Huovuttaminen

Sijainti	Suomi
Asiasanat	villa, villakuitu, lampaanvilla, suomenlampaanvilla, merinovilla, raakavilla, silkkikuitu, esihuopa, karstavillalevy, topsi, kikkarakarvat, lammasrodut, huopa, huovutus, vanutus, rullaus, latominen, tasohuovutus, hierontatekniikka, nunohuovutus, neulaus, neulahuopa, teollisuushuopa, kierrätyshuopa

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Huovuttamisen perusidea on monille tuttu jo lapsuudesta. Nuoskalumesta muotoillut lumipallot tiivistyvät käsissä, ja vähitellen myös lapaset kovettuvat kämmenpuolelta. Huovuttaminen perustuu samaan ilmiöön: villakuituja muokataan veden, lämmön ja liikkeen avulla, kunnes ne tarttuvat toisiinsa ja muodostavat kestävän huovan.

Huovutuksen taitajia nyky-Suomessa ovat erityisesti huovuttamiseen erikoistuneet käsityöläiset eli huovuttajat sekä tekstiilitaiteilijat. Huovuttamista harrastetaan kotona sekä erilaisilla kursseilla, työpajoissa ja opistoilla huovuttamiseen perehtyneiden ohjaajien ja opettajien opissa. Myös päiväkotilaiset, koululaiset sekä taiteen perusopetuksen oppilaat saattavat kokeilla huovuttamista opettajan ohjauksessa. Lampurit eli lampaankasvattajat, kehräämöt ja villan maahantuojat ja myyjät välittävät huovutuksessa tarvittavaa villaa. Suomessa on myös kolme huopatehdasta, jotka valmistavat huovasta erilaisia tuotteita myyntiin.

Huovuttamisen taitoa edistävät Suomessa muun muassa Suomen Huopayhdistys Filtti ry, Taitoliitto, taitoyhdistykset, kansalaisopistot, Leineperin ruukki, Lapin yliopisto, Suomen Lammasyhdistys ry, NordGen sekä lukuisa joukko perinteen harjoittajia.

Perinteen harjoittaminen

Huopa on kangas, jossa ei ole lointa eikä kudetta, ei oikeaa eikä nurjaa puolta. Huovutus on perinteinen, ikivanha tekniikka, jossa irtonaiset villakuidut takertuvat toisiinsa kestäväksi huopakankaaksi mekaanisen muokkauksen vaikutuksesta. Huovutuksen ydin kiteytyy vanhaan sanontaan ”hyvin huovutettu on puoliksi vanutettu”.

Seinävaatteita näyttelyssä. — Huopateoksia. Kuva: Olli Levaniemi

Huovuttaminen aloitetaan latomalla villakuidut kerroksittain. Tämä tehdään siten, että joka toisen kerroksen kuidun suuntaa vaihdetaan. Näin muodostuu esihuopa, jossa villakuidut eivät vielä ole alkaneet kutistua, mutta ovat takertuneet toisiinsa. Huovutuksen viimeinen vaihe on vanutus, jossa villakuituja työstetään voimakkaasti lämmön ja kosteuden avulla, kunnes toisiinsa lukkiutuneet villakuidut muodostavat kiinteän huovan.

Huovutustekniikoita on useita joista huovuttaja voi valita sopivimman valmistettavaan työhönsä. Tasohuopa on huopatyö, jossa kerroksittain ladotut villakuidut huovutetaan veden ja saippuan avulla joko käsin hieromalla tai rullaamalla pyyhkeen, rullan tai kuplamuovin käyttäen kyynärvarsia tai jalkoja apuna. Rullaaminen voidaan tehdä käsin tai hevosen, auton tai polkupyörän perässä vetäen.

Kolmiulotteisia muotoja saadaan erilaisia muotteja tai tukia käyttämällä. Ennen vanutusta muotti poistetaan, jotta työllä on tilaa kutistua. Kolmiulotteinen huovutus kaavan avulla on teknisin ja haastavin huovutustekniikka. Kaava voi olla kuplamuovia, solumuovia tai paksua pahvia.

