Jouhikanteleen soitto ja rakentaminen

From Elävä perintö -wiki
Jump to navigation Jump to search
Jouhikanteleen soitto ja rakentaminen
Mukana kansallisessa luettelossa
Sijainti Suomi
Asiasanat jouhikantele, jouhikko, musiikki, soittimet, soitinrakennus

Savonrantalainen jouhkannelorkesteri, Puolivillaset vuonna 2004 Savonrannalla. Kuva: Rauno Nieminen

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Jouhikanteleen soittoperinne on elänyt Karjalassa ja Savossa jo keskiajalta asti sukupolvelta toiselle muistinvaraisesti välittyen. Soittotaito opittiin vanhemmilta soittajilta tai taito kulki suvuissa. Impilahtelaisen Feodor Pratshun kaikki kuusi veljeä soittivat jouhikannelta. Jouhikanteleen soittoperinne jatkui yhden ihmisen voimin 1940-luvulta lähtien ja on hänen kauttaan laajentunut jälleen eläväksi perinteeksi. Jouhikantele-nimi tulee soittimen soittotavasta. Jouhikannelta soitetaan jouhella, eli jousella, ja sormikannelta näppäillään sormilla. Jouhikanteleella on myös monia eri nimityksiä, kuten jouh'kannel, jouhikko ja jouhikas. Sekä näppäiltävä että jousella soitettava kantele on kehitetty pyörölyyrasta noin 1000-1200 luvun paikkeilla. Arkeologisia löytöjä näistä soittimista on tehty viime vuosikymmeninä eri puolilta Eurooppaa.

Nykyisin jouhikonsoittajia ja rakentajia on Suomessa useita satoja. Soittajat toimivat yksin tai yhdessä erilaisissa orkestereissa ja yhteisöissä. Esimerkiksi Savonrannalla on rakennettu yli sata jouhikannelta, ja soittajia on saman verran. Muita voimakkaita jouhikantelepaikkakuntia ovat Tampere, Helsinki, Kaustinen, Kokkola, Joensuu ja Ikaalinen. Jouhikonsoittajia on usein paikkakunnilla, joilla on säännöllistä jouhikanteleen soiton ja rakennuksen opetusta.

Jouhikanteleperinnettä tunnetaan nykyisin monilla tahoilla, sillä tietoutta soittimesta voi saada suomalaisen koulujärjestelmän kautta. Jouhikanteleen soittoa ja rakennusta on voinut opiskella oppilaitoksissa ja vapaan sivistystoiminnan kerhoissa, esimerkiksi Sibelius Akatemian kansanmusiikkiosastolla, Ala-Könni-opistossa, Kokkolan ja Joensuun AMK:ssa, Käpylän musiikkiopistossa, Tampereen jouhikkotapahtumassa, Haapavesi Folkissa, Savonrannan kansalaisopistossa sekä Rääkkylän Kihauksessa. Jouhikonsoittajat antavat myös yksityisopetusta soittajille, joita saapuu Suomeen muun muassa Japanista, Kanadasta, Yhdysvalloista, Ranskasta ja Venäjältä.

Jouhikolla on vahva jalansija verkossa. Youtubesta löytyy lukuisia aihetta käsitteleviä videoita ja Facebookin jouhikantele-ryhmissä on yli tuhat jäsentä. Internet yhdistää sekä kotimaisia että kansainvälisiä soittajia.

Jouhikkoja. Kuva: Rauno Nieminen

Perinteen harjoittaminen

Jouhikantele on jousella soitettava lyyrasoitin, jonka historia ulottuu tuhansien vuosien taakse. Varhaisin havainto lyyrasta Alppien pohjoispuolella on Unkarista löydettyyn hautakiveen hakattu lyyransoittajan kuva, joka on ajoitettu vuosille 800–500 eKr. Timo Leisiön teorian mukaan kantakeltit levittivät lyyran ensimmäisen esikristillisen vuosituhannen aikana Tonavalta Brittein saarille, josta se kulkeutui Tanskan ympäristön kantagermaaneille1. Gotlannista on löydetty 700-luvulle ajoittuva lyyran talla ja Birkasta 800-luvun talla. Kirjallisten lähteiden mukaan keltit kutsuivat lyyraa nimillä crwth, cruit, crot, englantilaiset rote, ranskalaiset rote ja saksalaiset rotte.

Jouhiorkesteri Impilahdella vuonna 2009. Kuva: Johannes Heikkilä

Jouhikantele kuuluu lyyrasoitinten suppeaan pääluokkaan, jossa viritystapit sijaitsevat rinnakkain kamanassa eli poikkipuussa. Jouhikantele on etääntynyt kauas antiikin lyyrasta, mutta se on varsin lähellä keskiajan länsieurooppalaista pyörölyyraa. Soitinta pidetään soitettaessa vinosti pystyssä ja bordunasävel soi melodian pohjalla. Nämä piirteet ovat muistumia keskiajalta.

