Kaivonkatsominen
| Kaivonkatsominen | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Kaivonkatsomista eli maanalaisen veden etsintää harjoittavat yksittäiset henkilöt, joilla on kyseinen kyky hallussaan. Paikkakunnalla on ollut yksi tai useampi tunnettu kaivonkatsoja – yleensä mies. Joskus kaivonkatsojia on ollut useampia samassa suvussa. Huomattavasti suurempi määrä ihmisiä tietää kaivonkatsomisesta eri tavoilla, mutta ei itse kykene harjoittamaan sitä. Kaivonkatsominen tai vesisuonten etsintä ovat edelleen yleisesti tiedossa, ja tiedot näistä ovat levinneet jo yli sadan vuoden ajan myös median välityksellä.
Perinteen harjoittaminen
Yleisimmät tavat kaivonkatsomiseen pohjautuvat heiluriin ja jouseen. Lankaan ripustettu metalliesine (heiluri-ilmaisin) pidetään sormien välissä, ja yleensä se alkaa liikkua suonensuuntaisesti – osalla kaivonkatsojista poikkisuoneen – ja lopulta ympyränmuotoisesti, kun kaivonkatsoja kävelee vesisuonien risteyskohdalle. Mitä voimakkaampi vesisuoni on, sitä suuremmassa kaaressa sormus liikkuu myötäpäivään. Metalliesine voi olla vitjoissa oleva taskukello, jalometallinen sormus tai teräksinen aluslevy. Tuulisella ilmalla tätä ei kuitenkaan kannata yrittää ulkona, ja taskukello voi alkaa edistämään tai jätättämään vesisuonen kohdattuaan.
Lehtipuusta, yleensä pajusta, mutta myös pihlajasta tai lepästä katkaistu luonnonhaarainen varpu – jota on varhaisemmin nimitetty myös velhovavaksi, tuntovarvuksi ja taikavarvuksi – on vielä yleisempi väline kaivonkatsomiseen. Y:n muotoisen haarapuun tulee olla riittävän paksu, jotta sen pystyy puristamaan käsiinsä. Samoin puun tulee olla tuore ja molempien haarojen saman paksuisia, sillä kuiva puu ja ohuempi haara katkeavat voimakkaan vesisuonen kohdalla. Varvun tulisi olla noin sormenpaksuinen ja noin puoli metriä pitkä, sillä liian lyhyt varpu ei pääse taipumaan. Vuodenajasta riippuen pajun kuori saattaa irrota voimakkaan vesisuonen kohdalla varvun taipuessa alaspäin.
Varpua pidetään rinnan korkeudella käsissä vaaka-asennossa ja kädet tuetaan kehoon. Varpuun tartutaan latvapäästä vastaotteella, ja peukalot pidetään sivulle päin nyrkkiin puristetuissa käsissä jännityksessä, jolloin varvun varsiin saadaan käsien lihasten avulla jännitystila (jousi-ilmaisin). Kaivonkatsoja kävelee haarapuun kanssa maastossa, ja vesisuonen – jota on kutsuttu myös vesiojaksi – kohdalla haarapuun kärki toimii indikaattorina ja alkaa painua kohti maahan tunkeutunutta sadevettä eli vesisuonta. Rautaa sisältävät turvakengät jalassa ei kuitenkaan kannata etsiä vesisuonia.
Puinen varpu voidaan korvata (maadoitus)kuparilla. Molemmissa käsissä pidetään pystyasennossa L-kirjaimen muotoon taivutettua lankaa – lyhyemmät päät nyrkissä, ja pidemmät päät suunnattuna eteenpäin. Vesisuonen kohdalle tultaessa lankojen kärjet menevät yhteen.
Näiden lisäksi kaivonkatsontaan on käytetty myös kuivaa lautaa, rautalapiota tai rautakankia, joita on pidetty kädessä tai olkapäällä, ja jotka ovat taipuneet maata kohti varvun tapaan. Sormuksen sijasta on käytetty myös matkapuhelinta.
