Kekrin vietto
| Kekrin vietto | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Kekri on syksyn juhla, jota vietetään ympäri Suomea monimuotoisesti erilaisina paikallisina kylien, kaupunkien ja yhdistysten tapahtumina sekä perheiden, ystävien ja muiden yhteisöjen kesken.
Useat yhdistykset, järjestöt ja organisaatiot, kuten Talonpoikaiskulttuurisäätiö ja Maa- ja kotitalousnaiset, pyrkivät kannustamaan suomalaisia kekrin viettoon ja muodostamaan omia kekriperinteitään.
Perinteen harjoittaminen
Kekri tunnetaan nykyisin erityisesti sadonkorjuujuhlana, mutta myös muut perinteiseen kekrin viettoon liittyvät tavat ja perinteet kekripukkeineen ja enteineen ovat usein esillä. Monissa kekrijuhlissa yhdistellään nykyisin sujuvasti monenlaisia perinteitä ja tapoja. Perinteiseen kekrin viettoon yhdistyy elementtejä esimerkiksi markkinoista sekä Amerikasta rantautuneesta halloweenista. Kekri on kuitenkin nykyisin, kuten ennenkin, yhteisöllinen juhla, jossa korostuu satokauden mukainen ruoka sekä irtiotto arjesta. Yleisimmin kekriä vietetään mikkelinpäivän (29.9.) ja pyhäinpäivän (31.10.–6.11. välinen lauantai) välisellä ajalla.
Erilaisia kekrijuhlia ja -tapahtumia järjestetään syksyisin monimuotoisesti ympäri Suomea ja kekrin ympärille on syntynyt myös monia omia paikallisia perinteitä. Useissa tapahtumissa kyläläiset ja kaupunkilaiset kokoontuvat kekrinä yhteen nauttimaan syyssadon antimista ja osallistumaan erilaisiin järjestettyihin ohjelmanumeroihin. Monet julkiset kekrijuhlat huipentuvat oljesta tai muusta luonnonmateriaalista tehdyn kekripukin polttamiseen, jonka voi katsoa olevan uusi muoto vanhasta tulien polttamisen perinteestä. Kekripukki on poltettu viime vuosina esimerkiksi Kajaanin, Oulun, Iisalmen, Suomenlinnan ja Lohjansaaren kekrijuhlissa.
Myös sukujen, perheiden ja ystävien kesken vietetään kekriä hyvän ruoan ja yhdessäolon merkeissä. Ruokatarjoiluissa korostuvat satokausi, kotimaisuus ja paikallisuus. Pöytiin tarjoillaan esimerkiksi erilaisia liharuokia, juureksia sekä syksyn marjoja ja hedelmiä. Perinteisiä kekriruokia ovat muun muassa lammas, erilaiset itsevalmistetut juustot ja makkarat sekä uutisviljasta tehdyt puurot ja vellit.
Perinteen taustaa ja historiaa
Kekrin juuret ovat vuosituhansia vanhassa eurooppalaisessa maatalouskulttuurissa. Maatalouteen liittyvä vuodenkierto ja maailmankuva on yhdistänyt aikoinaan koko Eurooppaa ja sadonkorjuun juhlinta on maanviljelyskulttuureiden vanhinta kalendaariperinnettä. Vuodenkiertoon perustuvassa syklisessä aikakäsityksessä uusi vuosi oli luontevaa aloittaa siitä, mihin edellinen satovuosi päättyi. Sana ’’kekri’’ onkin johdannainen pyörää ja kiertoa koskevasta kantasuomalaisugrilaisesta sanasta kekra, kekraj. Kekriä on kutsuttu alueesta riippuen myös nimillä köyri, köyry, keyri ja keuri.
Kekri oli maatalousyhteisön vuoden tärkein juhla, jolloin siis juhlittiin satovuoden päätöstä ja uuden vuoden alkua. Kekrillä ei alkuun ollut vakituista päivämäärää, vaan kukin maatalo juhli sitä sen mukaan miten syksyn työt saatiin päätökseen: kekrin aika koitti kun karja oli tuotu sisätiloihin, jyvät olivat laarissa, juurekset maakuopassa ja syksyn teurastukset tehty. Monilla paikkakunnilla kekriä vietettiin monta päivää peräkkäin, aina talo kerrallaan. Kekrin juhlinnassa tärkeitä olivat uuden sadon antimet, yhteisöllinen juhliminen, vainajien muistaminen sekä tarinat ja taiat, joilla tulevaisuutta pyrittiin ennustamaan sekä ottamaan haltuun.
