Itämeren norpan jääpyyntiperinne Perämerellä ja Merenkurkussa
| Itämeren norpan jääpyyntiperinne Perämerellä ja Merenkurkussa | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Itämeren norpan pyyntiä on harjoitettu Perämeri-Merenkurkun alueella asutuksen alkuajoista asti. Vaikka alueen hylkeenpyynti on kokenut tänä aikana muutoksia ja katkoksia, on se silti säilynyt erityisenä ja paikallisena pyyntikulttuurin muotona nykypäivään saakka. Norpan jääpyynti tällä alueella on ainutlaatuinen perinne, johon sisältyy ylisukupolvista, pitkän aikavälin tietoa paikallisympäristöstä ja sen muutoksista. Vaikka hylkeenpyynti on määrällisesti pienimuotoista, se on kiinteä osa rannikon monilajista ekosysteemiä. Jäällä oleminen, liikkuminen ja näihin liittyvä tieto-taito ovat pyynnin erityispiirteitä. Tänä päivänä pyynnillä ei ole taloudellista merkitystä ja hylkeestä korjataan useimmiten talteen liha, traani ja nahka omaan käyttöön.
Itämeren norpan pyynti on sallittua ainoastaan Perämeri-Merenkurkun alueella, missä kanta on vahvimmillaan. Norpan jääpyynti eroaa oleellisesti muusta hylkeenpyynnistä. Norppa on ainoa hyljelaji, joka viettää talven kiintojäässä ylläpitämiensä hengitysavantojen varassa ja kuuttii, eli synnyttää poikasensa kaivamiinsa jää- tai lumiluoliin. Muut hyljelajit ovat riippuvaisia avovedestä. Norpan pyytäjiä ovat ensisijaisesti rannikon ja saariston asukkaat, ja pyynti on sosiaalisesti ja kulttuurisesti merkittävää sen harjoittajille ja paikallisyhteisöille. Pyyntiperinne on säilynyt vahvimmillaan Himangalla, Kalajoella, Raahessa, Haukiputaalla, Simossa ja Kemissä. Ruotsinkielisellä alueella pyyntiperinteen keskittyminä on erityisesti Nykarleby (Uusikaarlepyy), Larsmo (Luoto), Öja, Replot [Raippaluoto], Malax (Maalahti), Bergö ja Närpes (Närpiö).
Hyvinä jäävuosina pyytäjät saattavat lähteä rannasta jäätä pitkin yksin tai kahdestaan, mutta tyypillisesti hyljejäät saavutetaan veneellä venekunnittain. Tavallista on, että henkilön lähtiessä ensimmäiselle pyyntiretkelleen, mukana on pyynnin hallitsevia kokeneita vanhempia hylkeenpyytäjiä. Kokeneempien opastus välittää jäänlukutaitoa, turvallista jäillä kulkemista, mutta myös pyyntietiikkaa. Myös Riistakeskus on järjestänyt koulutuksia turvallisuuteen, eettiseen pyyntiin ja saaliin käsittelyyn liittyen. Koulutuksien tarkoitus on tavoittaa ne, joilla ei ole ketään opastamassa.
Tärkeää jääpyyntiperinteessä on venekuntien välinen sopu. Vaikka venekunnat voivat toimia jäällä hieman eri tavoin, toiset pyytäjät ja venekunnat tulee ottaa huomioon. Tämä liittyy turvallisuuden lisäksi hylkeenpyynnin maineeseen. Hylkeenpyynti herättää epätavallisen paljon ennakkoluuloja ja yhden hylkeenpyytäjän epäeettinen toiminta leimaa herkästi kaikki pyytäjät. Maailmanlaajuiset, 1960-luvulla alkaneet hylkeenpyynnin vastaiset kampanjat kritisoivat grönlanninhylkeiden kuuttien epäeettiseksi leimattua massapyyntiä Kanadassa, joka poikkeaa täysin pyyntimääriltään ja pyyntimenetelmiltään Itämeren norpan jääpyynnistä Suomessa. Näistä eroavaisuuksista huolimatta hylkeenpyynnin maine tahriintui ja hyljetuotteiden kauppaan asetettiin tiukkoja kansainvälisiä rajoituksia, jotka tunnistavat puutteellisesti hyljelajien ja hylkeenpyyntikulttuurien moninaisuuden kirjon arktisella ja subarktisella alueella.
