Sellupaalien ahtaus

Sijainti	Kotka, Kymenlaakso
Asiasanat	sellu, satama, satamajätkä, sellukärryt

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Satama ja sataman monenkirjavat työt kuuluvat kotkalaiseen historiaan ja identiteettiin. Nykyaikaisilla menetelmillä korvataan satamajätkien suorittamat raskaimmat työt, jolloin samalla katoaa satamatöiden kulttuurisia arvoja ja perimätietoja.

Sellupaalaus on yksi jo lähes unohtunut perinne. Ennen vanhaan satamajätkät väänsivät 200 kilon sellupaaleja paljain käsin ja suorittavat ns. pinkkauksen karvelin alta yläpuolella olevan kannen alle. 1970-luvun puolivälissä taidon korvasivat koneet.

Perinnekulttuurin säilymisen puolesta huolestuneet ihmiset ovat nyt aktivoituneet ja toivovat tämän kulttuuriperinteen pääsevän ihmisten tietoisuuteen esimerkiksi työnäytöksinä ja kilpailuina. Tämän päivän Kotkassa pieni joukko sellunpaalauksesta innostuneita ihmisiä elvyttää perinnettä. Sellupaalausta on tuotu esiin esimerkiksi näytelmien kautta, joissa on ollut mukana harrastenäyttelijöitä Karhulan Työväennäyttämöltä ja Viihdekuoro Stemmareista, lukiolaisia, palomiehiä, sekä nykyisiä ja eläkkeellä olevia ahtaajia. Lisäksi taitoa esitellään sellupaalinäytöksissä ja kilpailuissa. Perinnettä tuntevat erityisesti sellupaalausta tehneet ammattilaiset.

Perinteen harjoittaminen

200 kilon sellupaaleja ei ole enää olemassa eikä niiden manuaalinen käsittely yhden ihmisen toimesta olisi työsuojelun näkökulmasta mahdollista. Perinteen ylläpitämiseksi on valmistettu saman painoisia sellupaaleja demonstraatiotarkoituksessa, niin että sellupaalin fyysiset mitat ja paino vastaavat alkuperäisiä sellupaaleja.

Klassisen sellupaalin käsittely voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen: kärräys, vääntö ja pinkkaus. Kärräys suoritetaan nokkakärryillä, jossa paali väännetään kärryjen alapäässä olevien nokkien varaan ja kärryn aisoja kallistetaan kärrääjään päin. Kun paali on asettunut kärryille, niin lähdetään liikkeelle. Kärräys suoritetaan edestakaisiin suuntiin, jossa kierretään merkkipaalu ja palataan lähtöpaikkaan. Matkaa tulee yhteensä noin 35 metriä. Tästä alkaa paalin vääntövaihe, jossa pystyasennossa olevaa paalia väännetään kulmalta kulmalle kumirouhemattoa pitkin noin 10 metrin matkalta. Kolme metriä ennen maton päättymistä vääntäjä saavuttaa aluksen lastiruuman karvelin, jonka korkeus on noin 140 cm alapuolella olevasta sellupaalien muodostamasta tasosta.

Satamajätkä alittaa tämän karvelin kumarassa asennossa ja samanaikaisesti pitää 200 kilon paalia pystyssä. Karvelin alitettuaan hän joutuu joutuu edelleen vääntämään paalia kannen alla kumarassa asennossa ja punnertamaan paalin makuullaan olevan paalin päälle pystyasentoon, jolloin paalin ja yläpuolella olevan paalin väliin jää noin kymmenen senttiä. Tätä vaihetta kutsutaan ammattitermillä pinkkaukseksi.

Perinteen taustaa ja historiaa

Nainen nostamassa sellupaalia eurolavojen päälle. — Paalin pinkkaus. Kuva: Aaron Pihkanen

Kotkassa on käsitelty sellu- ja puuhiekoepaaleja 1900-luvun alkupuolelta asti. Kotkassa oli useita sellupaalitehtaita esimerkiksi Kotkan Sellutehdas, Enso-Gutzeit ja Sunila Oy, jolla oli oma lastauslaituri ja laiturilla Alvar Aallon suunnittelema sellupaalivarasto. Sellupaaleja on laivattu Kotkasta maailmalle 1920-luvulta alkaen. 1920-luvulla Kotka oli ylivoimaisesti Suomen suurin sellun ja puuhiokkeen vientisatama. 1970-luvun puoleenväliin saakka sellupaalien ahtaus suoritettiin lastiruumassa käsipelillä. Satamaan sellupaalit tulivat pääasiassa junavaunuilla.

