös pitkiä lyyrisiä ja eeppisiä runolauluja muistetaan ja lauletaan edelleenkin Kainuussa ja Vienan Karjalassa.
Suomalaisessa kulttuurissa runolaulu näkyy ja kuuluu monilla muilla tavoilla: kielessä, suullisessa perinteessä, Kalevalassa, Kantelettaressa ja muussa kirjallisuudessa, kuvataiteessa, teatterissa ja tanssissa, musiikissa oopperasta rockiin ja räppiin sekä populaarikulttuurissa. Runolaulussa on siis kyse elävästä, alati sisältöään uudistavasta ja ilmaisumuotoaan muuttavasta kulttuurisesta ilmaisurekisteristä. Runolaulu elää myös tiedostamattomana perinteenä etenkin perheissä, joissa lapsille lauletaan tuutulauluja. Miltei kaikkien suomalaisten tuntema kehtolaulu ”Tuu, tuu tupakkarulla” on runolaulua.
Perinteen taustaa ja historiaa
Runolaulu on itämerensuomalaisella kulttuurialueella eläneiden ihmisten, suomalaisten, karjalaisten, inkeriläisten, inkeroisten, vatjalaisten, virolaisten ja setukaisten jakamaa tietoa ja taitoa, jonka avulla on käsitelty, jäsennetty ja tulkittu maailmaa sekä arjessa että juhlassa. Kyse on lähtökohtaisesti esteettisestä kulttuuriperinnöstä, jonka juurien oletetaan ulottuvan parintuhannen vuoden taakse, ja joka on edelleen elinvoimaista, moni-ilmeistä ja -muotoista. Nykyään perinnettä tavataan Suomesta, Karjalan tasavallasta, Virosta ja myös nykyisen Ruotsin ja Venäjän suomen- tai karjalankielisiltä alueilta.
Runolauluperinne oli siis alun perin yhteistä itämerensuomalaisille kansoille, mutta yhteiskunnalliset suuret muutokset sekä kirkon paheksuva asenne sitä kohtaan saivat aikaan sen, että se parhaiten eli syrjäisillä alueilla Itä-Suomessa ja Vienan Karjalassa. Perinteisesti eeppistä runolaulua lauloivat miehet, kun taas naiset olivat lyyrisen runolaulun taitajia. Nykyään runolauluperinteen taitajista suurin osa on naisia. Eri aikakaudet ovat tuoneet runolauluun omia lisäyksiään. Myös laulajat ovat muokanneet perinnettä.
Varsinaisesti runonkeruu lähti liikkeelle 1800-luvun toisella vuosikymmenellä, kun Euroopassa vallitsi voimakas kansallisromanttinen suuntaus. Saksalaisen filosofin J. G. Herderin esittämän ajatuksen innoittamina myös suomalaiset ylioppilaat ryhtyivät keräämään kansanrunoutta löytääkseen laulujen kautta kansalleen muinaisuuden. Elias Lönnrot kuului tuohon ylioppilaspolveen ja hän jatkoi systemaattisesti runonkeräystä työelämään siirtymisensä jälkeenkin. Pohjanmaan piirilääkärinä toiminut Sakari Topelius vanhempi ohjasi runonkerääjät Vienan Karjalaan. Sieltä Lönnrot keräsi lauluaarteiston, jonka pohjalta hän kokosi Kalevalan, suomalaisten kansalliseepokseksi kohotetun runoelman.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Runolaulu on välittynyt ja välittyy edelleen tuleville sukupolville elävänä lauluperinteenä kodeissa, mutta enenevässä määrin myös koulutuksen ja julkisesti esitettävän musisoinnin kautta. Runolauluperinteen ylläpitämiseen osallistuvat nykyisin keskeiset Suomen kielen ja kulttuurin parissa toimivat kulttuurilaitokset, yliopistot, seurat ja yhdistykset.
Koulujen, kerhojen ja yhdistysten rooliin kuuluu lasten ja nuorten tutustuttaminen runolaulun muotoihin, ja runolauluun pohjautuvien juhlaohjelmien valmistaminen esimerkiksi Kalevalan päivän juhlaan. Helkanuorten kerhoissa, harrastus- ja opintopiireissä sekä tapahtumissa runolaulu on hyvin keskeisesti esillä. Ritvalan helkajuhlaa varten harjoitellaan ohjelmaa alueen alakoulussa.
Runolaulua on mahdollista opiskella kesä- ja muilla kursseilla, esimerkiksi Käpylän musiikkiopiston kansanmusiikkilinjalla, Musiikkijuhla Sommelossa sekä ammattitason musiikkioppilaitoksissa. Runolaulua opiskellaan erityisesti Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmässä, josta valmistuu runolaulun esittämiseen harjaantuneita, taiteellista työtä tekeviä ammattikansanmuusikoita vuosittain. Suomessa toimii useita runolauluun erikoistuneita lauluyhtyeitä.
Runolaulua tutkitaan yliopistoissa folkloristiikan ja suullisen perinteen oppiaineissa, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmässä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa ja Runolaulu-Akatemiassa. Runolaulun harrastusta, koulutusta ja tutkimusta tukevat edellä mainittujen lisäksi mm. Juminkeko-säätiö, Kalevalaisten Naisten Liitto ja Kalevalaseura-säätiö. Useissa arkistoissa, erityisesti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran, Tampereen yliopiston Kansanperinteen ja Juminkeon arkistoissa, on iso määrä arvokkaita audiotallenteita, joiden merkitys on suuri sillanrakentajana historiallisista laulutyyleistä ja -muodoista nykyiseen laulamiseen, nykyisille laulajille.