Kuitujen neulaaminen eli neulahuovutus (tunnetaan myös nimellä kuivahuovutus) on tekniikka, jossa kuivat, irtonaiset villakuidut tai villaosat kiinnitetään toisiinsa huovutusneulalla pistelemällä. Tätä menetelmää käytetään kiinnittämään kuituja ja luomaan 3-ulotteisia kuvioita ja muotoja. Neulaamalla tehdyt tuotteet eivät ole huopaa vaan neulattua villaa. Nämä tuotteet eivät ole vanutettuja (hankaaminen, vesikäsittely & kutistuminen), joten ne eivät sellaisenaan kestä käyttöä eivätkä esim. pesua.

Pesukonehuovutus toimii huovutuksen apuvälineenä ja nopeuttaa vanutusvaihetta. Tarvittaessa villatuote voidaan laittaa esim. pesupussin tai sukkahousujen sisään. Tekniikalla voidaan huovuttaa myös huopuvasta neulelangasta neulottuja tuotteita.

Villa, tarkemmin lampaanvilla, on lampaasta saatavaa luonnonkuitua. Villakuidut ovat keratiinia, valkuaisainetta, proteiinia eli samaa ainetta kuin ihmisen kynnet ja hiukset. Suomessa on suomenlampaan lisäksi kaksi muuta alkuperäisrotua, ahvenanmaanlammas sekä kainuunharmas.

Suomenlampaan villa on huovuttamisen näkökulmasta erinomainen materiaali: hyvät ominaisuudet, hyvin huopuvaa ja ennen kaikkea saatavuus on hyvä. Suomenlampaan villa onkin huovuttajille tutumpi kuin kainuunharmaksen villa, joka olisi erinomainen pehmeytensä takia, mutta saatavuus on heikkoa. Kainuunharmaksen villa on upea värjäykseen, sillä se värjäytyy pehmeän väriseksi johtuen lampaanvillan luonnollisesta väristä sekä tumman harmaan ja valkoisen vaihtelusta villassa. Jotkut sanovat, että suomenlampaan villa on toisiksi pehmeintä merinovillan jälkeen.

Suomenlampaanvillalla on kriteeristö, jonka mukaan villa voidaan luokitella. Muilla roduilla sellaista ei ole, mutta tiettyjä osia voidaan käyttää myös epävirallisesti muiden villojen arvioinnissa. Erityisesti kainuunharmaksen villan on todettu olevan ominaisuuksiltaan lähellä suomenlampaan villaa. Suomenlampaan ja kainuunharmaksen villa on silkkistä ja kiiltävää. Ahvenanmaanlampaan villa poikkeaa suomenlampaan ja kainuunharmaksen villasta, sillä on selkeä kaksinkertainen villapeite: pohjavilla on pehmeää ja siitä erottuu karkea peitinvilla. Siksi se tuntuu karkeammalta kuin muiden alkuperäisrotujen villat.

Merinovillan kuidut ovat huomattavasti pidempiä ja ohuempia kuin suomalaisessa villassa. Siksi merinovilla on pehmeää, ei kutita ja soveltuu hyvin myös herkkäihoisille. Se tuntuu erittäin miellyttävältä ihoa vasten. Pidempien kuitujen takia siitä voidaan valmistaa myös ohuempia kankaita.

Perinteen taustaa ja historiaa

Mustavalkoinen kuva huopatehtaan työntekijästä. — Saimaan huopatehdas; työntekijä työstää huopaa. Kuvapaja, kuvaaja 1950–1959. Lappeenrannan museot.

Huopa on luultavasti maailman vanhin tekstiilitekniikka. Koska huopa häviää luonnossa nopeasti, ei huopaesineitä ole säilynyt. Pohjoismaiden vanhimmat huopalöydöt perustuvat fragmentteihin. Vanhin löytö on Norjasta ja se on ajoitettu kansainvaellusaikaan 400–500 vuotta eKr. Myös islantilaisissa saduissa kerrotaan huovasta. Voidaan olettaa, että Pohjolan perinteiset huopatuotteet olivat yksinkertaisia käyttöesineitä ja tarpeellisia kylmässä ilmastossa.

Suomessa villaa on hyödynnetty luotettavien lähteiden perusteella ainakin 2000 vuoden ajan. Villa on siis vanhimpia Suomessa käytettyjä tekstiilimateriaaleja, ja sitä on käytetty sen lämpimyyden takia.

