Käsinsahaus eli Kinnaskosken saha
| Käsinsahaus eli Kinnaskosken saha | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Kinnaskosken saha on leikkimielinen ilmaisu käsinsahaukselle. Siinä lautoja ja lankkuja sahataan käsipelillä. Aiemmin puutavaraa talojen ja laivojen rakentamiseen on saatu veistämällä. Käsisahauksessa sahausteline koostuu kahdesta sylenpitkästä pukista, niin korkeista, että mies pystyy seisomaan suorana ja sahaamaan sen alla. Tukki nostetaan telineelle ja kaksi miestä ryhtyy sahaamaan, toinen seisoo jalat telineen päällä olevilla laudoilla, niin, että tukki ja saha ovat jalkojen välissä. Toinen mies seisoo maassa ja molemmat vetävät sahaa pitkin merkittyjä linjoja. Näin kuvataan Metsän henki -nimisessä lehdessä vuodelta 2012 käsinsahausta vuonna 1930.
Perinteen harjoittaminen ja tunteminen on jäänyt lähinnä kotiseutuperinnettä vaalivien vapaaehtoisten harteille. Tällöin avainasemassa ovat lähinnä paikalliset kotiseutuyhdistykset, jotka pystyvät ja ovat kiinnostuneita jatkamaan pienimuotoisten perinnetapahtumien järjestämistä. Aikalaistarinoita ei ymmärrettävästi ole juurikaan enää tarjolla ja valitettavasti kirjattuja muisteluksiakin on vain vähän.
Puun työstäminen on ankaraa arkista työtä. Länsirannikolla, missä laivanrakennus ja talonpoikaispurjehdus on tuonut merkittävää lisätienestiä alueelle, lankkusahauksella on ollut iso merkitys. Metsän henki -lehden artikkelissa Lounais-Suomea luonnehditaan käsinsahauksen kehdosta. Lounaasta tapa on laajentunut ensin Pohjanmaalle ja sitten kautta koko Suomen. Tukit ovat talollisten metsistä ja käsisahauksella järeästä puusta valmistuu lautaa ja lankkua.
Perinteen harjoittaminen
Pyhärannan kotiseutumuseon Polttilan kylässä sijaitsevan Helinin torpan mielenkiintoisimpia tapahtumia 2016 oli ”Kinnaskoskensahan” (Lankkusaha) käyttöön vihkiminen. Sen toteutti Pyhärannan silloinen kirkkoherra Petri Laitinen. Museon pihapiiriin rakennettiin maahan kaivettujen pilareiden päälle laveri, jonka päällä sahausta voitiin suorittaa. Pilareiden materiaaliksi valittiin kyllästetty puu, jotta se säilyisi tulevillekin sukupolville. Vielä 1900-luvun alkuvuosina tällä seudulla tällaiset sahat olivat hyvin yleisiä, eikä ollut mikään ihme, että näitä sahoja oli lähes jokaisella maatilalla. Sähkömoottoreita ei täällä maaseudulla vielä ollut käytössä, jotka olisivat sahoja pyörittäneet ja koskista saatua voimaa käytettiin yleensä myllyjen pyörittämiseen. Kun lankkuja ja lautoja tarvittiin, oli ainoa mahdollisuus saada niitä käsin sahattuna. Ei ole tietoa, milloin nämä sahat tulivat täällä käyttöön, mutta ainakin vuonna 1850 Pyhärannan Ropan Blongvistilla oli tällainen sahausmenetelmä käytössä. Oli juhlava hetki, kun lankkusahurit Kari Aaltonen ja Samuli Aerila nostivat vanhalla menetelmällä tukin telineelle ja käynnistivät tämän ”Kinnaskosken sahan” suuren yleisön suosionosoitusten saattelemana. Muutaman harjoituskerran jälkeen sahurit ovat mestareita ja työn tulos verrattavissa lähes sirkkelisahan jäljen veroiseksi. Sahaus eteni ihmeen nopeasti ja näyttikin todeksi vanhan perimätiedon, että sahurien päivän urakka on ollut noin 15 lankkua. Suuri yleisömäärä ei yllättänyt järjestäjiä, sillä harva oli nähnyt tällaista sahausnäytelmää ja vielä harvemmassa olivat ne henkilöt jotka ovat eläneet tuohon aikaan, jolloin nämä sahat olivat todellisessa käytössä. Tapahtuma oli myös kunnianosoitus menneiden sukupolvien elämäntyölle.