Perämeri-Merenkurkku alueella toimii kaksi hylkeenpyyntijärjestöä: Suomen hylkeenpyytäjät ry ja Svenska Österbottens säljägare. Näiden tehtävä on erityisesti osallistua hylkeenpyyntiin liittyvään keskusteluun virallisten tahojen kanssa, mutta nämä mahdollistavat myös hylkeenpyytäjien välisen keskustelun. Tarkkaa tietoa pyyntiperinteen harjoittajien määrästä ei ole, mutta järjestöt arvioivat pyytäjien määräksi muutamia satoja.
Perinteen harjoittaminen
Keskiajalta 1900-luvun alkupuoliskolle pyyntiä harjoitettiin venekunnittain jopa 1-2 kuukauden pituisina reissuina. Nykyisin pyyntimatkat ovat lyhyempiä ja saalis rajoittuu muutamaan hylkeeseen venekuntaa kohden. Syitä tähän ovat muun muassa ajanpuute, heikentynyt jäätilanne ja norpanpyynnin muuttuminen elinkeinosta perinnetietoa vaalivaksi harrastukseksi. Aiemmin maalis-huhtikuussa kuuttien pesien romahdettua alkanut pyynti kesti, kunnes meri vapautui jäistä ja venekunta pystyi palaamaan rantaan jäiden seasta. Nykyään metsästyslaissa määritelty Itämeren norpan pyyntiaika alkaa 16. huhtikuuta ja kestää muutaman viikon, riippuen sää- ja jäätilanteesta.
Itämeren norppa on äärimmäisen valpas ja varovainen hylje, mikä määrittää pyyntimenetelmiä ja vaatii pyytäjältä kärsivällisyyttä, rauhallista etenemistä ja suunnitelmallisuutta. Norpan jääpyyntiin on vuosituhansien aikana kehittynyt oma välineistönsä, joka syntyy suurelta osin käsityönä. Niiden valmistus ja käyttö siirtyy perimätietona sukupolvelta toiselle.
Välineistöön kuuluu muun muassa ajopuu ja vekari (tai vekara). Ajopuu on suksimainen jalas, jolla pyytäjä voi liikkua useita kilometrejä jäällä seisaaltaan potkien, lähestyä saalista vatsallaan jalaksen päällä liukuen ja pyynnin päätteeksi kuljettaa hylje veneelle. Ajopuupyynti mielletään pyytäjien keskuudessa erityisen perinteiseksi pyyntimuodoksi, mutta jäätilanne rajoittaa sen käyttöä. Vekari on jääpiikki, jolla tunnustellaan jään kantavuutta, tuetaan kiikaria tähystellessä ja tarvittaessa nostetaan hylje ylös avannosta. Vekari on yhä tärkeä osa pyyntivälineistöä riippumatta pyyntitavasta.
Pyyntijäille lähdetään nykyisin useimmiten veneellä rannasta, tai jäiden salliessa jäätä pitkin ajopuulla yksin tai pareittain. Venekunta koostuu tyypillisesti kolmesta pyytäjästä. Jullapyynti (julla=jolla) on tänä päivänä yksi yleisimmistä pyyntimuodoista. Siinä pidemmät matkat merellä taitetaan moottoroidulla veneellä ja hylkeen löytyessä yksi jää huolehtimaan veneestä, kun kaksi muuta pyytäjää lähtevät lähestymään norppaa jullalla yrittäen pysyä jäärovan, tai pystyssä olevan jään suojassa. Toisin kuin harmaahylkeet ja grönlanninhylkeet, norpat ovat äärimmäisen varovaisia, joten etenemisen on oltava suunnitelmallista ja usein ainoastaan veneeltä on suora näköyhteys hylkeeseen. Venettä vartioiva ohjaa tarvittaessa pyytäjiä hylkeen luo. Kun julla saavuttaa jäänreunan, toinen pyytäjistä lähtee etenemään ampumapaikalle ryömien jään suojissa. Laukauksen jälkeen arvioidaan paras reitti hakemaan hylje. Saalishylje risataan, eli otetaan nahka rasvakerroksineen, maksa, lihat ja mahdollisesti tutkimusnäytteet talteen. Jäljelle jää selkäranka ja kylkiluut, mitkä heitetään takaisin mereen. Jos pyytäjät arvioivat pyynnin jossain vaiheessa, ettei norppaa ole mahdollista lähestyä ampumaetäisyydelle, tai että jäät eivät salli saaliin hakemista, niin silloin pyyntiyritys keskeytetään.
