Kaislatyöperinne Kruunupyyssä
| Kaislatyöperinne Kruunupyyssä | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Kaisla on puoliruoho joka kasvaa rämeissä ja vesistöissä. Kaisla kasvaa kaikkialla maailmassa ja sitä käytetään monissa kulttuureissa esineiden raaka-aineena ja jopa talomateriaalina. Pohjalaisen Kruunupyyn kunnassa kaislaa löytyy erityisesti Kruunupyynjoen suistoalueella. Muun muassa kaislan helppo saatavuus on vaikuttanut siihen, että juuri Kruunupyyssä on kaislatyöstä kasvanut niin tärkeä elinkeino. Kaislaesineitä valmistetaan monella alueella ympäri maata, mutta juuri Kruunupyyn kaislatyöperinne on tullut kuuluisaksi laajan paikallisen taitajajoukon sekä seikkaperäisen ja kattavan dokumentoinnin myötä. Kaislaesineiden valmistus on ollut elävä perinne ainakin 1700-luvulta lähtien. 1900-luvun alkupuoliskolla kaislatyö oli monessa kruunupyyläisperheessä osa arjen käsityöperinnettä. Tänään paikkakunnalla on kourallinen käsityöläisiä, jotka valmistavat kaislaesineitä myyntiin, ja näiden lisäksi monta alan harrastajaa.
Perinteen harjoittaminen
Perinteisesti kaislatöitä tekivät kaikki, niin nuoret kuin vanhat, miehet kuin naisetkin. Erityisesti kaislatyö kasvoi maattomien käsityöksi, joka myös toimi tärkeänä tulolähteenä. Punotut matot olivat yleisiä. Kudottujakin mattoja esiintyi, mutta niiden valmistukseen tarvittiin enemmän resursseja kangaspuiden ja tarvittavien sisätilojen muodossa.
Kaisla niitetään juhannuksen aikaan, joko katkaisemalla olkia tai vetämällä niitä ylös. Sen jälkeen kaislan pitää kuivua ulkona homehtumisen välttämiseksi. Kuivattamisen jälkeen kaisla säilytetään sisällä kuivassa tilassa. Kaislaolkia pitää kosteuttaa uudestaan ennen käyttöä, jotta ne eivät katkeaisi.
Punominen on eräs yleisimmistä kaislatöiden valmistuksen menetelmistä. Mattojen valmistus tapahtuu esimerkiksi siten, että kaislaoljet punotaan litteiksi nauhoiksi, jotka sitten ommellaan yhteen matoiksi. Koreissa, alustoissa ja pohjallisissa kaislaoljet punotaan samalla tavalla kuin päre- tai tuohiesineiden valmistuksessa. Matot ja kaitaliinat valmistetaan usein kangaspuilla, loimi on usein puuvillaa. Kierretekniikkaa käytetään isompien vatien ja korien valmistukseen, jolloin kaislaoljet kierretään pitkiksi "nauhoiksi" jotka sen jälkeen ommellaan yhteen. Vielä tänään useita perinteisiä esineitä valmistetaan kaislasta, kuten esimerkiksi rasiat ja vadit, kengän pohjalliset, alustat ja kaitaliinat.
Tänään Kruunupyyssä on muutamia käsityöläisiä, jotka valmistavat kaislaesineitä myyntiin. Näiden lisäksi on kaislatyön kursseja käyneitä harrastajia, jotka pystyvät valmistamaan esineitä omiin tarpeisiinsa.
Perinteen taustaa ja historiaa
Jo 1700-luvun puolivälissä kaislatyö muodosti tärkeän elinkeinon Kruunupyyssä. Vuonna 1761 pidetyssä pitäjänkokouksessa päätettiin nimittäin, että kaislan niittäminen oli sakon uhalla kielletty ennen Laurin päivää, eli ennen 10. elokuuta. Päätös heijastaa kaislaesineiden valmistuksen tärkeyden alueen asukkaiden tulolähteenä. Erityisesti maattomille kaislan saanti oli hyvin tärkeä, koska he ansaitsivat suuren osan elannostaan kaislaesineiden myynnillä. Kaislan tärkeys Kruunupyyn köyhäinhoidolle heijastuu mm. kirjelmästä, jossa kirkkoherra Joel Wegelius vuonna 1898 vaati, että puutavaran uitto Kruunupyyn joessa kiellettäisiin kesäkuukausien ajaksi, koska tukit vahingoittivat kaislaa ja näin ollen esti maattomien mahdollisuuksia hankkia tuloja kaislatöiden myynnillä. Tämä puolestaan johtaisi siihen, että köyhäinhoidon kulut kasvaisivat.
