Kaivonkatsominen

Sijainti	Suomi, Etelä-Savo
Asiasanat	maasäteily, taikavarvut, vesi, vesipula, vesisuonet

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Kaivonkatsomista eli maanalaisen veden etsintää harjoittavat yksittäiset henkilöt, joilla on kyseinen kyky hallussaan. Paikkakunnalla on tavallisesti ollut yksi tai useampi tunnettu kaivonkatsoja, joka on yleensä ollut mies. Joskus kaivonkatsojia on ollut useampia samassa suvussa – toisaalla samasta sisarusparvesta vain yhdellä on ollut kaivonkatsomisen taito. Jotkut ovat sen myös pystyneet omien sanojensa mukaan opettelemaan. Kaivonkatsojat jakaantuvat varsinaisiin kaivonkatsojiin, jotka voivat tilauksesta tulla etsimään kaivon paikan sekä niihin, joilla varpu vetää tai sormus pyörii, mutta, jotka eivät lähde paikantamaan kaivon tai vesisuonen paikkaa muille.

Asian luonteesta johtuen toiminnassa ei ole mitään paikallista tai suurempaa organisaatiota. Korkeintaan muutama kaivonkatsoja saattaa työskennellä joskus yhdessä, kun he haluavat vertailla kykyjään. Joskus kaivonkatsoja voi houkutella yhden tai useamman henkilön kokeilemaan löytyisikö heiltä kykyä. Tällainen tilaisuus voi olla joko yksityinen ja julkinen esimerkiksi jonkun tapahtuman yhteydessä. Työpaikalla porukan kaivonkatsoja voi antaa ”näytteen” kaivonkatsomisesta ja houkutella muutkin kokeilemaan. Vastaavalla tavalla paikkakunnan kuuluisin kaivonkatsoja on kutsuttu kotiseutumuseon kesäjuhlaan esittelemään taitojaan ja saa yleisön innostumaan ja kokeilemaan kaivonkatsomista.

Huomattavasti suurempi määrä ihmisiä tietää kaivonkatsomisesta eri tavoilla, mutta ei itse kykene harjoittamaan sitä. Kaivonkatsominen tai vesisuonten etsintä ovat edelleen yleisesti tiedossa, ja tiedot näistä ovat levinneet suupuheella jo satoja vuosia, ja jo yli sadan vuoden ajan sanomalehtikirjoitusten ja -ilmoitusten kautta. Kaivonkatsominen on maailmanlaajuinen ilmiö, ja myös koko Suomen kattava. Sanomalehtien uutisoinnin antaman kuvan perusteella 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella Suomessa kiinnostus on joko keskittynyt maan rajojen sisäpuolelle tai enimmäkseen Eurooppaan. Kaivonkatsojien lukumäärää on vaikea arvioida, koska he eivät ole ns. virallisia ammatinharjoittajia. Maanlaajuisesti sellaisia kaivonkatsojia, jotka ovat pyynnöstä katsoneet onnistuneesti vähintään parikymmentä kaivonpaikkaa, lienee vähintään 50–100 välillä. Tänä päivänä kaivonkatsoja on poikkeuksetta vanhempi mies, mutta sanomalehtilähteissä on mainittu 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla myös naisia. Samoin eteläsavolaisten kaivonkatsojien haastatteluissa on tullut paikkakunnalta ilmi aikanaan maineikkaita naisia kaivonkatsomisen saralla.

Perinteen harjoittaminen

Yleisimmät tavat kaivonkatsomiseen pohjautuvat heiluriin ja jouseen. Lankaan tai pitkään hiukseen ripustettua metalliesinettä (heiluri-ilmaisin) pidetään sormien välissä, jolloin se yleensä alkaa liikkua suonensuuntaisesti – osalla kaivonkatsojista poikkisuoneen – ja lopulta ympyränmuotoisesti, kun kaivonkatsoja kävelee vesisuonien risteyskohdalle. Mitä voimakkaampi vesisuoni on, sitä suuremmassa kaaressa sormus liikkuu myötäpäivään. Metalliesine voi olla vitjoissa oleva taskukello, jalometallinen sormus tai teräksinen aluslevy, mutta tuulisella ilmalla tätä ei kuitenkaan kannata yrittää ulkona. Hyvän kaivon paikan eli vesisuonten risteyksessä taskukello voi myös alkaa edistämään tai jätättämään vesisuonen kohdattuaan! Kaivonkatsojan kannattaakin jättää perintönä saatu taskunauris piirongin kätköihin ja kokeilla varuilta vaikka naapurin kellolla…

