Vaivaisukot ja vaivaisukkoperinne

Elävän perinnön wikiluettelosta
Vaivaisukot ja vaivaisukkoperinne
Sijainti Pohjanmaa, Pohjois-Pohjanmaa, Etelä-Pohjanmaa, Kanta-Häme, Pirkanmaa, Varsinais-Suomi
Asiasanat vaivaisukot, perusturva, sosiaalihistoria, taidehistoria

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Vaivaisukot ovat ainutlaatuista suomalaista kulttuuriperintöä. Maamme noin 180:sta jäljitetystä vaivaisukosta on säilynyt nykypäivään 145 yksilöä. Perinnettä vaalivat paikallisseurakunnat, jotka huolehtivat niin ukoista kuin rahojen jakamisesta.

Vaivaisukot ovat läntisen Suomen ilmiö. Niitä on Pohjanmaalla, Hämeessä ja Varsinais-Suomessa tiheään. Itäisemmässä Suomessa yksilöitä ei tapaa. Tämä johtunee siitä, että historiallisesti idässä perusturva on perustunut suvun vastuuseen ja vaivaistupiin läntistä Suomea enemmän.

Vuonna 2012 perustettu Pelastakaa vaivaisukot ry toimii vaivaisukkojen arvostuksen ja vaivaisukkotietoisuuden lisäämiseksi, jotta nämä perusturvamme pioneerit saavat ansaitsemansa arvostuksen ja ainutlaatuisesta kulttuuriperinteestämme pidetään huolta.

Perinteen harjoittaminen

Kumarassa seisova vaivaisukko kirkon käytävän vieressä, käsi ojennettuna.
Hauholla edellenkin rahaa tarvitseville keräävä sokea Bartimeus (kerjäläinen Matteuksen evankeliumista) on Suomen vanhin vaivaisukko. Ukko on peräisin 1600-luvun lopulta. Tekijä ja vaiheet ovat tuntemattomat, mutta ukko voi olla muualta ostettu ja vaivaisukoksi muokattu. Kuva: Aki Paavola.

Suomen varhaisimpien vaivaisukkojen arvellaan olevan 1600-luvun lopulta (Hauho ja Raahe). Ensimmäinen varma historiallinen lähdetieto vaivaisukosta on Hauholta vuodelta 1713.

Vaivaisukot ovat ennen muuta symboli käytännölle ja perinteelle, jossa myös heikompiosaisista pidetään huolta. Lisäksi ne muistuttivat kirkonportilla siitä, että vähempiosaisillakin on paikkansa yhteisössä, myös he ovat seurakunnan jäseniä. Tämä perinne on maassamme säädetty lailla jo lähes neljäsataa vuotta sitten (Ruotsin kerjuusääntö 1642). Tämä on muodostanut ainutlaatuisen perusturvatradition, jonka tärkein symboli on kirkkojen edustoilla monessa tapauksessa edelleenkin rahaa heikompiosaisille keräävät vaivaisukot.

Vaivaisukkojen keräämien rahojen käyttökohteet ovat vaihtuneet vuosisatojen aikana sosiaaliturvan kehittymisen mukana. Itse asia –kaikkien kuuluminen yhteisöön– on pysynyt samana.

Vaivaisukot ovat myös maamme puunveistotaidon ja kansanomaisen luovuutemme merkkiteoksia. Tätä puolta on korostanut aikanaan voimakkaasti taidehistorian professori Lars Pettersson, joka kutsui ukkoja nimenomaisesti talonpoikaiseksi taiteeksi.

Vaivaisukkojen historiaa

Vaivaisukkojen esihistoria on jäljitettävissä aina keskiajalle, jolloin rahaa kerättiin ns. uhritukkien avulla. Katolinen kirkko kävi keskiajalla lukuisia uskonsotia, mikä söi varallisuutta. Varustautuminen sotaan saraseenejä (islaminuskoisia arabeja) vastaan vuonna 1308 poiki määräyksen seurakunnille uhritukkien hankkimisesta varainkeräykseen.