Paalit pudotettiin junavaunun oviaukosta lappeellaan olevan sellupaalin päälle, jonka vieressä oli vastaanottomies, josta ne nokkakärryillä kärrättiin laivan ulkosivulle. Tästä luovuttiin, koska sellupaali kärsi alasimena olosta. 1940-luvulla kehitettiin massiivinen puinen neliön muotoinen palli, jonka päälle paali pudotettiin. Puinen alusta nimitettiin kehittäjänsä Reino Karppisen mukaan "karppiseksi". Reino työskenteli maineikkaassa Aukusti Järvisen työporukassa. Lukuisat sellupaalien pudotukset karppiselle aiheutti sen, että tikkuja irtosi karppisesta sellupaaliin ja sitä eivät sellupaalien ostajat hyväksyneet. Karppinen päällystettiin ruostumattomalla pellillä ja näin ongelma ratkaistiin.

Karppinen jatkoi tehtävässään aina siihen saakka kunnes rautatievaunuja alettiin purkamaan trukeilla. Sellupaalit nostettiin laivan ruumaan yleensä kuuden tai kahdeksan paalin nostoina laivan vinsseillä ja puomeilla. Vanhat valokuvat kertovat, että sellupaalien kärrääjät laiturilla olivat miehiä, mutta taakantekijät olivat ainakin alkuaikoina naisia. Tiettävästi lastiruumassa oli pelkkiä miehiä. Raskain työvaihe oli se, kun paaleja joutui ahtaamaan karvelin alle. Vanhoissa laivoissa lastiluukut olivat pieniä ja karvelin alustat laveita. Paalien saamiseksi karvelin alle, joutui vääntäjä kyyristymään ja työskentelemään erittäin epämukavassa ja vaikeassa työasennossa polvet koukussa, ettei pää osunut kansipalkkeihin. Kypärät olivat jääneet rintamalle.

Kun paali oli saatu vietyä laivan ulkosivulle saakka viimeisen laakin päälle oli suoritettava ns. pinkkaus eli paali asetettiin pystyasentoon makuulla olevan paalin päälle. Tähän pystyivät vain taitavimmat ja sitkeimmät miehet. Usein ahtaajat esittivät ehtoja vaatimalla viinaa tämän työvaiheen suorittamiseksi. Parin ryypyn jälkeen alkoivat ”paalit tanssia karvelin alle”, niin kun oli tapana sanoa. Tarinoissa kerrotaan, että paalille annettiin lopuksi potkulla lisävauhtia, jolloin paali ainakin melkein meni perille.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Koska manuaalinen sellupaalien käsittely on jäänyt historiaan jo 1970 luvulla, niin on jouduttu rakentamaan silloisia olosuhteita vastaavia sellupaalien näytös- ja harjoittelutiloja. On valmistettu myös räätälintyönä 200 kilon, 100 kilon ja ns. valesellupaaleja pahvista, jotka muistuttavat pahvilaatikoita. Näillä paaleilla valikoidut vääntäjät harjoittelevat näytöksiä ja kilpailuja varten. Rekrytoiminen on haastavaa, sillä 200 kilon sellupaali on jopa pelottava. Oikean käsittelytekniikan oppiminen on välttämätöntä, sillä voima ei yksin riitä sellupaalin käsittelemiseen. Vuodesta 2013 lähtien sellupaaleja ja aihetta on käsitelty Kotkassa merikapteeni Carl-Gustav Walldénin tuottamissa näytelmissä ja kilpailuissa muun muassa Merikeskus Vellamossa, Ravintola Kairossa ja satamakuuri V2:ssa. Esimerkiksi vuonna 2017 Kotkan Meripäivillä ja Tall Ships Races tapahtumassa purjelaivojen miehistöt ottivat osaa "Sellupaalien Triathlon" kilpaan. Tapahtuma oli menestys ja sellupaalitiimi aikoo jatkaa mahdollisuuksien mukaan samalla konseptilla ja välittää katoavaa elävää perintöä kaupungin jälkipolville. Vuonna 2021 Kotkan klubilla avattiin audiovisuaalinen näyttely "Siunauksena satamaperkele". Näyttely kertoo Kotkan Kantasataman historiasta vuodesta 1871 tähän päivään. Kyseessä on laatuaan ensimmäinen ja ainoa Kotkan Kantasatamasta kertova dokumentti.

Perinteen tulevaisuus

Sellupaalausta ei tänä päivänä ammattimaisesti enää tarvita eikä harjoiteta. Perinteen siirtäminen on harvojen varassa. Uusien paalaajien löytäminen on haastavaa, sillä 200 kilon sellupaali on jopa pelottava. vaarallinen käsitellä. Oikean käsittelytekniikan oppiminen on välttämätöntä, sillä voima ei yksin riitä sellupaalin käsittelemiseen.

Taustalla on kuitenkin innokas joukko ja tarkoituksena on vuosittain joka heinäkuussa tuottaa ainakin yksi sellupaalien triathlon-tapahtuma. Ihmiset ja tarpeisto ovat koossa, jolla pystytään tapahtuma järjestämään. Tarkoitus on tiedottaa asiasta ja koota enemmän ihmisiä tapahtuman ympärille.