Saalis jaetaan sen mukaan mitä kukin pyytäjä tarvitsee. Hylkeenliha on ravinteikasta ja rautapitoista. Rasvakerros erotellaan huolellisesti pois ja liha paistetaan pannulla. Nuoren hylkeen maksa on herkkua. Rasvakerros keitetään traaniöljyksi, josta voidaan tehdä ulkomaalia. Taljan suhteen tilanne on ongelmallisempi, koska taljan parkkauttaminen ja ompelu ovat kalliita, ja taitavia taljan muokkaajia on harvassa.
Norpanpyytäjän tärkein taito on jäänlukeminen. Se tarkoittaa perimätietoa jäästä, sen liikkeistä, kestävyydestä ja jäällä kulkemista. Siihen tarvitaan kaikkia aisteja, jotta saadaan mahdollisimman tarkka kokonaiskuva jäätilanteesta. Jää elää jatkuvasti ja kokemuksen avulla tehdään tilannearvio siitä, sallivatko jäät saaliin hakemisen ampumapaikalta ja myöhemmin vielä lähtöpisteeseen palaamisen pyynnin päättyessä. Jäätilanteen muuttuessa on tärkeää reagoida uuteen tilanteeseen välittömästi. Joskus on varauduttava olemaan jäissä useitakin päiviä, jos reitti takaisin rantaan ehtii jäätyä umpeen.
Vaikka norpanpyynnillä ei ole enää taloudellista merkitystä, se on samalla tavalla osa rannikon pyytäjien vuotuiskiertoa, kuin vaikkapa marjojen poiminta on monelle syksyllä. Pyytäjiltä kysyttäessä syitä pyyntiinlähtöön vastaus on usein se, että kun kevätaurinko alkaa paistaa, niin sinne jäihin on vain mentävä. Jäissä oleminen onkin erittäin tärkeä osa pyyntiä. Pyytäjät kuvailevat jäissä olemisen rauhaa, mutta myös vaarallisia tilanteita, jotka muistuttavat, ettei merta voi hallita.
Perämeren ja Merenkurkun norpanpyynnistä puhuttaessa on tärkeä ymmärtää, että hylkeiden ampuminen ainoastaan kalastuksen suojelemiseksi on eri asia, kuin pyynti. Hylkeet aiheuttavat merkittävää vahinkoa paikalliselle rannikkokalastukselle ja tilannetta on ratkaistu jopa ampumalla hylkeitä, jotka tulevat toistuvasti pyydyksille. Näissä tilanteissa hylje usein painuu pohjaan, josta sen talteenotto on vaikeaa, joskin se harvoin on tarkoituskaan. Saaliin hukkaaminen ei kuulu pyyntiin.
Perinteen taustaa ja historiaa
Ensimmäiset kirjalliset lähteet hylkeenpyynnistä ulottuvat keskiajalle, mutta pyyntiä on harjoitettu huomattavasti kauemmin. Hylkeenpyynti loi perustan asutuksen leviämiselle Litorinameren ja myöhemmin Itämeren rannoille niiden kohotessa merestä mannerjään painon jäljiltä. Siitä asti ihmisten ja hylkeiden elämät ovat kietoutunut yhteen osana Itämeren monilajista ympäristöä.