Ristiretkiä enemmän itse vaivaisukkojen syntyyn on kuitenkin vaikuttanut reformaatio. Se omaksui italialaisten kauppakaupunkien renessanssihumanistisen ajatuksen, että köyhyydessä ei ole mitään ihannoitavaa, ja köyhyys pitää uhritukkien ja -arkkujen avulla hävittää maailmasta. Tämä johti auttamisen vallankumoukseen. Erityisesti uskonpuhdistaja Martin Luther oli myös sitä mieltä, että auttaminen pitää organisoida juuri paikallisesti, siten ihmiset näkevät lahjoitustensa tulokset ja antavat enemmän rahaa. Keskiajalla auttaminen oli organisoitu pitkälti pan-eurooppalaisesti kerjäläismunkkiveljestöjen kautta.

Koska Ruotsi-Suomi oli 1600-luvulla Euroopan johtava luterilainen valtio, nämä uskonpuhdistuksen ja Lutherin visiot toteutettiin nimenomaan täällä ja kattavasti vain täällä. Vuoden 1642 kerjuusäännössä velvoitettiin Ruotsin valtakunnan seurakunnat huolehtimaan omista vaivaisistaan. Samalla kerjuu laillistettiin elinkeinona niille, jotka eivät olleet vain työtä vieroksuvia tuon ajan tarkasteluissa. Lisäksi kuningatar Kristiinan (1626–1689) kehotti 1600-luvun loppupuoliskolla erikseen asettamaan uhritukkeja julkisiin tiloihin. Tämän seurauksena on parhaimmillaan Ruotsin valtakunnassa kertoman mukaan keräystukkeja ollut tuolloin teiden varsilla puolen peninkulman välein. Näin paikallisesti organisoitu auttaminen syntyi Ruotsin kuningaskunnassa, ja siitä tuli myös koko valtakunnan kattavaa.

Köyhäinhoito alettiin nähdä enenevissä määrin yhteisön julkisena velvollisuutena 1700-luvun mittaan. Avustustoimintaa kehitettiin erityisesti ruotuvaivaisjärjestelmän ja pitäjien viljamakasiinien avulla, jossain määrin myös vaivaistupia perustamalla. Samalla vaivaisukot yleistyivät. Kuningatar Kristiinan määräämät uhritukit eivät keränneet riittävästi rahaa ilman auttamiseen motivoivaa veistosta. Niin reformaation karsastamat ylimääräiset kuvat tekivät paluun luterilaisille kirkonmäille vaivaisukkojen kautta.

Lehtimäen kirkon edessä seisova vaivaisukko, jolta on amputoitu toinen jalka.
Lehtimäen vaivaisukko on tyypillinen Suomen sodan sotainvaliidivaivaisukko. Ukon syntyhistoriasta, tekijästä tai valmistusvuodesta ei ole tarkempaa tietoa. Sekin on varsin tyypillistä. Kuva Ville Vauhkonen.

Suomen varsinainen oma vaivaisukkojen ”kultakausi” koitti 1800-luvulla. Samalla Suomen vaivaisukkoperinne irtaantui Ruotsin perinteestä. Ruotsissa vaivaisukkoperinne hiipui, ja siellä on jäljellä enää yhdeksän ukkoa. Suomessa ukkoja on edelleen sataviisikymmentä. Meidän 1800-luvun”kultakauden” vaivaisukot edustavat lähes poikkeuksetta Suomen sodan (1808–09) sotainvalideja. Heillä on selkeä sotavamma, yleisimmin alaraaja-amputaatio, ja sen merkkinä puujalka. Näin sotavammasta tuli Suomessa keskeinen vaivaisukkojen tunnusmerkki.

Eurooppalaisessa kuvataiteessa on vammaisuutta kuvattu erittäin vähän ja kunnioittavassa sävyssä vielä vähemmän. Vaivaisukoilla on siinä mielessä veistotaiteessa eurooppalainen paikkansa, renessanssin ja sitä kautta antiikin täydellisyyden ihannointi kun veistotaiteen kenttää on voimakkaasti hallinnut. Jalkapuolet vaivaisukot selkä suorana ja pyhäpuku päällä kirkon portilla tuovat toisenlaisen ihmiskäsityksen eläväksi todellisuudeksi, ja tällä on eurooppalaista taidehistoriallista merkitystä.

Suomen 1800-luvun vaivaisukkojen ”kultakausi” tuotti merkittäviä itseoppineita vaivaisukkomestareita. Tällaisia ovat ennen muuta kuortanelainen Heikki Mikkilä (1801–1850), joka on tehnyt kolmetoista ukkoa sekä mainittu evijärveläinen Erkki Lahti (1816–1858), joka veisti vaivaisukon kotipitäjänsä lisäksi ainakin Ähtävälle, Lappajärvelle, Kruunupyyhyn ja Pietarsaareen. Kirjailija Antti Tuuri teki Erkki Lahdesta vuonna 1983 näytelmän Pittipoika. Moni vaivaisukkojen veistäjistä on kuitenkin jäänyt nimettömäksi, toisista tunnetaan vain lempinimi: esimerkiksi Teerijärven ukon on tehnyt ”Kuuro-Kalle”.