Veden syvyyden saa selville varvulla sen perusteella, kuinka monta kertaa kärki painuu maata kohti. Kun varpu ei enää painu, niin lasketaan painumiskerrat – yksi kerta on esim. 60–80 cm. Toisaalta veden syvyys on saatu selville laskemalla metrit siitä, kun varpu alkaa taipua ja kaivonkatsoja pääsee suonen päälle. Tai päinvastoin: kävellään pois suonen päältä, ja lasketaan askeleet (eli metrit), kunnes varpu nousee vaakatasoon. Samoin syvyys on saatu selville kulkemalla suonen päälle ja pois niin monta kertaa, kunnes varpu ei enää taivu. Syvyys saadaan selville näistä taipumiskertojen lukumäärästä – taipumiskerta on metri. Sormuksella syvyyden saa selville esimerkiksi pysäyttämällä pyörimisliikkeen, niin monta kertaa, kunnes sormus jää paikalleen. Yhden kierroksen syvyysmitta voi olla 60 cm.
Syvyysmitan saa selville myös lyömällä rautakangin pystyyn suonen päälle ja nostamalla rautalapiota ylöspäin kangin lähellä. Kun lapio kärki kääntyy kankiin kiinni, niin tiedetään veden syvyys: esimerkiksi jokainen 10 cm merkitsee yhtä metriä. Kompassiakin on käytetty syvyyden tarkistamiseen pitämällä rautapuikkoa vesisuonen päällä ja nostamalla kompassia puikon vieressä, kunnes neula kääntyy toiseen suuntaan.
Perinteen taustaa ja historiaa
Kaivonkatsomista varvun avulla ei ole pystytty ajoittamaan. Varvun on nähty esiintyvän pyhässä (jumalallisessa) kaksihaaraisessa mistelinoksassa, jolla roomalaisen Vergiliuksen ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua kirjoittaman eeppisen runokokoelman Eneidin (nyk. Aineias) kertomuksissa avattiin manalan portit. Raamatun kertomus Mooseksen lähteen puhkaisusta kallioon puusauvalla on myös tulkittu kaivonkatsomiseksi. Raamatussa mainitaan myös Jaakobin ja Aaronin ihmeitä tekevistä sauvoista. 400-luvulla roomalaiset hankkivat Afrikasta kaivonkatsojan etsimään vettä Rooman esikaupunkeihin.
Kuitenkin nykyinen varvun käyttö sai alkunsa 1400–1500-luvulla Saksan kaivosalueilla mineraalisuonien eli maametallien etsinnässä. Kirjallisia lähteitä esiintyy vasta uudella ajalla (1400–1500-luvuilta eteenpäin) – ensimmäinen kirjallinen lähde Euroopasta on vuodelta 1430. Saksassa velhovapaa käsiteltiin akateemisissa väitöstilaisuuksissa 1600-luvulla, ja Englannissa julistettiin vuonna 1663 tieteellinen palkintokilpailu aiheesta ”johtaako velhovapa kaivosuonen keksimiseen ja jos niin on, voiko sitä pitkälle seurata”.
Vedenetsintä teki varvusta tunnetun Euroopassa 1600–1700-luvuilla, ja näiden vuosisatojen vaihteessa varvun materiaaleina kokeiltiin lähes kaikkia mahdollista: häränsarvia, norsunluuta, kultaa, hopeaa, kynttiläsaksia, veistä ja haarukkaa ristikkäin, kahta piippua, avointa kirjaa, ämpärin sankaa, paljaita käsiä ja erästä saksalaista makkaralaatua. Esimerkiksi metallivarvun käyttöä on perusteltu sillä, että puuvarpu on liian herkkä vesisuonten säteilylle, ja reagoi syvällä oleviin suoniin, mikä johtaisi syvien kaivojen kaivamiseen. Epäonnistuneet kaivonkatsomiset johtivat Saksan Badenin suurherttuakunnassa vuonna 1888 varoituksen antamiseen kaivonkatsojista, jotka olivat saaneet kaivonkatsomisillaan aikaan mittavia tappiota. Esimerkiksi vuoristoseuduilla varvulla ei löydetty vettä.