Tuhansia vuosia hylkeet olivat merkittävä elinkeino rannikon asukkaille. Ravinnoksi on käytetty liha, sisäelimet ja veri. Taljasta on valmistettu vettähylkivää vaatetusta, matkarekiä, ja laukkuja. Hylkeennahka on erinomainen materiaali vaativiin olosuhteisiin ja oikein käsiteltynä siitä saa jopa vedenpitävää. Nahanalaisesta paksusta rasvakerroksesta keitettiin traaniöljyä, jota käytettiin voitelu-, lamppu-, maali-, ja lääkeöljynä. Sitä on käytetty myös ravinnoksi ja nahan parkkaukseen.
Norpan jääpyyntiä, sen perinnettä ja kulttuuria on tutkittu alueelta useassa väitöskirjassa ja tutkimuksessa (ks. lähdeluettelo). Norppa oli arkeologisten löytöjen perusteella alueella tärkeä saaliseläin kevättalvisin 5800-1000 ennen ajanlaskun alkua, jolloin alueella oli lukuisia norpan pyyntiin keskittyneitä talvikyliä. Löydöt osoittavat, että norpan traaniöljystä tuli jo myöhäisellä neoliittisella ajalla vientituote. Tullitilastot ja Ruotsin valtakunnan 1500-luvun tarkat hyljeverotilit osoittavat, että alueella osallistui kevättalviseen hylkeenpyyntiin “mies joka talosta”. Viikkoja kestäneet jääpyyntimatkat tehtiin venekunnittain. Olaus Magnus esitteli kartassaan vuonna 1555 alueen muulle Euroopalle nimenomaan hylkeenpyynnillä. Hylkeestä saatu arvokkain tuote traaniöljy kaupattiin muualle Eurooppaan mm. lamppu- ja voiteluöljyksi. Pohjanlahti oli traaniöljyn tuotannon keskus Euroopassa ennen Jäämeren purjehduksen alkua 1600-luvulla. Vähitellen arktisen alueen traanikuljetukset yhdessä kasviöljyjen kasvaneen suosion kanssa syrjäyttivät traaniöljyn viennin alueelta.
Hylkeenpyyntiteknologia on muuttunut vuosituhansien aikana ympäristöolosuhteiden, saatavilla olevien resurssien, lainsäädännön ja yhteiskunnallisten rakenteiden myötä. Merkittävin tekninen uudistus jääpyynnissä tapahtui 1600-luvun alussa, jolloin harppuunapyyntitekniikat korvautuivat ampuma-aseilla. Sen sijaan norpan jääpyynnin tärkein ja maailmalla muualla tuntematon väline ajopuu on käytössä edelleen. Viikkoja kestävän pyyntimatka isovene (fälbåt) edusti jäämerenkulun ainutlaatuista huipputekniikkaa maailmassa. Vuosisatojen kuluessa isoveneen venekunnan koko pieneni 6–8 miehestä 2-miehiseen. Myös jollapyynti on ollut suosittua aiempina vuosisatoina.
Hylkeiden, kalojen ja ihmisen historia on aina linkittynyt tiiviisti yhteen Perämeren ja Merenkurkun rannikkoseudulla. 1800 ja 1900 –luvuilla norpan jääpyynti kuului oleellisena osana alueen kalastajien vuotuiskiertoon; alkuun osana omavaraistaloutta, myöhemmin monitoimitaloutta ja lopulta osana ammattimaista kalan- ja hylkeenpyyntiä. Hylkeenpyynti kevätjäillä osui aikaan, jolloin kalastus ei ollut mahdollista. Hylkeenpyynnistä saadut tulot mahdollistivat myös kalastusvälineistön hankinnat.