Jouhikantekulttuuria harjoitetaan soittamalla, konsertoimalla, rakentamalla soittimia, järjestämällä jouhikanteleklubeja, -seminaareja ja -tapaamisia sekä -soitto- ja rakennuskursseja. Jouhikannelta soitetaan myös kotioloissa yksin tai yhdessä. Jouhikanteleen soittoa harrastetaan jouhikkoklubeilla, soittajien tapaamisissa, kursseilla ja monilla musiikkifestivaaleilla.Tärkeä soittajien yhteinen kokoontuminen on ”Jouhikko Tampere” syyskuussa.

Jouhikannelta rakennetaan ja soitetaan kaikkialla Suomessa. Soittajat ovat kaikenikäisiä. Kolme vuotta sitten oli maassamme suomalais-virolainen yhteistyöprojekti ”Lasten jouhikko”, jonka tuloksena kehitettiin kaiken ikäisille sopiva jouhikantelemalli. Jouhikanteleensoittoa opetetaan kaikilla musiikkioppilaitoksen tasoilla musiikkileikkikouluista yliopistoihin. Koulusoittimena jouhikantele on ollut monissa kouluissa.

Jouhikannelta soitetaan eri puolilla maata yksin ja yhtyeissä. Lisäksi jouhikantele on mukana kansanmusiikkiyhtyeissä. Jouhikko taipuu monenlaisiin musiikkityyleihin: ambientiin, vanhaan musiikkiin, flamencoon, laulelmiin, heavyyn, poppiin, rockiin ja viikinkimetalliin. Useimmiten jouhikannelta soitetaan soolona muinaiseen tapaan.

Perinteen taustaa ja historiaa

Juho Villanen soittaa jouhikkoa Kaukolan Niemelän savutuvan pöytänurkkauksessa, A. O. Väisänen osti kuvassa näkyvän jouhikon, jolla Villanen ei enää soitellut myöhemmin. Tämä, kuten myös kuvausvuositieto, on saatu Rauno Niemiseltä 11.9.2006. (Kuva: Museoviraston kuvakokoelmat).

Jouhikanteleen lähtökohta on näppäiltävä lyyra, joka kulkeutui Eurooppaan, ja josta tuli 1000-luvun alun muotisoitin. Soittimesta sai alkunsa näppäiltävä ja jousella soitettava kantele. Jouhikanteleen soittoperinne on elänyt Virossa, Suomessa, Venäjällä ja Ruotsissa 1900-luvulla muutamien soittajien varassa, mutta nykyisin soittajia ja rakentajia on kaikkialla maailmassa.

Jouhikanteleen asema heikkeni 1900-luvun aikana, mutta 1980-luvulla alkanut elvytystyö on onnistunut, ja soitin tunnetaan kaikilla mantereilla. Yksi elpymiseen vaikuttava tekijä oli Jouhikko-kirjan julkaiseminen. Kirjan uudistettu painos ilmestyi vuonna 1987 ja 2017. Jouhikko-kirjasta on otettu jo yhteensä neljä painosta, kappalemäärältään 2000 kappaletta. Jouhikonsoiton uuden nousun kannalta jouhikonrakennuksen taidon elypyminen on ollut avainasemassa. Sekä soittoa, että rakentamista on voinut opiskella oppilaitoksissa, mutta perinnettä ovat vieneet eteenpäin myös oppilaitosten ulkopuolella olevat harrastajat.

Kun jouhikanteleen sävelmät kerättiin talteen 1900-luvun alussa, arveltiin että soitin jäisi pois käytöstä, koska tanssisoittimeksi sen tilalle olivat tulleet viulu ja haitari. Kun ”viimeiset” soittajat kuolivat, perinne siirtyi kuitenkin Lambergin suvussa sukupolvelta toiselle. Kiinnostus soittimeen heräsi uudelleen 1940-luvulla, ja 1980-luvulla tapahtui voimakas renessanssi, joka on laajentunut Suomesta kansainväliseksi ilmiöksi.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Suuri osa soittajista on opiskellut soittoa itsenäisesti nuottikirjoista tai internetistä. Jouhikonsoittotyyleissä onkin nykyisin useita persoonallisia tyylejä ja tekniikoina. Nykyiset soittajat voivat perustaa soittotyylinsä perinteiseen ilmaisuun, mutta he voivat lainata omaan tyyliinsä mitä moninaisimpia vaikutteita. Soiton elinvoimaisuudelle tärkein syy on se, että soitto ja sen tyyli periytyvät edelleen keskiajalta lähtien kuulonvaraisesti. Soittoperinne siirtyy soittajalta toiselle erilaisissa tapaamisissa ja kursseilla.