Varvun käyttö levisi 1800–1900-luvun vaihteessa Suomeen, missä sitä käytettiin etenkin 1930-luvulla pääasiassa kaivonpaikan etsintään. 1940- ja 1950-luvulla kiinnitettiin huomiota maasäteilyyn vesisuonten yhteydessä ja 1970-luvulla keskityttiin maasäteilyn terveydelle vahingollisiin vaikutuksiin ja niiltä suojautumiseen. Erityisesti maanviljelysneuvos Mauno Pohjonen tuli tunnetuksi maasäteilyn tutkijana.
Siinä missä varpu oli varsin uusi tulokas Suomessa, niin sen käyttäjän – kaivonkatsojan – nimitys on vanha ja viittaa kaivopaikan etsimiseen muilla menetelmillä kuin varvulla. Ennen varvun tuloa sekä Suomessa että Virossa kaivonpaikka etsittiin pelkästään ”katsomalla”.
Näkemys vesisuonista – sivulta rajoitetuista kanavan tapaisista vesitiehyistä maan (hiekka)kerroksissa – pohjautuu ihmisen kehoon, jonka suonissa vesi virtaa. Samalla tavalla keho yhdistetään vesisuoniin puhuttaessa suonenvedosta tai jalkojen suonimisesta – tällöinhän ihminen nukkuu huonosti vesisuonen päällä.
Kaivonkatsojan mukaan varvun taipuminen ja sormuksen pyöriminen tapahtuu ilman omaa vaikutusta ja tahtoa. Toisaalta maastossa linjassa kasvavien raitojen, pihlajien ja pajujen juuriston on katsottu seuraavan matalaa vesisuonta. Tieteellinen näkemys perustuu ideomotoriseen selitysmalliin, jonka mukaan varvun ja sormuksen liikkeet aiheutuvat mielikuvituksen ohjaamista tahattomista lihasliikkeistä. Tällaiset lihasliikkeet ovat kuitenkin mahdottomia, jos kaivonkatsoja tukee kädessään pitämän langan tuolin selkänojaan, ja langan päässä oleva sormus pyörii edelleen ympyrää.
Vuonna 2012 kaivonkatsomista tutkittiin tieteellisesti Suomessa. Tekniikan lisensiaatin Paavo Huttusen mittaustekniikan alan väitöstutkimus ihmisen herkkyydestä radiotaajuiselle säteilylle hylättiin kuitenkin Oulun yliopistossa. Väitöstutkimuksessa pyrittiin selittämään kaivonkatsojien toimia tieteellisesti, mutta pääväite heikkojen sähkömagneettisten kenttien aiheuttamista käsien liikkeistä jäi toteennäyttämättä sillä varmuudella, mitä tieteelliseltä tutkimukselta edellytettiin.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Perinnettä ei välitetä ohjatusti, koska kaivonkatsontaa ei voi harjoitella. Henkilö joko kykenee vesisuonen etsintään tai sitten ei. Mikäli henkilöllä varpu ei taivu, niin kaivonkatsoja saa taipumisen aikaan pitämällä toisen henkilön molemmista ranteista kiinni. Tällainen ”heräte” voi jopa johtaa siihen, että jatkossa varpu taipuu henkilöllä. Kaivonkatsominen välittyy esimerkiksi perhe- tai tuttavapiirissä. Jos joku sukulainen on kaivonkatsoja, niin hän toimii opastajana tai innoittajana. Yleensä, jos puheeksi tulee kaivonkatsominen, niin pian lähdetään kokeilemaan, kenellä haara taipuu. Kaivonkatsoja voi esimerkiksi etsiä kaivonpaikan tai tunnetun lähdepaikan, ja antaa varvun sitten toisen käteen, jolloin nähdään heti, ryhtyykö varpu vetämään samassa paikassa. Tilauksesta paikalle tullut kaivonkatsoja voi myös yllyttää talon väkeä kokeilemaan varvun käyttöä, jolloin varvun taipuminen saattaa tulla yllätyksenä tiedoksi. Toisaalta kaivonkatsojaksi voi ryhtyä myös omatoimisesti kokeilemalla.