Kalastuksen ja hylkeiden suhde ei ole täysin ongelmaton. Hylkeet ovat älykkäitä ja käyvät mielellään ruokailemassa kalanpyydyksillä. Hylkeet rikkovat pyydyksiä ja kalastajat ovat huomanneet hylkeiden karkottavan kaloja pyydysten läheisyydestä. Kalastuksen turvaamiseksi valtio alkoi maksamaan hylkeistä tapporahaa 1900-luvun alkupuoliskolla. Tämä tapporahakauden tehostunut pyynti ja takaaladattavien kiväärien käyttöönotto lisäsi pyyntiä merkittävästi. Palkkio maksettiin hylkeen alaleuasta. Lihaa ja maksaa otettiin ruuaksi, ja talja ja traani joko myytiin tai otettiin omaan käyttöön. Tapporaha ohjasi hyljekannat laskuun, mutta hälyttävä muutos hyljekannassa tapahtui 1960-luvulla, kun ympäristömyrkkyjen aiheuttama kohdunkuroumatauti esti hylkeiden lisääntymisen. Tämän vuoksi 1970-luvun puolivälissä Itämeren kaikki hylkeet rauhoitettiin. Myrkkypitoisuuksien laskettua Itämeressä hyljekannat lähtivät voimakkaaseen nousuun 1990-luvulla ja niiden pyyntiin palattiin metsästyslain nojalla. Norpan jääpyyntiperinne jatkuu jälleen ja elinvoimainen norppakanta kasvaa pyynnistä huolimatta.
Esikristillinen, animistinen ymmärrys maailmankaikkeudesta säilyi norpan jääpyynnissä pitkään. Sen mukaan kaikella elävällä on oma toimijuus, eli kyky tehdä päätöksiä omasta tulevaisuudestaan. Ihminen ei ollut kaiken yläpuolella, vaan neuvottelua hylkeistä, kaloista ja suotuisasta merenkäynnistä käytiin myös eläinten, esineiden ja näiden haltijoiden kanssa. Kirjallisuudessa on säilynyt esimerkkejä, kuinka hylkeenluilla on vaikutettu kalastusonneen ja vedenhaltijoihin. Hylkeiden uskottiin myös ymmärtävän ihmisten puheet. Tämän vuoksi norpan jääpyynnissä vallitsi pitkään sanatabu, jääkieli: pyynnin aikana hyljettä tai pyyntivälineitä ei saanut kutsua oikealla nimellä. Perinteisessä norpan jääpyynnissä voi yhä nähdä viitteitä tästä maailmankuvasta esimerkiksi siinä, kuinka pyynnissä tulisi käyttäytyä.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Hylkeenpyyntikulttuuri on siirtynyt perinnetietona sukupolvelta toiselle. Kokeneet pyytäjät jakavat pyyntiperinnettä seuraavalle sukupolvelle ottamalla nuorempia mukaan hylkijäille. Monesti nuoret pyytäjät muodostavat uusia pyyntikuntia, jotka jatkavat perinnettä omalla tahollaan.
Tietoa jäästä ja hylkeiden käyttäytymisestä jaetaan suullisesti tarinoiden muodossa. Tarinoita kerrotaan kahvipöydän ääressä, saunassa, illanvietoissa, kuppilassa, työpaikalla ja merellä kohdatessa. Tarinoita jaetaan myös puhelimitse ja sosiaalisessa mediassa. Hylkeenpyynti ei ole nykyisin taloudellisesti tuottavaa. Siksi pyytäjillä ei enää ole tarvetta salata myöskään pyyntitekniikoitaan ja –paikkojaan. Pyynnistä ja saaliin käsittelystä on myös kirjallisuutta ja videomateriaalia. Esimerkiksi traanin keittoon ja nahan käsittelyyn löytyy video-ohjeita.
Kylissä, joissa hylkeenpyyntiperinne on erityisen säilynyt, tarinoiden kanssa kasvetaan. Tarinat mahdollistavat perinnetiedon säilymisen pyynnin katkosten ajan. Kun pyyntikiellon aikaan pyyntiin ei lain mukaan voitu lähteä, välittyi pyynnin perinne nuoremmalle sukupolvelle suullisena tarinaperinteenä. Tämä mahdollisti pyyntikulttuurin jatkumisen sen jälkeen, kun norpan pyyntikielto oli purettu. Tarinat eivät kuitenkaan täysin korvaa opastusta jäällä, eikä oman kokemuksen tuomaa ymmärrystä tarinoiden sisältämästä tiedosta. Oma kokemus jäillä liikkumisesta ja pyynnistä auttaa ymmärtämään aiempaa suullista perinnettä ja on sen vuoksi merkittävää perinnetiedon säilymisen kannalta.