Villan suojaaviin ominaisuuksiin liittyy monia tarinoita ja uskomuksia; Suomessa morsian suojasi rintansa häissä villakuidulla välttääkseen imetysajan rintatulehduksen. Korvasäryn hoidoksi laitettiin luonnonmustaa villaa korvaan ja luonnonvalkoisella villalla parannettiin palohaavat, hankaumat ja ihottumat. Asioita painetaan villaisella, kun unohdetaan tai kehotetaan olemaan reagoimatta johonkin. Se on todennäköisesti syntynyt vanhan kansan ohjeesta painaa kipeää kohtaa villaisella.

Huovuttaminen levisi Suomeen todennäköisesti 1800-luvun lopulla. Karstavillasta kudottua sarkakangasta oli vanutettu Suomessa ainakin 1500-luvulta lähtien, ja 1800-luvulla erityisesti Länsi-Suomessa vanutettiin myös neuleita, kuten sukkia ja lapasia. Varsinainen huovutustaito saapui Suomeen sekä idästä että lännestä.

Itä-Suomessa kierteli 1800-luvun lopulla venäläisiä huovuttajia, jotka valmistivat taloissa jalkineita talojen omista villoista. Heidän työskentelyään seuraamalla myös paikalliset oppivat huovutuksen, ja taito levisi vähitellen laajemmalle. Länsi-Suomeen vaikutteita tuli Ruotsista. Huovutuksella oli kuitenkin suurempi taloudellinen merkitys Itä-Suomessa, erityisesti Karjalassa ja Savossa, joissa myös Suomen ensimmäiset huopatehtaat syntyivät.

Huovutustaidon levittämistä tuettiin järjestelmällisesti 1890-luvulla. Vuonna 1893 Kajaaniin perustettiin Suomen hätäapukomitean tuella huopakoulu, jossa kokeiltiin suomalaisen villan ja erilaisten eläinten karvojen soveltuvuutta huovutukseen. Seuraavana vuonna huopakoulun johtaja kiersi Savossa opettamassa tekniikkaa käsityökoulujen opettajille ja muille kiinnostuneille. Kursseja järjestettiin neljässätoista paikassa ja niihin osallistui yli 500 henkilöä. Lampaanvillan lisäksi huovutuksessa käytettiin esimerkiksi jäniksen, pukin, lehmän, hevosen ja sian karvaa. Erilaisista karvoista ja villasta valmistettiin myös voilokkia eli huopalevyä hevosten valjaisiin ja rakennusten eristeeksi.

Huopateollisuus alkoi kehittyä Suomessa 1890-luvun puolivälistä alkaen, oppia saatiin erityisesti Venäjältä. Teollinen tuotanto käynnistyi ensin Savonrannassa ja myöhemmin Joensuussa. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä huopatehtaita perustettiin eri puolille maata, ja 1920-luvulla alalla toimi jo noin neljäkymmentä yritystä. Tärkeitä tuotantopaikkakuntia olivat muun muassa Parikkala, Kiuruvesi ja Jämsä, jossa Partalan kylässä toimi parhaimmillaan useita huopatehtaita samanaikaisesti. Huopateollisuuspaikkakunnille kehittyi myös kotiteollista huovutusta. Tehtaiden työntekijät valmistivat usein kotonaan huopatuotteita omaan käyttöön ja jonkin verran myyntiin, jolloin taito siirtyi myös perheille ja lähipiirille. Aiemmin erityisesti vähävaraisissa perheissä huovutus oli tärkeä taito, jonka avulla voitiin valmistaa lämpimiä talvijalkineita.

Mustavalkoinen kuva huopatehtaalta. — Huopatossuja esitellään Jämsän huopatehtaalla. Kuva: Pekka Kyytinen (1953) Museovirasto.

Huopatuotteista erityisesti jalkineet olivat kysyttyjä. 1940–1950-luvuilla valmistettiin runsaasti esimerkiksi saappaissa käytettäviä syylinkejä eli huopasukkia armeijan käyttöön, ja metsätyömiehet olivat merkittävä huopikkaiden käyttäjäryhmä. 1960- ja 1970-luvuilla huopikkaiden merkitys käyttöjalkineina kuitenkin väheni kaupungistumisen ja uusien materiaalien myötä, mikä johti huopateollisuuden voimakkaaseen supistumiseen.