Iso osa vaivaisukkojen ainutlaatuisuutta on se, että ne esittävät tavallisia ihmisiä ja oman seurakunnan jäseniä. yhtä merkittävää on se, että suuri osa keskeisimmistä yksilöistämme on itseoppineiden veistäjien tekemiä, monesti ensin kotiseurakunnalleen. Näin vaivaisukot ovat tärkeä varhainen ITE-taiteemme muoto. Joka tapauksessa ne ovat talonpoikaisen puunkäsittelytaiteemme mestaritöitä. Useat 1800-luvun vaivaisukkojen tekijät olivat monesti työskennelleet Pohjanmaan laivanveistämöissä ja tehneet laivojen lisäksi mm. niiden keulakoristeita. Puunkäsittelytaidot olivat siis hallussa

Katoksessa seisova vaivaisukko, jolla on toinen käsi ojennettuna.
Suomen ainoa naispuoleinen vaivaisukko sijaitsee Soinissa. Se edustaa sukupuolensa lisäksi myös romaaniheimoa. Hänet veisti Matti Taipale vuonna 1854. Kuva Aki Paavola.

Tultaessa 1900-luvulle vaivaisukkojen tekijöinä kunnostautuivat myös koulutetut kuvanveistäjät, erityisen tärkeitä ovat Hannes Autere (Mänttä, 1930) ja Heikki Konttinen (Nurmijärvi, 1939). He laajensivat vaivaisukkojen kuvamaailmaa muuallekin kuin jalkapuoliin sotainvalideihin. Erityisen tärkeä tässä suhteessa on Hannes Auteren Mänttään tekemä ukko, joka kuvaa huutolaispoikaa. Aihevalinta on oivallinen, sillä merkittävä osa vaivaisukkojen keräämistä rahoista käytettiin 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa huutolaislasten elatuksen järjestämiseen. Tämän takia vaivaisukkoja kutsutaan Suomessa monin paikoin myös vaivaispojiksi. Kuvanveistäjä Eino Räsänen (Keuruu, 1955) on myös kuvannut ukossaan juuri huutolaispoikaa.

Kaksi kolmasosaa vaivaisukkojen keräämistä rahoista meni leskien ja orpojen (huutolaislasten) hyväksi. Tästä huolimatta niiden kuvamaailma on hyvin miehinen. Ainoa tunnettu naispuoleinen yksilö on Soinissa (Matti Taipale, 1854).

Sosiaaliturvassamme tapahtui suuri muutos, kun vuosien 1867-68 nälkävuosien seurauksena vastuu perusturvasta siirtyi vastaperustetuille kunnille. Tällöin vaivaisukoistamme tuli kunnan työntekijöitä, tosin kirkkoherrat olivat virkansa puolesta kunnan vaivaishoitolautakunnan jäseniä. Kun vaivaisukot palasivat seurakuntatyöhön 1900-luvun alussa, ne keräsivät rahaa yleensä uuteen ilmiöön eli diakonissan ylläpitämiseen. Rahat käytettiin siis diakonissan palkanmaksuun, esimerkiksi Ruovedellä niillä palkattiin muutamia pitäjäläisiä tekemään diakonissalle vuosdeksi polttopuut, mikä oli osa diakonissan kokonaispalkkausta.

Toisen maailmansodan jälkeen on seurakuntien vaivaiskassojen toiminnan lakattua ja hyvinvointivaltion kasvun kautta vaivaisukkojen merkitys jonkin verran marginalisoitunut. Perinne on kuitenkin elävä, ja viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana neljäsosa maamme perinteisistä vaivaisukoista on siirtynyt globaalin vastuun piiriin. He keräävät rahaa maailman köyhimmille Kirkon ulkomaanavun kautta. Aivan viime vuosina on myös syntynyt vanhaa perinnettä kunnioittavia uusia yksilöitä. Perine on siis elävä ja voi hyvin, eikä se tai sen sanoma ole millään lailla vanhentunut.