Suomen riistakeskus käynnisti taannoin yhdessä Svenska Jägäreförbundetin kanssa koulutusohjelman jääpyyntiperinteen ja -tekniikoiden jakamiseksi. Yhteistyön tuloksena saatiin koulutusaineisto, joka on yhteinen Suomen ja Ruotsin kanssa. Ensimmäinen hylkeenpyyntikurssi Suomessa järjestettiin 2010 Lohtajalla, paikalla oli noin 80 pyytäjää ja pyytäjäksi aikovaa. Koulutusaineistoa on päivitetty vuosien mittaan useasti, lähinnä pidetty huolta aineiston oikeellisuudesta muuttuvan lainsäädännön osalta. Kursseja on pidetty viimevuosina valitettavan vähän, vaikka halukkaita kurssin suorittajia löytyisi. Paikalliset riistanhoitoyhdistykset ovat järjestäneet myös hylkeenkäsittelykursseja, joissa opitaan saaliin hyödyntämistä.
Suomen hylkeenpyytäjät ry ja Svenska Österbottens säljägare järjestävät kokoontumisia, joiden pääasiallinen tarkoitus on perinteen siirtäminen ja yhteyksien luominen uusien ja kokeneiden pyytäjien välillä. Järjestöjen keskuudessa käydään myös keskustelua ajankohtaisista asioista ja sovitaan yhteisistä säännöistä. Järjestöissä on myös herännyt huoli, että hylkeenpyyntiin lähtee yhä enemmän pyytäjiä, joilla ei ole riittäviä taitoja jäänkulkuun, eikä kokeneempia opastamassa pyynnissä. Näissä tapauksissa perinnetieto ei ohjaa pyyntiä, mikä voi vaikuttaa myös pyynnin etiikkaan, eli saalista ei korjata talteen.
Hylkeennahan käsittelyn vaativuus yllättää monet pyynnin aloittaneet. Taljojen karvapeite kellastuu ja irtoaa laikuittain. Syy on yleensä pyytäjässä itsessään: traanin huolellinen poisto välittömästi ja turkiksen pesu rasvattomaksi on tärkeää. Saaliin käsittelykursseja on järjestetty riistanhoitoyhdistyksien toimesta ja tätä tulee jatkaa. Käsitellyt nahat lähetetään useimmiten Kemin nahkatarvike-yhtiöön parkattavaksi. Kyseessä on ainoa teollinen parkkaamo Suomessa, joka muokkaa hylkeennahkoja. Hylkeennahan parkkaustaito perinteisin menetelmin on lähes kadonnut Suomesta, mutta tätäkin koetetaan elvyttää ja kiinnostusta on enemmän kuin opetusta. EU:n hyljetuotteiden kauppakielto jarruttaa kurssien järjestämistä, koska nahkoja ei voi ostaa edes opetuskäyttöön.
Lihaa ja sisäelimiä osataan edelleen käyttää ruoaksi melko hyvin. Reseptejä on kirjoitettu kirjoiksi asti ja traanin keitosta on tehty tutkimuksia. Hyljetuotteiden kauppakiellon poistaminen mahdollistaisi saaliin paremman hyödyntämisen lisäksi paikallisten hyljetuotteiden myynnin.
Perinteen tulevaisuus
Itämeren norpan jääpyyntiperinteen jatkuminen vaikuttaa tällä hetkellä turvatulta, sillä norppakannat kasvavat ja pyyntiin on tullut mukaan uusi pyytäjäsukupolvi pitkästä hyljerauhoituskaudesta huolimatta. Suomen hylkeenpyytäjät ry:n vuosittaisessa tapaamisessa maaliskuussa 2026 nuorimmat pyytäjät kertoivat saaneensa neuvoja tarvittaessa, mikä lupaa hyvää perinnetiedon jatkumiselle. Tapaamisessa pohdittiin myös, että kuinka tavoittaa ne henkilöt, jotka ampuvat norppia jäälle korjaamatta saalista. Tavoitteena on, että tietoisuus pyyntietiikasta saavuttaisi myös ne, jotka tulevat pyyntiperinteen ulkopuolelta.