1970-luvulla kiinnostus kansanperinteeseen ja perinteisiin käsiytötekniikoihin elvytti huovutuksen. Ensin suosittiin luonnonvärejä, värilliset karstavillat ilmestyivät markkinoille 1980-luvulla. Käsityöläiset myös värjäsivät itse villaansa. 1990-luvulta alkaen huovutuksen suosio lähti kasvuun, ja nykyisin huovutus kuuluu sekä käsityön harrastajien että taiteilijoiden ja muotoilijoiden työskentelytapoihin. Suomessa huopaa käytetään perinteisten tuotteiden lisäksi monipuolisesti taidekäsityössä, tekstiilitaiteessa ja muotoilussa.

Keski-Suomessa, erityisesti Jämsässä, on säilynyt pitkä huopaosaamisen perinne, jota ylläpitävät yhä toiminnassa olevat Huopaliike Lahtinen (perustettu 1921) ja Alhon huopatehdas (1927). Jämsän huopatehdas myytiin 2021 Pirtin kehräämölle, mutta Jämsässä toimii edelleen sivupiste, jossa kehräämö ja villan vastaanottopaikka. Huopaliike Lahtinen ja Alhon huopatehdas valmistavat perinteisiä huopatossuja sekä muita huopajalkineita ja sisustustuotteita. Huopaliike Lahtinen tekee mallistoyhteistyötä muotoilijoiden kanssa. Koskenpään huopatehdas on keskittynyt teollisesta huovasta valmistettuihin tuotteisiin teollisuuden tarpeisiin Lisäksi he tekevät yhteistyötä huopataiteilijoiden kanssa. Jämsä on Huopayhdistys Filtti ry:n rekisteröity kotipaikka.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Huovutusperintö siirtyy huovuttajien välisissä tapaamisissa, tapahtumissa ja kursseilla. Myös sukupolvelta toiselle siirtyvää taidon siirtämistä tapahtuu. Tietoa perinteen moninaisuudesta välitetään näyttelyiden kautta. Huovuttajat innostavat ihmisiä tulemaan mukaan huopayhteisöön ja oppimaan yhdessä tehden. Suomessa huovutuksella on pitkä kulttuurinen perinne, joka on säilynyt nykypäivään sen tuotteet ja käyttötavat ovat muuttuneet ajan mukana.

Hatuista ja töppösistä alkanut huovutus on ammattimaistunut varsinkin koulutuksen, huopaprojektien ja kansainvälisten yhteyksien ansiosta. Huovuttajat perustivat oman yhdistyksen vuonna 1998. Lukuisten kurssien ansiosta huovutustaito on vahvistunut.

Suomen Huopayhdistys Filtti ry kokoaa verkostoonsa huovuttajat, taiteilijat, käsityöläiset, opettajat, ohjaajat ja villantuottajat. Yhdistys edistää jäsenten välistä yhteistyötä, ammattitaitoa ja ammatinharjoittamiseen liittyviä yleisiä ja yhteisiä etuja, järjestää näyttelytoimintaa, huovutuskursseja ja -työpajoja sekä tiedottaa kotimaisista ja kansainvälisistä tapahtumista, näyttelyistä ja kilpailuista. Filtti osallistuu kansainvälisiin näyttelyihin ulkomailla ja kutsuu pohjoismaisia ja eurooppalaisia huovuttajia jokakesäiseen kansainväliseen huopanäyttelyyn Jämsään, tätä kansainvälistä huopakesää on toteutettu vuodesta 1999. Filtin toiminnassa on mukana jäseniä Virosta, Saksasta, Englannista ja Islannista. Filtti on jäsenenä sekä englantilaisessa että saksalaisessa huopayhdistyksessä ja tiedonvaihto kurssien ja muiden sisältöjen osalta on aktiivista mm. Saksan, Italian ja Unkarin kanssa. Filtti on toimittanut lehteä vuodesta 1998 lähtien jäsenilleen, mutta vuodesta 2025 lähtien se on ollut avoimesti katsottavissa Filtin nettisivuille.

Taitoyhdistyksissä ja kansalaisopistoissa järjestetään monipuolisesti huovutukseen liittyviä kursseja ja ne edistävät näin taitojen siirtymistä sekä perinteen jatkumista.