Lehtipuusta, yleensä pajusta, mutta myös pihlajasta tai lepästä – jopa koivusta – katkaistu luonnonhaarainen varpu – jota on varhaisemmin nimitetty myös velhovavaksi, tuntovarvuksi ja taikavarvuksi – on vielä yleisempi väline kaivonkatsomiseen. Erään katsomuskannan mukaan oksaa ei saa leikata veitsellä, vaan se on katkaistava käsin. On myös mainittu, että katajavarpu on pitkäikäisin, koska se ei katkea kuivana. Tällaisen Y:n muotoisen haarapuun tulee olla riittävän paksu, jotta sen pystyy puristamaan käsiinsä. Samoin puun tulee olla tuore ja molempien haarojen saman paksuisia, sillä kuiva puu ja ohuempi haara katkeavat voimakkaan vesisuonen kohdalla. Varvun tulisi olla noin sormenpaksuinen ja noin puoli metriä pitkä, sillä liian lyhyt varpu ei pääse taipumaan. Vuodenajasta riippuen pajun kuori saattaa irrota voimakkaan vesisuonen kohdalla varvun taipuessa alaspäin. Kuori voi irrota myös, jos varpua käytetään pitkään, jolloin sen kuori alkaa ”kulumaan” edestakaisen ylös–alas-liikkeen seurauksena.

Varpua pidetään käsissä kämmenet ylöspäin rinnan tai polvien korkeudella vaaka-asennossa ja kädet tuetaan kehoon. Varpuun tartutaan latvapäästä vastaotteella, ja peukalot pidetään sivulle päin nyrkkiin puristetuissa käsissä jännityksessä, jolloin varvun varsiin saadaan käsien lihasten avulla jännitystila (jousi-ilmaisin). Varpua on jännitettävä vain sen verran, että se pysyy vaaka-asennossa. Toisaalta on näkemyksiä, että varpua on puristettava täysillä, jotta se toimisi. Kaivonkatsoja kävelee rauhallisesti haarapuun kanssa maastossa, ja vesisuonen – jota on kutsuttu Kerimäellä myös vesiojaksi – kohdalla haarapuun kärki toimii indikaattorina ja alkaa painumaan kohti maahan tunkeutunutta sadevettä eli vesisuonta. Erään näkemyksen mukaan pieni varpu reagoi ”pintasuoniin”, kun taas paksummalla varvulla löytää kunnollisen vesisuonen ja kaivonpaikan. Siinä missä 1900-luvun alussa kumikalossit saattoivat estää varvun liikkeet, niin sata vuotta myöhemmin rautaa sisältävät turvakengät aiheuttavat saman ongelman.

Varvun voi valmistaa myös metallilangasta, joka kestää taivutuksen. Samoin puinen varpu voidaan korvata (maadoitus)kuparilla. Molemmissa käsissä pidetään L-kirjaimen muotoon taivutettua kuparilankaa – lyhyemmät päät nyrkissä, ja pidemmät päät suunnattuna eteenpäin. Vesisuonen kohdalle tultaessa lankojen kärjet menevät yhteen. Näiden lisäksi kaivonkatsontaan on käytetty myös kuivaa lautaa, (puuvartista) rautalapiota tai rautakankia, joita on pidetty olkapään ja sormien varassa, ja jotka ovat taipuneet maata kohti varvun tapaan. Sormuksen sijasta on käytetty myös matkapuhelinta.

Vesisuonen syvyyden saa selville varvulla sen perusteella, kuinka monta kertaa kärki painuu maata kohti. Kun varpu ei enää painu, niin lasketaan painumiskerrat – yksi kerta on esim. 60–80 cm tai varpu taipuu metrille kolme kertaa. Toisaalta veden syvyys on saatu selville laskemalla metrit siitä, kun varpu alkaa taipua ja kaivonkatsoja pääsee suonen päälle. Tai päinvastoin: kävellään pois suonen päältä, ja lasketaan askeleet (eli metrit), kunnes varpu nousee vaakatasoon. Samoin syvyys on saatu selville kulkemalla suonen päälle ja pois niin monta kertaa, kunnes varpu ei enää taivu. Tai seisomalla varvun painumiskohdalla ja viemällä varpu välillä sivulle ja tuomalla se uudelleen painumiskohdalle. Syvyys saadaan selville näistä taipumiskertojen lukumäärästä – taipumiskerta voi olla noin metri. Sormuksella syvyyden saa selville esimerkiksi pysäyttämällä pyörimisliikkeen, niin monta kertaa, kunnes sormus jää paikalleen. Yhden kierroksen syvyysmitta voi olla 60 cm.