Perinteen elävyydestä kertoo hyvin sekin, kuinka keskeinen osa vaivaisukot ovat paikallisidentiteettiä. Tämä tulee hyvin ilmi vaivaisukkojen ryöstö- ja katoamistapausten yhteydessä. Näin tapahtui esimerkiksi Rautiossa, jonka ukko varastettiin vuonna 2012. Katoamisen jälkeen syntyi kansanliike, ja seurakunta ehti jo tilata korvaavan ukon. Omaa kotikirkkoa ei kerta kaikkiaan voinut ajatella ilman vaivaisukkoa. Kaikeksi onneksi Raution vaivaisukko löytyi noin vuotta myöhemmin vahingoittumana ja palvelee taas uskollisesti työpaikallaan. Tapaus vaiheineen kertoo hienosti siitä, kuinka ukko on yksi rautiolaisista.


Vaivaisukkoihin liittyvä tapa- ja uskomusperinne

Vaivaisukkoihin on liittynyt ja liittyy elävä, monimuotoinen ja värikäs uskomus- ja tapakulttuuriperinne ja -normisto.

Niinpä esimerkiksi on muisteltu, kuinka Vetelissä oli ajomies matkassa kuormansa kanssa huonokuntoisilla rattailla. Rattaiden kunto oli niin huono, että ajomies lupasi matkan mittaan, että laittaa kymmenen markkaa vaivaisukkoon, jos rattaat kestävät perille asti. Ne kestivätkin, ja heti yöllä -kun perille oli saavuttu- ajomies kävi viemässä luvatut rahat vaivaisukolle.

Luvattujen rahojen toimittaminen vaivaisukolle välittömästi oli hyvä asia, sillä kertomaperinteen mukaan vaivaisukko tuli uniin, jos sille oli luvannut rahaa, mutta ei ollut sitä ukolle vienyt. Tällainen muistitieto on Kalajoelta. Jos taas jollekin oli sattunut joku onnettomuus, Ähtärissä pohdiskeltiin ääneen sitä, että olikohan hän luvannut vaivaisukolle rahaa, mutta jättänyt antamatta.

Luonteeltaan kyse oli vastavuoroiseen vaihtamiseen perustuvista sopimuksista. Halsualla eräs henkilö koki seurakunnan papin epämieluisaksi ja lupasi vaivaisukolle kymmenen markkaa, jos pappi vaihtuisi. Kun näin sitten tapahtui, pyysi tämä henkilö kaksi todistajaa ja näiden läsnä ollessa pudotti vaivaisukkoon kympin.

Joskus vaivaisukolla saattoi olla roolinsa myös laajemmissa yhteiskunnallisissa asioissa. Raittiusliikkeen organisoitumisen aikaan raportoitiin Vaasan läänistä ”erään maalaisukon lupaawan 2 markkaa waiwaisukolle, jos palowiina kiellettäisiin” (Kansan lehti 9.12. 1886). Hyviin tapoihin kuului myös laittaa markkinamatkalla lantti vaivaisukkoon markkinaonnen takaamiseksi. Tällaista muistitietoa on mm. Sievistä. Edelleenkin Pohjanmaalla on tapana tuoda totovoitoista kymmenykset vaivaisukolle. Kaustisten seurakunnan eläkkeellä oleva suntio muistaa kuinka 1970-luvulla eräs paikkakuntalainen voitti huomattavan totovoiton, ja seuraavalla tyhjennyskerralla vaivaisukosta löytyi lähes 3 000 markkaa siististi taiteltuina sadan markan seteleinä. Tällä varmistettiin toto-onnen jatkuminen myös tulevaisuudessa.

Etualalla kalpea vaivaisukko käsi ojennettuna, taustalla rivissä useita muita ukkoja.
Vaivaisukkoja yhteisnäyttelyssä Kerimäen kirkossa kesällä 2013. Etualalla Karvian ukko, taustalla kuvataiteilija Antti Ojalan muotokuva Ala-Vetelin vaivaisukosta. Kuva: Ville Vauhkonen.