Pirkanmaan muotoilu- ja taideteollisuusyhdistys Modus ry on muotoilijoiden, visuaalisen taiteen ja käsityöalojen ammattilaisten, opettajien, tutkijoiden ja tuottajien yhdistys ja sen jäsenissä on huovutusta käyttäviä tekijöitä.

Vuodesta 2020 lähtien järjestetty Villaruukki -tapahtuma kokoaa yhteen villaharrastajia kaikkialta Suomesta. Tapahtumassa on mukana kansainvälisiä vierailijoita. Leineperin ruukkimiljöössä toteutettava tapahtuma korostaa villan monimuotoisuutta ja käytettävyyttä, villatuotteiden ja niiden käsityötaidon estetiikkaa sekä näkökulmia vastuullisuuteen, kestävään kehitykseen ja merkityksellisiin kokemuksiin.

Suomen Lammasyhdistys ry ja Uudenmaan Lampurit ry järjestävät Villapäivän Helsingissä syksyisin. Villapäivä kertoo suomalaisen villan tarinaa lampaista ja kerinnästä valmiisiin käsitöihin ja tuotteisiin. Tapahtumassa yleisö pääsee myös huovuttamaan.

Pohjoismainen geenivarakeskus (NordGen) on tutkimus‑ ja tietokeskus, jonka työ on keskeistä alkuperäisten rotujen säilyttämisessä ja kestävässä käytössä. Tämä tukee suoraan suomalaisia lammasrotuja ja niihin liittyvien villaperinteiden elvyttämistä vahvistamalla kotimaisen villan saatavuutta, hyödyntämistä sekä villaan perustuvien kulttuuriperinteiden jatkuvuutta. NordGenin ylläpitämässä yhteistyöverkostossa, NordWoolissa, on runsaasti suomalaisia toimijoita. Verkoston tarkoituksena on edistää paikallisten lammasrotujen villan arvoketjua ja kehittää osaamisen jakamista sekä perinteen uudistumista yli rajojen. Verkosto edistää tiedon ja osaamisen siirtymistä järjestämällä työpajoja sekä kokoamalla ja julkaisemalla tietoa alkuperäisrotujen villaan liittyvästä perinteestä ja käytöstä.

Taitoliitto oli vuonna 2025 mukana Wool – Source and Potential, Best Practices and Challenges in Use and Re-use Local Resources for Arts and Crafts -hankkeessa, jota hallinnoi Puolassa toimiva paikallinen Teollisen muotoilun instituutti. Hankkeessa olivat lisäksi mukana Viro, Slovakia ja Tšekki. Hankkeen aikana luotiin kansainvälisiä yhteyksiä ja edistettiin kumppanuuksia alkuperäisistä lammasroduista peräisin olevan villan parempaa hyödyntämistä, työryhmätyöskentelyn, työpajojen, konferenssin ja näyttelyn avulla.

Osaaminen siirtyy pääosin koulutuksen ja kurssien avulla. Aiemmin Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksissa oli mahdollista valita tekstiilialalla huovutus suuntautumisalaksi sekä suorittaa ammatti ja erikoisammattitutkinto huovutuksessa. Jämsässä toteutettu Huopa on huippua! -hanke 2000-luvun alussa nosti huovutusta esille ja huovuttajat suorittivat sen aikana muun muassa ammatti- ja erikoisammattitutkintoja. Tällä hetkellä ammattitaitoiseksi huovuttajaksi voi tulla itsenäisesti harjoittamalla perinnettä, käymällä kursseilla, oppimalla kokeneemmilta tekijöiltä.

Villalle ja huovutustuotteille etsitään uudenlaisia käyttökohteita esimerkiksi muovin korvaajana. Eri tavalla huovutettuja villamateriaaleja on käytetty jo mm. öljyonnettomuuksien puhdistamisessa, kasvualustoina, akustiikkalevyinä.

Perinteen tulevaisuus

Seinävaatteita ripustettuna tiiliseinälle. — Huopateoksia. Kuva: Olli Levaniemi

Villan muokkaaminen ja huovuttaminen tuntuu hyvältä.. Materiaalin tuntu, lämmin vesi ja kehon liikkeiden rytmisyys huovuttamisen aikana tekevät prosessista terapeuttista. Huovutuksen monipuoliset menetelmät ja materiaalit antavat monipuolisesti mahdollisuuksia elämänhallintaan ja psyykkisen hyvinvoinnin vahvistamiseen.