Paluu aikoihin jolloin ei ollut koneita tai laitteita työtä helpottamassa, vaan kaikki tehtiin käsin ja tarvittavaa tietoa ja taitoa ei saatu koulun penkiltä, vaan se kulki sukupolvelta toiselle.
Kinnaskosken saha Helinin torpan pihalla on ensiesiintymisensä jälkeen ollut käytössä useammassakin kesätapahtumassa. Valitettavasti korona-epidemia esti pariksi vuodeksi kokoontumiset myös perinnetapahtumiin, mutta toivottavasti taas tulevana suvena päästään haistelemaan tuoreiden lankkujen tuoksua. Tulevana suvena järjestetään Helinin museon uuden maatalousnäyttelyhallin juhlavat avajaiset. Käsinsahaus eli lankkusahaus eli Kinnaskosken saha kuuluu olennaisena osa suomalaisen metsätalouden tuotannon kehittämiseen, siksi onkin selvää, että sahaajat saadaan taas työmaalleen perinnettä esittelemään.
Perinteen taustaa ja historiaa
Entisaikojen käsinsahausta on tutkittu varsin vähän. Netistä löytyy muutamia valokuvia Jukka Eenilän kirjoittama laajan artikkelin aiheesta vuodelta 1965. Lisäksi Metsän henki -nimisen lehden vuoden 2012 ensimmäisessä numerossa on mielenkiintoinen katsaus käsisahauksen historiaan aina 1700-luvulle asti. Käsinsahaus on sikäli käytännöllistä, että sitä voidaan harjoittaa miltei missä tahansa. Sahaus vaatii ainoastaan muutamia työvälineitä. Sahauspaikaksi valittiin usein mäenrinne tai pieni kumpare, joka sijaitsi tukkien kaatopaikalla, mutta harvinaista ei myöskään ollut, että sahauspaikaksi valittiin kodin lähiympäristö. Ensimmäiseksi rakennettiin kaksi noin kahden metrin korkuista pukkia, joista käytettiin nimityksiä sahapukki.
Nämä asetettiin mäen juurelle peräkkäin. Kumpareen päältä oli helppo kierittää sahattavat puut pönkäpuita pitkin pukkien poikkipuiden päälle. Sahauksen valmistelutyössä käytettiin piilua, veistokirvestä, jolla sahattavasta tukista veistettiin jo maassa kaksi sivua suoraksi. Sahaamiseen käytettiin pitkää, noin kaksimetristä käsisahaa.Leikillisesti sanottiin lankkusahaa myös Kinnaskosken sahaksi.
Käsisahan terä oli huomattavan paksu, 1700-luvulla aina yhteen senttimetriin asti hampaiden puolelta. Selkään päin terä oheni, jotta se ei sahattaessa tarttuisi kiinni. Sahan toinen pää, yläpää, oli jatkettu siihen kiinniniitatulla tai ruuvatulla kaarevalla puulla tai raudalla, jonka päässä oli poikkipuu kädensijana. Alempi kädensija oli irrotettava ja ruuvilla kiristettävä. Sahan hampaat olivat alaspäin vinot. Näin saha leikkasi vain alas vedettäessä.
Lankkujen sahaus tapahtui pukkien päällä. Sahaajia oli tavallisesti kaksi. Toinen seisoi sahattavan pukin päällä ja veti sahaa ylös. Hän liikkui taaksepäin. Toisen tavan mukaan hän seisoi hajareisin vierekkäisten·tukkien päällä. Tässä tapauksessa tukit olivat yleensä pieniä ja niitä sahattiin useita yhtaikaa.