Tällainen toiminta sopii hienosti vaivaisukkojen eetokseen, joka on kirjattuna heidän katoksissaan oleviin kehotuslauseisiin. Ne painottavat sitä, että omasta hetkellisestä menestyksestä ei tule ylpistyä niin paljoa, että ryhtyy ylenkatsomaan heikompiosaisia. ”Tänk på mig då dig går wäl”, lukee Kruunupyyn ja Oulaisten vaivaisukkojen yhteydessä. Reilusti yli puolet näistä vaivaisukkojen kehotusvirkkeistä ovat peräisin Vanhan Testamentin viisauskirjoista. Erityisesti Vanhan Testamentin apokryfisestä viisauskirjasta Jesus Siirakin kirjasta peräisin olevat kehotukset (mm. Kuortane, Orivesi) alleviivaavat sitä, että tästä maailmaan vaivaisukkojen sosiaalinen eetos on ankkuroitu. Vähempiosaisista huolehtiminen on vaivaisukkojen maailmassa nimenomaan elämänviisauden muoto. Tältä pohjalta vaivaisukkojen yhteydessä olevat raamatunlauseet ja muut kehotusvirkkeet ovat valikoituneet.

Siksi onkin hyvä, että Pohjanmaalla edelleen monin paikoin rippikoululaisten kuuluu laittaa lantti vaivaisukkoon, kun pääsevät onnellisesti ripille eli tulevat konfirmoiduiksi. Vaivaisukot kuuluvat niin arkeen kuin juhlaan, ja ukkojen kautta myös lähimmäisten muistaminen niin arkeen kuin juhlaan.

Vaivaisukot ovatkin, paitsi merkittävin sosiaaliturvamme pitkän tradition konkreettisia symboliesineitä, myös todella keskeinen väline sosiaalisen kasvatuksen historiassa ja nykyisyydessä. Asia ei ole millään tavalla vähäpätöinen, Pohjoismaisen hyvinvointivaltion luterilaisia ajatuksellisia juuria on Suomessa kirjoituksissaan korostanut kirkkohistorian professori Kaarlo Arffman. Pitämällä huolta vaivaisukoista me kunnioitamme myös meidän sosiaaliturvamme pitkää historiaa.


Perinteen tulevaisuus

Vaivaisukot ovat käyttötaidetta. Näin ollen ne kuluvat, ja niitä on korvattu uusilla. Joskus käytöstä poistettu yksilö on poltettu, ilahduttavan usein kuitenkin museoitu paikallisseurakuntaan. Koska vaivaisukot palvelevat pääsääntöisesti ulkona - tuiskussa ja tuulessa- on tämä kuluminen hyväksyttävä, ja pääpaino on siinä, että heitä kunnostetaan säännöllisesti.

Vaivaisukko, joka pitelee lakkiaan nyrkissä rintansa päällä.
Aitolahden vaivaisukko on yksi 2000-luvulla syntyneistä yksilöistämme. Sen on veistänyt Kari Juva vuonna 2002. Kuva: Ville Vauhkonen.

Erittäin tärkeää on, että jäljellä olevia historiallisia yksilöitämme kunnostetaan ja korjataan ammattitaitoisesti. Ensiarvoisen keskeinen tältä kannalta on Museoviraston julkaisemat yleiset vaivaisukkojen kunnostusohjeet.

Uusi vaivaisukkoja on tullut 2000-luvulla kymmenkunta, tällaisia on tehneet esimerkiksi Oiva Kenttä (Kitinoja, 2002) ja Kari Juva (Aitolahti, 2002). Ne on tehty vanhaa syvästi perinnettä kunnioittaen.

Vaivaisukkoperinne on siis erittäin elinvoimainen eikä ole katoamassa mihinkään, ja ukkoja kunnioitetaan syvästi niiden kotiseurakunnissa.


Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Pelastakaa vaivaisukot ry

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Vaivaisukot.fi: Vaivaisukkotietoutta kootusti.

Yle: Vaivaisukot keräävät rahaa kirkkojen kulmilla.

Kirjallisuutta: Leppo, Markus Vaivaisukot (1967, Wsoy). Santaholma, Kaija Vaivaisukot (RAK 2001), ” Rudnäs, Jan-Erik Fattiggubbarna i Finland och Sverige (omakustanne 2006) Kantokorpi, Otso toim. Vaivaisukkojen paluu (Maahenki, 2013). Martins Egbert: Vaivaisukot - Opferstöcke in menschlicher Gestalt. (Heiner Labonde Verlag 2014).

Vauhkonen, Ville Vaivaisukkojen teologia. Artikkeli Diakonia –lehti 2/2015.

Lisäksi SKS:n artkistoissa on Samuli Paulaharjun mittavat vaivaisukkoartikkelikokoelmat.