Moninaisuus ja perinteen uudet muodot ovat huovuttamisen tulevaisuuden kannalta ratkaisevia. Huopa on ympäristöystävällinen materiaali - siis hyvin ajankohtainen, ja mukana niin menneessä kuin tulevassa ajassa. Huovuttaminen on elävästä perinnöstä hyvä esimerkki: se nojaa vahvaan materiaaliseen ja tekniseen perinteeseen, mutta sen ilmenemismuodot ovat jatkuvassa muutoksessa.

Huovuttaminen on monipuolinen mutta haastava kädentaito ja se varmasti kiinnostaa käsityöntekijöitä jatkossakin. Kehittämällä uusia tekniikoita ja materiaaleja ja niiden yhdistämistä huovutus säilyy mielenkiintoisena ja saa lisää käyttäjiä ja tekijöitä. Huopayhdistys toimii aktiivisesti edistäen villan käyttöä ja tarjoaa käsityöläisille mahdollisuuksia esitellä osaamistaan näyttelyiden kautta. Huovuttajien olisi hyvä saada oppilaitokset mukaan tutkimukseen, kehitykseen ja kokeiluun.

Esimerkiksi käsityöläisten käsissä syntyy laskeutuvaa nunohuopaa, jossa yhdistetään kangasta ja villaa, pääasiassa merinovillaa sen hienouden takia. Haasteena huopavaatteissa on huovan laskeutuvuus ja vaatteen kaavoitus erityisesti alkuperäisrotujen villaa käytettäessä, huopa ei ole itsessään joustava. Huopaa vaatetuksessa voisi parantaa erillisissä pintakäsittelyissä, esimerkiksi poistamalla nyppyyntyvyyttä eli pillingiä. Ilmaston muutoksesta johtuen huopajalkineiden kosteuden kestoa pitää lisätä.

Villan hyödyntäminen vaatteiksi yms. tuotteiksi voi olla osaltaan vaikuttamassa alueelliseen omavaraisuuteen (vaateteollisuus), "taistelemassa" vastaan pikamuodin haitallisia vaikutuksia ja sitä kautta muodin epäedullisia vaikutuksia ympäristöön, yhteiskunnallisiin kysymyksiin jopa globaalilla tasolla. Villan käyttäminen ekologisena ja läheltä saatavana materiaalina vastaa tämän hetken tarpeisiin löytää kestäviä ratkaisuja niin maanpäällisen elämän, innovaatioiden, ihmisarvoisen työn kuin vastuullisen kuluttamisenkin kysymyksiin.

Harrastajat, taiteilijat, muotoilijat, käsityöyrittäjät, opettajat ja yhteisölliset toimijat tuovat kukin omia painotuksiaan: toisille tärkeää on käyttöesineiden kestävyys, toisille materiaalikokeilu, kolmansille hyvinvointi tai yhteisöllisyys. Tämä kerroksellisuus tekee perinteestä joustavan ja sopeutumiskykyisen. Perinteisten huovutustuotteiden, jalkineiden ja käyttötekstiilien, rinnalle on tullut yhä enenevissä määrin huovuttamisen käyttö taiteellisessa ilmaisussa, installaatioissa sekä muotoilutuotteissa ja osana uusia innovaatioita. Suosittua on yhdistellä huovutusta muihin tekniikoihin, tutkia uusia villalaatuja ja etsiä energiatehokkaampia työtapoja. Uudistuminen pitää taidon merkityksellisenä nykyajassa. Haasteena on edistää voimakkaammin suomalaisten alkuperäisrotujen villan käyttöä huovuttamisesta ja tähän liittyen olisi hyvä kehittää hankkeita.

Huovuttaminen on globaali tekniikka, jolla on vahvoja paikallisia ilmenemismuotoja. Kun eri perinteet kohtaavat, syntyy sekä uusia oivalluksia että tarve tunnistaa ja kunnioittaa alkuperiä. Tulevaisuuden kannalta keskeistä on tasapaino: avoimuus uusille vaikutteille, mutta samalla tietoisuus paikallisesta villakulttuurista, materiaaleista ja historiasta. Miten digitaalisuus ja uusien materiaalien yhdistäminen huovuttamisessa toteutuu, jää vielä nähtäväksi.