Syvyysmitan saa selville myös lyömällä rautakangin pystyyn suonen päälle ja nostamalla rautalapiota ylöspäin kangin lähellä. Kun lapion kärki kääntyy kankiin kiinni, niin tiedetään veden syvyys: esimerkiksi jokainen 10 cm merkitsee yhtä metriä. Kompassiakin on käytetty syvyyden tarkistamiseen pitämällä rautapuikkoa vesisuonen päällä ja nostamalla kompassia puikon vieressä, kunnes neula kääntyy toiseen suuntaan.

Perinteen taustaa ja historiaa

Kaivonkatsomista varvun avulla ei ole pystytty ajoittamaan. Varvun on nähty esiintyvän pyhässä (jumalallisessa) kaksihaaraisessa mistelinoksassa, jolla roomalaisen Vergiliuksen ensimmäisellä vuosisadalla ennen ajanlaskun alkua kirjoittaman eeppisen runokokoelman Eneidin (nyk. Aineias) kertomuksissa avattiin manalan portit. Raamatun kertomus Mooseksen lähteen puhkaisusta kallioon puusauvalla on myös tulkittu kaivonkatsomiseksi. Raamatussa mainitaan myös Jaakobin ja Aaronin ihmeitä tekevistä sauvoista. 400-luvulla roomalaiset hankkivat Afrikasta kaivonkatsojan etsimään vettä Rooman esikaupunkeihin.

Nykyinen varvun käyttö sai alkunsa 1400–1500-luvulla Saksan kaivosalueilla mineraalisuonien eli maametallien etsinnässä. Kirjallisia lähteitä esiintyy vasta uudella ajalla (1400–1500-luvuilta eteenpäin) – ensimmäinen kirjallinen lähde Euroopasta on vuodelta 1430. Saksassa velhovapaa käsiteltiin akateemisissa väitöstilaisuuksissa 1600-luvulla, ja Englannissa julistettiin vuonna 1663 tieteellinen palkintokilpailu aiheesta ”johtaako velhovapa kaivosuonen keksimiseen ja jos niin on, voiko sitä pitkälle seurata”. On muistettava, että kaivot kaivettiin pääasiassa käsin aina hydraulisten kaivinkoneiden yleistymiseen saakka, mikä Suomessa alkoi tapahtua 1960-luvulla. Oli siis tärkeää löytää otollinen paikka kaivolle ennen työlääseen ja aikaa vievään kaivamiseen ryhtymistä.

Vedenetsintä teki varvusta tunnetun Euroopassa 1600–1700-luvuilla, ja näiden vuosisatojen vaihteessa varvun materiaaleina kokeiltiin lähes kaikkia mahdollista: häränsarvia, norsunluuta, kultaa, hopeaa, kynttiläsaksia, veistä ja haarukkaa ristikkäin, kahta piippua, avointa kirjaa, ämpärin sankaa, paljaita käsiä ja erästä saksalaista makkaralaatua. Esimerkiksi metallivarvun käyttöä on perusteltu sillä, että puuvarpu on liian herkkä vesisuonten säteilylle, ja reagoi syvällä oleviin suoniin, mikä johtaisi syvien kaivojen kaivamiseen. Epäonnistuneet kaivonkatsomiset johtivat Saksan Badenin suurherttuakunnassa vuonna 1888 varoituksen antamiseen kaivonkatsojista, jotka olivat saaneet kaivonkatsomisillaan aikaan mittavia tappiota. Esimerkiksi vuoristoseuduilla varvulla ei löydetty vettä.

Ranskassa järjestettiin 28.3.1913 kaivonkatsojille kokeet, joissa käytännön syistä käytettiin vesisuonien sijaan maanalaista kivilouhosta eli maanalaisia onteloita, joita kaivonkatsojat myös väittivät löytävänsä. Esimerkiksi yksi kaivonkatsoja kulki varvun kanssa 16 metriä maan alla olevan louhoksen ulkoreunoja pitkin ja toinen puolestaan löysi neljä kannatinpatsasta, niin että niiden särmätkin tulivat esiin. Oli joukossa joku semmoinenkin, joka näytti kulkevan miten sattuu.