Toinen sahaajista oli tukin alla ja veti sahaa alaspäin liikkuen samalla eteenpäin. Sahaus tapahtui siten, että sahattiin ensin noin puolentoista metrin pituinen matka eli sahauspukin poikkipuuhun asti. Jos tukkeja oli useita yhtaikaa sahattavana pukkien päällä, sahattiin kaikki samalle etäisyydelle, saha irrotettiin ja tukkeja siirrettiin, kunnes sahauskohta tuli sahapukkien väliin. Sahan irrotettava alakädensija poistettiin. ja sahan terä työnnettiin paikalleen sahausrankoon.
Sen jälkeen alakädensija kiinnitettiin. Nyt sahattiin takimmaiseen poikkipuuhun asti, saha irrotettiin ja siirrettiin toiseen tukkiin. Kun tukit oli sahattu, kieritettiin puut alas pukeilta. Veistettäessä kirveellä lankkuja tai lautoja saatiin yhdestä tukista enintään kaksi laukkua. Käsinsahaus kulutti tukista huomattavan osan puruksi, mutta normaalisti tukista saatiin kolmesta kuuteen lankkua. Käsinsahaus nousi veiston rinnalle 1700-luivulla ja erityisesti 1800-luku oli käytännön kulta-aikaa. Kysymys ei ollut mistään kotitarvesahauksesta vaan laajamittaisesta kaupallisesta toiminnasta. Porissa F.A. Juseliuksen tiedetään harjoittaneen kaupallista käsinsahausta vielä pitkälle 1900-luvullakin, vaikka konesahaus jo yleistyikin.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Tällä hetkellä käsisahauksen perinnettä välitetään ja Kinnaskosken sahan toimintaan opastetaan lähes yksinomaan erilaisissa näytöksissä ja kotiseututapahtumissa. Rakennelmat on tehty kiinteiksi, joten hyvin lyhyelläkin varoitusajalla kyetään saamaan näytös aikaiseksi.
Sahaajiksi tarvitaan riuskoja, reippaita miehiä, jotka eivät työntekoa pelkää. Kokemustahan tämän kaltaisesta työstä ei enää kenelläkään ole. Käsinsahauksen kulta-aikoina sahaajat olivat arvostettuja ammattilaisia, Kerrotaan, että he kiersivät pitäjissä ja työn valmistuttua siirtyivät seuraavaan paikkaan. Nykypäivänäkään ei ihan ketä tahansa voi kesäjuhlilla pyytää Kinnaskosken sahaa käyttämään. Voiman lisäksi tarvitaan hyvää tasapainoa ja sahaamisen taitoa.
Kotiseutuyhdistykset ja perinneseurat ovat oivallinen joukko aktiivisia ihmisiä, jotka jaksavat innostaa pitäjäläisiä toimintaan ja muistuttavat menneiden sukupolvien arvokkaasta työstä. Kotiseutuyhdistyksillä on osaamista mutta ei välttämättä suurta varallisuutta. Kotiseutumuseoilla on kunnostustarpeita ja kysyntää tukevasta lankusta. Työvoima perustuu vapaaehtoisuuteen. Tarvittavat tukit saadaan varmaan lahjoituksena. Kun lankut sahataan näytösluontoisesti Kinnaskosken sahalla on pitäjäläisillä mahdollisuus seurata alusta asti puun tietä tukista museon seinään tai lattialle.
Perinteen tulevaisuus
Nyt alkavat olla viimeiset ajat saada edellä kuvattuja valokuvia maaseudun vanhojen talojen kamareista kerättyä. Käsinsahauksen perinne itsessään on pitkälti kotiseutuyhdistysten ja lukuisten perinneseurojen hartioilla. Toiminnalla oli taannoin kuitenkin niin iso sekä taloudellinen että kulttuurihistoriallinen merkitys, ettei sitä pitäisi päästää unohtumaan. Kotiseutuyhdistykset voivat varmastikin luottaa Suomen metsämuseon tukeen tässä asiassa. Käsinsahurit olivat aikakautensa voimamiehiä. Heidän työtään ei pidä päästää unohtumaan.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Verkkolähteet
Journal.fi, J.Eenilä 1965; Lautojen ja lankkujen käsinsahaus Suomessa
UPM:n lehti metsänomistajille, Metsän henki
Muuta
Valokuvia aiheesta löytää tiedonhakupalvelu Finnasta.