Perinteen tulevaisuus
Kaivonkatsominen jatkunee niin kauan kuin vesikaivoja tarvitaan. Toisaalta on ilmennyt, ettei kaivonkatsomiseen ole halukkuutta, vaikka rutinoitunut kaivonkatsoja esittäisikin varvun tai sormuksen kokeilemista. Sotien jälkeen maatilojen karjamäärä lisääntyi, ja kaivonkatsojaa tarvittiin uusien navettakaivojen etsimiseen. Myöhemmin sähköistymisen myötä vedenkäyttö lisääntyi paineveden vuoksi, ja taas voitiin turvautua uuden kaivon rakentamiseen ja kaivonkatsojaan. Nykyisin kaivonkatsojia ”työllistävät” eniten kesämökkien kaivonpaikkojen etsintä. Kaivonkatsomiseen liittyy myös yritystoimintaa, sillä kaivonkatsoja voi myös tehdä betonirengaskaivon. Toisaalta kaivonkatsojalla saattaa olla pitkiäkin taukoja kaivonpaikan etsinnässä, jos ”kysyntää” ei ole.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Riihisaari – Savonlinnan museo
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Haastattelut
Jorma Hytönen Savonlinnan museosta haastattelee eteläsavolaisia kaivonkatsojia https://etelasavonmuseot.fi/verkkonayttelyt/kaivonkatsoja
Kirjallisuus ja lehdet
Einar Fieandt, Kaivonkatsonta ja velhovapa, Valvoja 31/1911.
L. Sparr, Ihmeellinen vesisuonien löytökeino, Helsingin Sanomat 19.1.1911, nro 14.
O. J. (ilm. Oskari Jaakkola), Kaivopaikan katsomisesta "taikavarvun" avulla ja muista sen yhteydessä esiintyvistä ilmiöistä, Helsinki 1926. https://www.finna.fi/Record/jykdok.638293
Verkkosivut
Suomen maasäteilyn tutkijat ry, Vesisuonet. https://www.maasateily.com/maasateily/vesisuonet/
Skepsis ry, Maasäteilyraportti. https://www.skepsis.fi/lehti/2001/2001-3make.html
YLE, Kaivonpaikka löytyy tuoreen pajunoksan avulla – vaikka vaimon kukkapenkistä https://yle.fi/a/3-6684526
YLE, Kaivonkatsoja löytää kaiken kaivosta kissaan. https://yle.fi/a/3-5579822
Jouni Vilkka, Kaivonkatsojat – kaivonkatsonta esimerkkinä magiasta, epätieteestä ja paranormalismista, "Vesi ja yhteiskunta", kirjoitelma, Historiatieteen laitos, Tampereen yliopisto, kevätlukukausi 2003 https://www.jounivilkka.fi/Kaivonkatsojat.htm
Kaleva, Väitös kaivonkatsomisesta hylättiin https://www.kaleva.fi/vaitos-kaivonkatsomisesta-hylattiin/1872918
Vartiotornin verkkokirjasto, Kaivonkatsonta – tiedettä vai taikuutta? https://wol.jw.org/fi/wol/d/r16/lp-fi/101992284#h=2
Rautalankapori.fi, Kaivonkatsoja - Fingerpori rautalangasta 17.2.2018. http://www.rautalankapori.fi/2018/02/kaivonkatsoja-fingerpori-rautalangasta.html
AV-lähteet
Olli Soinio, Kaivonkatsoja, elokuva, lyhyt dokumentti kaivonpaikan etsijöistä, 1992. https://www.finna.fi/Record/kavi.elonet_elokuva_148180?sid=4744231156
YLE AREENA, Ihastjärvi, Mikkeli: Kaivonkatsoja, luomuhunajatila, uusi kyläkoulu. https://areena.yle.fi/podcastit/1-2855642