Varvun käyttö levisi 1800–1900-luvun vaihteessa Suomeen, missä sitä käytettiin etenkin 1930-luvulla pääasiassa kaivonpaikan etsintään. 1940- ja 1950-luvulla kiinnitettiin huomiota maasäteilyyn vesisuonten yhteydessä ja 1970-luvulla keskityttiin maasäteilyn terveydelle vahingollisiin vaikutuksiin ja niiltä suojautumiseen. Erityisesti maanviljelysneuvos Mauno Pohjonen (1907–1987) tuli tunnetuksi maasäteilyn tutkijana. Maasäteily terminä tuli kansanomaisen vesisuonen rinnalle ”herrojen myötä”, mutta sillä tarkoitetaan liikkuvan veden, siis vesisuonien reagointia johonkin kaivonkatsojan käyttämään apuvälineeseen.

Viime sotien jälkeiseltä ajalta kaivonkatsomiseen vaikutti eniten kaksi tarvetta. Maatilojen karjamäärä lisääntyi, jolloin tarvittiin uusia navettakaivoja. Myöhemmin sähköistymisen myötä vedenkäyttö lisääntyi paineveden vuoksi, ja taas jouduttiin turvautumaan uuden kaivon rakentamiseen ja kaivonkatsojaan.

Siinä missä varpu oli varsin uusi tulokas Suomessa, niin sen käyttäjän – kaivonkatsojan – nimitys on vanha ja viittaa kaivopaikan etsimiseen muilla menetelmillä kuin varvulla. Ennen varvun tuloa sekä Suomessa että Virossa kaivonpaikka etsittiin pelkästään ”katsomalla”. Kysymys kuuluukin, että ryhdyttiinkö varpua tai esimerkiksi lasipullon lävitse katsomista käyttämään vain suggestion luomista varten? Kaivonkatsominen ilman apuvälinettä on elänyt vielä 1900-luvun puolivälissä eräissä kansan sanonnoissa, ja tämä vanhempi katsomistapa on ollut käytössä Suomessa vähintään vielä 1800-luvun puolella. Nämä sanonnat ovat liittyneet torkkumiseen tai nukahtamiseen. Esimerkiksi päätään nyökyttävältä torkkujalta voitiin kysyä, tuleeko siihen kohtaan hyvä kaivonpaikka tai häntä kehotettiin menemään maate, sillä talossa oli jo kaivo.

Näkemys vesisuonista – sivulta rajoitetuista kanavan tapaisista vesitiehyistä maan (hiekka)kerroksissa – pohjautuu ihmisen kehoon, jonka suonissa vesi virtaa. Samalla tavalla keho yhdistetään vesisuoniin puhuttaessa suonenvedosta tai jalkojen suonimisesta – tällöinhän ihminen nukkuu huonosti vesisuonen päällä. Samaa asiaa on ilmaistu myös sanonnalla ”panee pahasti jaloista”, kun henkilö tuntee painon jaloissaan.

Kaivonkatsojan mukaan varvun taipuminen ja sormuksen pyöriminen tapahtuu ilman omaa vaikutusta ja tahtoa. Toisaalta maastossa linjassa kasvavien raitojen, pihlajien ja pajujen juuriston on katsottu seuraavan matalaa vesisuonta. Tieteellinen näkemys perustuu ideomotoriseen selitysmalliin, jonka mukaan varvun ja sormuksen liikkeet aiheutuvat mielikuvituksen ohjaamista tahattomista lihasliikkeistä. Tällaiset lihasliikkeet ovat kuitenkin mahdottomia, jos kaivonkatsoja tukee kädessään pitämän langan tuolin selkänojaan, ja langan päässä oleva sormus pyörii edelleen ympyrää.

Ilmiön selitykseksi tarjottiin 1900-luvun alussa itsesuggestiota ja 1930-luvulla sähköä: sähkö kulkee hyvin vedessä ja vesisuonessa on negatiivinen sähkövaraus. Eräät henkilöt – siis kaivonkatsojat – ovat herkästi vastaanottavia sähkölle, joka tulee ilmasta. Varvun avulla ilman positiivinen sähkö pyrkii kohti negatiivista sähköä, joka ilmenee varvun taipumisena.