Rannikkopitäjien ulkopuolella tietoisuus Itämeren norpan jääpyynnistä on vähäistä. Hylkeenpyyntiin liittyy paljon harhaanjohtavia mielikuvia, voimakkaita tunteita ja väärää tietoa. Hylkeenpyyntiperinteen sisällä toivotaan, että tietoisuus perinteestä kasvaisi ilman, että nämä syvälle juurtuneet ennakkoluulot värittäisivät sitä.
Pyyntiin vaikuttavien lakien ja säädösten valmistelussa toivotaan kuunneltavan myös perinteen harjoittajia. Puutteellinen tieto hylkeenpyyntiperinteestä voi kannustaa epätoivottaviin pyyntimenetelmiin ja aiheuttaa turvallisuusriskejä muutoinkin haastavassa jääpyynnissä. Esimerkiksi lyhytjänteiset metsästysäädösten muutokset voivat olla haitallisia, jos niitä säädetään ilman tietoa perinteisestä hylkeenpyynnistä ja hyljekannan tilasta. Tällainen ongelmia aiheuttanut muutos oli vuonna 2017 voimaan astunut moottorikelkan salliminen jääpyynnissä, joka houkutteli jäälle myös pyytäjiä, joiden jäänlukutaidot ovat puutteellisia.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Suomen hylkeenpyytäjät ry.
Svenska österbottens säljägare rf.
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Videolinkit
YLE Elävä arkisto: Perämeren hylkeenpyytäjät.
KAVI:n Elävä muisti: Hylkeenpyyntiä Kalajoella.
Verkkolähteet
Lapin Kansa "Jos haluaa nähdä enemmän nisäkkäitä kerralla, pitää mennä Afrikkaan" – Hylkeenpyytäjä Jouni Heinikoski vei toimittajan ja kuvaajan Perämeren viimeisille jäänrippeille, jossa odotti mykistävä näky | Lapin Kansa
Kenen kestävyys? Tutkimusblogi Perämeren hylkeenpyyntiin liittyen.
Skären - museo verkossa: Hylkeenpyynti
Alan toimijoiden sivustot
Facebook: Svenska Österbottens säljägare rf
Kirjallisuus ja artikkelit
Herva, Vesa-Pekka & Salmi, Anna-Kaisa 2010: Engaging with Sea and Seals: Environmental and Human-Animal Relations on the Northern Coast of the Early Modern Gulf of Bothnia. Norwegian Archaeological Review 43(2):115-127. DOI: 10.1080/00293652.2010.531583
Hämäläinen, Albert 1930: Hylkeenpyynti Keskisen Pohjanlahden Suomenpuoleisella rannikolla (C. A. Nordman, Ed.; Vol. 2). Suomen muinaismuistoyhdistys.
Konttinen, Heidi 2022: Dwelling in Ice: A Relational Approach to the Finnish Seal-Hunting Tradition on the Bothnian Bay. Arctic Anthropology, 59(2), 193–211.
Skantsi Lauri 2023: Kivikauden kylät Keski-Pohjanmaalla: kollektiivisten kyläyhteisöjen synty, kukoistus ja hajoaminen. Väitöskirja, Helsingin yliopisto.
Tuomi-Nikula, Outi 1982: Keskipohjalaisen kalastajan vuosi: Keski-Pohjanmaan suomenkielisen rannikon ammattimaisen kalastuksen ja hylkeenpyynnin muuttuminen 1800- ja 1900- luvulla. Suomen muinaismuistoyhdistys.
Ylimaunu, Juha 1998: Ajopuun historiasta ja Pohjanlahden hylkeenpyynnin eräistä kulttuuritaustoista. Faravid, Pohjois-Suomen historiallinen aikakauskirja 20–21: 25–44.
Ylimaunu, Juha, Ylimaunu, Timo & Okkonen, Jari 1999: Hylkeenpyynnin kehityksestä ja merkityksestä Itämerellä esihistoriallisella ajalla. Faravid, Pohjois-Suomen historiallinen aikakauskirja 22–23:131–158.
Ylimaunu, Juha 2000: Itämeren hylkeenpyyntikulttuurit ja ihminen-hylje –suhde. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 773. Väitöskirja, Helsingin yliopisto.