1800-luvulla ja 1900-luvun alussa käsityö kasvoi tärkeäksi paikalliseksi elinkeinoksi. Yleisiä esineitä olivat kudotut tai punotut kaislamatot, laukut, päähineet, rasiat ja erilaiset astiat sekä kengän pohjalliset. Tuotteet olivat sekä hyöty- että koriste-esineitä. Niitä myytiin markkinoilla lähikaupungeissa Kokkolassa ja Pietarsaaressa, ja joskus käsityöläiset itse kävivät Vaasassa tai Oulussa asti myymässä tuotteitaan. Joillakin oli yhteyksiä jälleenmyyjiin, jotka ostivat tuotteita ja välittivät niitä eteenpäin jopa Ruotsiin.
1940-luvun sotavuosina kaislatyöperinne kukoisti. Silloin raaka-aineesta oli puutetta, ja kaislaa käytettiin mm. nahkan korvikkeena. Miltei jokainen kruunupyyläisperhe lisäsi tulojaan valmistamalla ja myymällä kaislatuotteita. Kaikki perheenjäsenet, myös lapset, osallistuivat valmistukseen, ja näin tietotaito siirtyi nuorellekin sukupolvelle. Jälleenmyyjien avulla tuotteet saatiin myyntiin maan suurimpiin kaupunkeihin. Jälleenmyyjien kautta kulkeutui myös toiveita uusista tuotteista, mikä puolestaan laajensi ja monipuolisti tuotevalikoimaa. 1960-luvulla kiinnostus kaislatuotteita kohtaan väheni kun uudet materiaalit tulivat markkinoille. Kruunupyynjoen suistoalueella kasvavan kaislan laatu huononi samaan aikaan avovesien ympärille rakennettujen vallien seurauksena, jolloin avovesialueesta muodostui järvi. 1980-luvulla veden laatu oli kuitenkin kohentunut, ja samalla kaislan laatu parani. Näin kaislatyöperinne elpyi tämän vuosikymmenen aikana. Kaislatyöperinteen elpyminen oli siis huomattavissa 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Aikaisempiin vuosiin verrattuna, kaislatyöperinnettä ei nykyään opita kotioloissa. Koulussa oppilaat saavat kokeilla kaislatöitä, jos osaava käsityöläinen/opettaja saa mahdollisuuden välittää taitoa eteenpäin. Kaikki eivät läheskään saa kokeilla kaislatyötä. Raaka-aineena kaisla on vaativa. Se pitää niittää tiettynä ajankohtana ja saada kuivua oikealla tavalla, jotta se ei homehdu – ja kaislatöiden tekeminen kuluttaa käsiä. Tämä rajoittaa sinänsä osaavien taitajien lukumäärää.
Tällä hetkellä perinnettä välitetään eteenpäin ensisijaisesti Kruunupyyn kansanopisto kaislatyökursseilla. Joka lukuvuosi pidetään yleensä yksi kurssi, johon osallistuu 10-12 oppilasta. Koska kurssi järjestetään päiväsaikaan, suuri osa osallistujista on eläkeläisiä. Koulutukseen osallistuu myös kansanopiston muiden oppilinjojen oppilaita, mm. vasta muuttaneiden kielilinjan oppilaita. Kurssin sisältöön kuuluu myös kaislan niittäminen ja kuivattaminen ennen tuotteiden valmistusta. Kurssi on tarkoitettu eritasoisille osaajille, joten sekä vasta-alkajat että pidempään harrastaneet hyötyvät kurssista. Osa kurssin osallistujista jatkaa kaislatöiden tekemistä myös kurssin päätyttyä. Kansanopiston tavoitteena on tukea kunnan kansalaisopistoa sisällyttämään kaislatyötä omaan kurssiohjelmistoonsa, jolloin myös työssä käyvät saisivat mahdollisuuden oppia kaislatuotteiden valmistusta.
Perinteen tulevaisuus
Perinteen tulevaisuus on osittain riippuvainen kaislatöiden kysynnästä. Vielä tänään Kruunupyyn kaislakäsityötä voidaan suurimmalta osin pitää sivuelinkeinona alan käsityöläisille. Vuosittain on kuitenkin henkilöitä, jotka oppivat kaislatöiden tekemistä Kruunupyyn kansanopiston järjestämillä kursseilla.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Andersson, Katarina 2014. Kruunupyyn kaislatyöt. Mainiot taidot (toim. Bäckman). Vaasa: Österbottens hantverk r.f.
Saarikoski, Sari & Savolainen, Anelma 2005. Kaislanpunonta. Jyväskylä: Atena Kustannus.
Storå, Nils 1979. Kronoby kommuns historia I. Kronoby: Kronoby kommuns förlag.
Sävtagning - dokumentation av av levande traditioner
Tegengren, Helmer 1943. Kronoby sockens historia. Kronoby: kommunalnämnden i Kronoby.