Perinteen tulevaisuus
Runolaulun tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Runolaulun vaikutteet voi kuulla nykyisin monessa musiikkigenressä, niin laulujen sanoituksissa kuin sävellyksissä. Nykyisin runolaulua opiskellaan monissa oppilaitoksissa, se ymmärretään aikaisempaa yleisemmin lauluperinteeksi.
Iso rooli runolaulun tulevaisuuden kannalta on ollut viime vuosikymmenten keräys-, tallennus- ja tutkimustyöllä. Runolaulua tutkitaan kokonaisvaltaisesti eikä vain tekstinä tai sävelmänä. Kun myös opiskelijat ovat voineet osallistua kenttämatkoihin, on kasvamassa aktiivinen runolaulun ymmärtävä tutkija- ja esiintyvien taiteilijoiden polvi.
Runolaulu on suomalaisen ja itämerensuomalaisenkin kulttuurin kivijalka. Meidän kielemme, maailmankuvamme ja mielenmaisemamme ovat muovautuneet runolaulun kanssa samassa prosessissa. Kansalliseepoksemme Kalevala pohjautuu runolauluun. Juuri siksi runolaulu on mitä suomalaisin aineettoman kulttuuriperinnön elementti, vaikka samalla on myös muiden itämerensuomalaisten kansojen kanssa yhteistä. Vuoden 2017 lopulla Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Tähtikokoelma – joka sisältää arvokkaimmiksi luokiteltuja kalevalaisen runouden aineistoja – valittiin Unescon kansalliseen Maailman muisti -rekisteriin.
Runolaulu on kansainvälisesti tunnettu, erittäin hyvin Suomea edustava elementti. Runolauluun liittyy laajasti tietoa, taitoa ja luovaa osaamista, ajatellaanpa vaikka parisataavuotista tutkimushistoriaa ja nykyistä merkitystä kulttuurissamme, taiteessa ja luovissa käytännöissä. Aikaisempia vuosisatoja ja -kymmeniä selkeämmin runolaulu osataan nykyisin ottaa kokonaisuutena, jossa on paitsi runo, myös sävelmä. Ja vielä paljon enemmän, runolaulussa ilmenee suomalaisen kulttuurin syvin olemus.
Runolaulu on asia joka yhdistää. Se on tasa-arvoinen, pienen lapsen arkielämän tasolta kansalliseen juhlavuuteen asti ulottuva suomalainen kulttuurinen käytäntö. Runolaulun osaaminen ei edellytä pitkää ja laaja-alaista koulutusta, ja joka toisaalta voi ilmetä korkeatasoisena taiteena ja olla kansainvälisesti merkittävän tutkimuksen ja tutkimusyhteistyön sisältönä.
Runolaulun suojaaminen tarkoittaa samalla myös kulttuurisen ja sosiaalisen kestävän kehityksen mukaista toimintaa. Runolaulu on koko kansan asia, ja avoin ja kunnioittava suhde muiden kansojen perinteeseen on osa runolaulun suojaamisprosessia.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Elias Lönnrot -seura, Helkanuorten liitto ry, Juminkeko-säätiö, Kalevalaseura-säätiö, Kalevalaisten Naisten liitto ry, Käpylän musiikkiopisto, kamulinja,, Musiikkiyhdistys pro Sommelo ry, Ritvalan Nuorisoseura ja Runolaulu-Akatemia., Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmä
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Videolinkit
Runolaulu Pekka Huttu-Hiltunen, johtaja/Runolaulu-Akatemia, Kansanmusiikki ja kansantanssi - elävää perintöä! - seminaari Kaustisilla (13.7.2016)
Verkkolähteet
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura: [1]
SKS:n Vähäisiä lisiä -blogi: Elias Lönnrot
SKS:n Vähäisiä lisiä -blogi: Runomitta
SKS:n Vähäisiä lisiä -blogi: Runolaulu
Kalevalaseura: Kalevala maailmalla
Kirjallisuus
Huttu-Hiltunen, Pekka 2008. Länsivienalainen runolaulu 1900-luvulla, Länsivienalainen runolaulu 1900-luvulla. Kuuden runolaulajan laulutyylin kulttuurisensitiivinen musiikkianalyysi. Kuhmo: Juminkeko.
Huttu-Hiltunen, Pekka & Seppänen, Janne & Stepanova, Eila & Frog & Nevalainen, Riikka 2011 (toim.). Laulu kulttuurisena kommunikaationa. Kuhmo: Runolaulu-Akatemia ja Juminkeko.
Mikkonen, Nadja 2016: Viisaus löytyy lintujen puheesta. YLE Uutiset 28.2.2016.
Tarkka, Lotte 2005. Rajarahvaan laulu. Tutkimus Vuokkiniemen kalevalamittaisesta runokulttuurista. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Timonen, Senni 2004. Minä, tila, tunne. Näkökulmia kalevalamittaiseen kansanlyriikkaan. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.