Vuonna 2012 kaivonkatsomista tutkittiin tieteellisesti Suomessa. Tekniikan lisensiaatin Paavo Huttusen mittaustekniikan alan väitöstutkimus ihmisen herkkyydestä radiotaajuiselle säteilylle hylättiin kuitenkin Oulun yliopistossa. Väitöstutkimuksessa pyrittiin selittämään kaivonkatsojien toimia tieteellisesti, mutta pääväite heikkojen sähkömagneettisten kenttien aiheuttamista käsien liikkeistä jäi toteennäyttämättä sillä varmuudella, mitä tieteelliseltä tutkimukselta edellytettiin.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Perinnettä ei välitetä ohjatusti, koska kaivonkatsontaa ei voi harjoitella. Kyseessä on yksilölaji. Henkilö joko kykenee vesisuonen etsintään tai sitten ei. Mikäli henkilöllä varpu ei taivu tai sormus heilu, niin kaivonkatsoja saa taipumisen tai heilumisen aikaan pitämällä esimerkiksi toisen henkilön molemmista ranteista kiinni. Tällainen ”heräte” voi jopa johtaa siihen, että jatkossa varpu taipuukin henkilöllä.

Kaivonkatsominen välittyy esimerkiksi perhe- tai tuttavapiirissä. Jos joku sukulainen on kaivonkatsoja, niin hän toimii opastajana tai innoittajana. Yleensä, jos puheeksi tulee kaivonkatsominen, niin pian lähdetään kokeilemaan, kenellä haara taipuu. Kaivonkatsoja voi esimerkiksi etsiä kaivonpaikan tai tunnetun lähdepaikan, ja antaa varvun sitten toisen käteen, jolloin nähdään heti, ryhtyykö varpu vetämään samassa paikassa. Tilauksesta paikalle tullut kaivonkatsoja voi myös yllyttää talon väkeä kokeilemaan varvun käyttöä, jolloin varvun taipuminen saattaa tulla yllätyksenä tiedoksi. Toisaalta kaivonkatsojaksi voi ryhtyä myös omatoimisesti kokeilemalla.

Perinnettä kannattelee fyysinen lopputuote eli kaivo. Sinne minne rengaskaivoja tarvitaan, tarvitaan myös tietoa veden saatavuudesta. Toisaalta, kaivonkatsojia ei tarvita porakaivon paikkaa määritellessä, ja tänä päivänä haja-asutusalueella ei ole sen tapaista uudisrakennustarvetta, kuin esimerkiksi sotien jälkeen. Kaivonkatsojien ”ammattikunta” ikääntyy, mutta jonkinlaista jatkumoa perinteelle on nähtävissä niissä yrittäjissä, jotka myös kaivon tekemisen lisäksi katsovat kaivon paikan. Käytännössä laajoja verkostoja ei ole, eikä tule – mitä nyt toisilleen tutut kaivonkatsojat voivat vertailla ”tuloksia” keskenään.

Perinteen tulevaisuus

Kaivonkatsominen jatkunee niin kauan kuin vesikaivoja (rengaskaivoja) tarvitaan. Tiheästi asutuilla ja vesijohtoverkoston alueella kaivonkatsominen on menettänyt merkityksensä: kaivoa ei tarvita tai sitä ei voi kaivaa siihen kohtaan, missä vesisuonet risteävät.

Toisaalta on ilmennyt, ettei kaivonkatsomiseen ole halukkuutta, vaikka rutinoitunut kaivonkatsoja esittäisikin varvun tai sormuksen kokeilemista. Varvun tai sormuksen käyttöä pidetään usein huijauksena, jonka vuoksi vesisuonia ei mennä etsimään, eikä myöskään kerrota tästä taidosta, vaikka sen omaisikin. Joukon ollessa kyseessä tällainen tilanne voi sisältää riskin naurunalaiseksi joutumisesta. Toisaalta, jos kaivo on jo olemassa, niin miksi vaivautua katsomaan. Kuten eräs kaivonkatsoja sanoi: monellakin saattaisi vetää, jos vain kokeilisivat. Perinteen riskistä kadota on vaikea sanoa mitään, koska ilmiön todentamiseen valtakunnan tasolla ei sen perusluoneesta (yksinäinen kaivonkatsoja) johtuen ole juurikaan mahdollisuuksia.