Vanhaan jouhikonsoittoperinteeseen kuuluu jatkuva muuntelu ja variointi. Koska jouhikonsoiton uusi perinne on vielä kovin nuorta, ei soittajilla ja oppilaitoksilla ole ollut kovinkaan paljon yhteyksiä. Jouhikanteleen soittopedagogiikka ei ole yhtenäistä, ja opetuksessa jokainen opettaja käyttää omaa menetelmäänsä. Tampereen jouhikkotapahtuman teemoja ovat olleet muun muassa soittaminen, soitinrakennus, pedagokiikka ja jousen käyttö.

Joukikanteleen rakennuskurssi Sibelius-Akatemiassa vuonna 2019. Kuva: Rauno Nieminen.

Tärkeässä roolissa ovat nykyisin erilaiset soitto-ja rakennuskurssit. Rakennuskursseja on pidetty Kaustisella (Kansanmusiikki-instituutti), Ikaalisissa (Ikaalisten Käsi ja taideteollisuusoppilaitos), Helsingissä, (Sibelius-Akatemia), Haapavedellä (Haapavesi Folk) ja Tyrväällä (Kansalaisopisto). Savonrannalla on kansalaisopiston kurssilla rakennettu yli sata jouhikannelta. Rakentamista voi opiskella myös pitkissä koulutuksissa Sibelius-Akatemian kansanmusiikkiosastolla ja Ikaalisten Käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen soitinrakennusosastolla. Kurssien opiskelijoina on ollut ammattiin tähtääviä muusikoita, soitinrakentajia ja kaikenikäisiä harrastajia.

Useimmilla jouhikanteleen soittoleireillä oppiminen tapahtuu edelleen kuulonvaraisesti, sillä opetuksessa ei käytetä nuotteja. Myös nuoteista voi opiskella soittoa. Tämä onkin ollut keino monille itseopiskelijoille sekä musiikkioppilaitoksissa soittoa opiskeleville.

Tänä päivänä jouhikonsoittotaito leviää myös internetin avulla. Esimerkiksi JouhikkoJamit julkaisee YouTube- opetusvideoita, jossa Suomen parhaat soittajat soittavat jouhikantelesävelmiä ensin hyvin hitaasti ja sitten normaalitempolla. Tarkoituksena on saada soittajille kotiin harjoiteltavaksi jamiohjelmistoa. JouhikkoJamit ja Jouhikkoklubi on helsinkiläisten soittajien yhteisö, joka järjestää kyseistä toimintaa. Suomessa ei ole yhtään jouhikanteleyhdistystä, mutta monia jouhikonsoittajien vapaita ja kahlitsemattomia yhteisöjä sen sijaan on.

Perinteen tulevaisuus

Jouhikanteleen soiton perinteen tulevaisuus näyttää vahvalta. Jouhikonsoitto on aktiivista ja organisoitunutta, mutta myös organisoimatonta vapaata ihmisten soittelua ja kohtaamista. Perinteen säilymistä ja kehittymistä tukee sen ympärille kehittynyt vahva ja monipuolinen sosiaalisen median verkosto.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Jouhikonsoittajat: Jaakko Pitkänen, Vilppu Vuori, Pauliina Perkkiö, Juhana Nyrhinen, Jarimatti Anttila, Santeri Dobry-nin, Heikki Lindgren, Juho Sarkkinen, Santos Pi, Kirsi Uutinen, Terhi Skaniakos, Pekko Käppi, Patrik Weckman, Jouni Kurki, Susanne Riikonen, Mikko Perkoila, Pipa Pajakka, Rosa Heikkinen, Ulla-Sisko Anneli Jauhiainen, Kirsi Vinkki, Ilkka Peräsalo, Ilkka Heinonen, Maija Holopainen, Salla Seppä ja Rauno Nieminen.

Kansanmusiikkiliitto

Kansanmusikki-instituutti

Kanteleliitto ry.

Musiikkiyhdistys pro Sommelo ry

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kansanmusiikin aineryhmä

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Facebook: Jouhikonsoittajien ja rakentajien yhteisö

Facebook: Jouhikkoklubi

YouTube: JouhikkoJamit

Andersson, Otto (1930) The Bowed-Harp, A study in the history of early musical instruments. London: William Reeves.

Andersson, Otto (1923) Stråkharpan, En studie i nordisk instrumenthistoria. Stockholm: Föreningen för Svensk kulturhisto-ria

Nieminen, Rauno (1984) Jouhikko, Kansanmusiikki–instituutti

Nieminen, Rauno (2008) Soitinten tutkiminen rakentamalla – Esimerkkinä jouhikko. Kansanmusiikkiosaston julkaisu

Nieminen, Rauno (2017) Jouhikko – The Bowed Lyre, 2 painos, Tmi Rauno Nieminen

Väisänen, Armas Otto (1928a) ”Kantele- ja jouhikkosävelmiä”. Suomen Kansan Sävelmiä osa V. (SKS:n toimituksia 68) Helsinki: SKS.