Nykyisin kaivonkatsojia ”työllistävät” eniten kesämökkien kaivonpaikkojen etsintä. Kaivonkatsomiseen liittyy myös yritystoimintaa, sillä kaivonkatsoja voi myös tehdä betonirengaskaivon. Toisaalta kaivonkatsojalla saattaa olla pitkiäkin taukoja kaivonpaikan etsinnässä, jos ”kysyntää” ei ole.

Kaivonkatsomisen lisäksi perinnettä pitävät yllä ”sivutuotteet” kuten sängynpaikkojen katsominen. Mikäli henkilö saa erilaisia oireita ja nukkuu huonosti, niin kaivonkatsoja voi todentaa vesisuonen ja etsiä sängylle paremman paikan. Sängynpaikkoja on katsottu ja sänkyjä siirrelty siinäkin tapauksessa, ettei perheeseen ole saatu jälkikasvua. Myös menneiden vuosikymmenen kätkytkuolemia on selitetty kehdon kohdalle sattuneella vesisuonella. Vesisuonen vaikutus koitui pienen lapsen kohtaloksi samalla tavalla kuin puutarhassa puu tai kasvi kuihtui ja kuoli vesisuonen kohdalla.

Joskus kaivonkatsoja on määritellyt myös rakennuksen paikan, jotta vesisuonet voidaan kiertää kokonaan. Maakaapelien tai viemäriputkien paikantaminen kuuluvat myös ”sivutuotteisiin”. Tänä päivänä kaivonkatsoja ei elä kaivonkatsomisella, vaan normaalilla palkkayöllä. Palkka on se, minkä maanomistaja päättää antaa, esimerkiksi ”pullo kirkasta malliksi siitä, millaista vettä kaivoon tuli.” Muutos on huomattava 1900-luvun alkupuoliskon lehti-ilmoituksiin, joiden perusteella kyseessä oli eräille harvoille jonkinlainen ansaintakeino.

Jonkinlainen perinteen ”ajassa elämistä” on havaittavissa siinä, että sormuksen sijaan käytetään matkapuhelinta ja kaivonkatsomista esitellään ja kommentoidaan internetin videopalvelussa.

Savonlinnan museo taltioi kaivonkatsomista haastattelemalla eteläsavolaisia kaivonkatsojia.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Riihisaari – Savonlinnan museo

Haastatellut eteläsavolaiset kaivonkatsojat (7 kpl)

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Haastattelut

Jorma Hytönen Savonlinnan museosta haastattelee eteläsavolaisia kaivonkatsojia.

Kirjallisuus ja lehdet

Einar Fieandt, Kaivonkatsonta ja velhovapa, Valvoja 31/1911.

L. Sparr, Ihmeellinen vesisuonien löytökeino, Helsingin Sanomat 19.1.1911, nro 14.

E. P. ”Kaivon katsonta” lehtipuun oksan avulla, Helsingin Sanomat 25.3.1911, nro 70.

Kaivonkatsojat, Käkisalmen Suomalainen 23.5.1913, no 37.

O. J. (ilm. Oskari Jaakkola), Kaivopaikan katsomisesta "taikavarvun" avulla ja muista sen yhteydessä esiintyvistä ilmiöistä, Helsinki 1926.

Jalmari Finne, Me ennen ja nyt, Maaseudun Tulevaisuus 16.8.1930, no 90.

Verkkosivut

Suomen maasäteilyn tutkijat ry, Vesisuonet.

Skepsis ry, Maasäteilyraportti.

YLE, Kaivonpaikka löytyy tuoreen pajunoksan avulla – vaikka vaimon kukkapenkistä.

YLE, Kaivonkatsoja löytää kaiken kaivosta kissaan.

Jouni Vilkka, Kaivonkatsojat – kaivonkatsonta esimerkkinä magiasta, epätieteestä ja paranormalismista, "Vesi ja yhteiskunta", kirjoitelma, Historiatieteen laitos, Tampereen yliopisto, kevätlukukausi 2003.

Olli Hokkanen, Taikavarpu ja kaivonkatsonta, etnografinen haastattelututkimus, syyslukukausi 2024, Historian ja etnologian laitos, Humanistis-yhteiskuntatieteellinen tiedekunta, Jyväskylän yliopisto.

Kaleva, Väitös kaivonkatsomisesta hylättiin.

Vartiotornin verkkokirjasto, Kaivonkatsonta – tiedettä vai taikuutta?

Rautalankapori.fi, Kaivonkatsoja - Fingerpori rautalangasta 17.2.2018.