Kekrijuhlassa on ollut tapana syödä ja juoda ylenpalttisesti. Näin pyrittiin takaamaan, että seuraavasta satovuodesta tuli runsas. Kenellekään ei saanut jäädä nälkä, sillä se olisi merkinnyt laihaa satovuotta. Kekrinä syötiin esimerkiksi paljon lihaa, jotta karja kasvaisi ja juotiin paljon olutta, jotta ohra kasvaisi. Pöytiin katettiin esimerkiksi lammaspaistia, kotitekoisia makkaroita, juureksia, puuroja ja tuoretta leipää. Kekrinä myös leikittiin, laulettiin, pyörittiin piiriä ja kerrottiin tarinoita.
Kekrinä oli tapana, että nuoret pukeutuivat kekripukeiksi ja kekrittäriksi. Kekripukilla oli yllään nurinpäin käännetty turkki ja tuohinaamari. Turkkiin oli saatettu ripustaa erilaisia kapistuksia ja sarvina pukilla oli lusikat, kapustat tai keritsimet. Kekrittäret puolestaan olivat päästä varpaisiin valkoisiin pukeutuneita naisia, joiden kasvotkin saattoivat olla peitetty valkoisella harsolla tai paperilla. Kekrinä saattoi myös mies pukeutua naisten vaatteisiin ja päinvastoin. Kekripukki ja kekrittäret kiersivät talosta taloon pyytäen kestitystä. Koska kenelläkään ei saanut jäädä kekrinä nälkä, kestittiin kiertäjiä talossa yleensä hyvin. Jos talo ei meinannut tarjota herkkuja, saattoivat vieraat uhata esimerkiksi uunin rikkomisella. Kekripukki saattoi myös kysellä talon väeltä, onko sadonkorjuun liittyvät työt tehty ajallaan.
Satokauteen pohjanneen vuodenkierron aikana kekri merkitsi vanhan vuoden päättymistä ja uuden alkamista. Loka-marraskuun taitteeseen sijoittui aurinko- ja kuuvuoden tasannut, noin kahdentoista päivän mittainen jakoaika. Silloin raja tämän ja tuonpuoleisen maailman välillä oli ohut ja näkymättömät vainajahenget olivat liikkeellä. Esivanhempien uskottiin tulevan tarkastamaan viljelysmaita ja toimivan suojelijoina, mikäli heidät pidettiin tyytyväisinä. Siksi esivanhempia tuli kestitä runsailla antimilla ja lämpimällä saunalla. Kekrinä liikkuvien henkien joukossa saattoi olla myös levottomia ja pahantahtoisia vainajia, joiden loitolla pitämiseksi poltettiin tuloa. Tapa muistaa vainajia pyhäinpäivänä kynttilöin pohjaa tähän perinteeseen.
Kristillisessä Suomessa kekrin vietto alkoi yhdistyä kaikkien pyhien päivään (Festum omnium sanctorum) jo katolisella ajalla ja käytäntö vakiintui lopullisesti 1800-luvulla. Vuonna 1955 pyhäinpäivä siirrettiin lauantaille, ja vielä tuolloin lähdettiin kaupungeista joukolla kekrin viettoon maaseudulle. Kekri menetti vähitellen kansallisen juhlan asemansa talonpoikaisen yhtenäiskulttuurin pirstoutuessa kaupungistumisen ja teollistumisen myötä. Moderni kaupunkilaiselämä ei löytänyt enää yhteyttä kiinteästi maanviljelykseen ja satovuoteen liittyvästä kekristä. Tätä ennen monet kekriin liittyvät tavat, kuten kekripukki, olkikoristeet sekä tinan valaminen, olivat kuitenkin siirtyneet joulun ja uuden vuoden viettoon.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Kekritapahtumat ja -juhlat ovat vakiintuneet monien kaupunkien, kylien, yhdistysten ja yhteisöjen vuosittaisiksi perinteisiksi juhliksi, jota kautta ne tulevat tunnetuksi yhteisössä. Kekri on ollut erityisesti viime aikoina esillä myös eri medioissa.
Lisäksi monet yhdistykset ja järjestöt jakavat kekritietoa omilla kanavillaan. Esimerkiksi Talonpoikaiskulttuurisäätiö on tuottanut osana Kekristä kansanjuhla -hankettaan kekri-sivuston, joka sisältää laajan opetusmateriaalin sekä tietopaketin kekrin perinteistä sekä vinkkejä kekrijuhlien järjestämiseksi. Vuonna 2013 julkaistiin myös maailman ensimmäinen kekriaiheinen lasten seikkailukirja Ahmattien yö, jonka avulla kekriä on tehty tunnetuksi erityisesti lapsille.
Vanhaa, maatalousyhteiskunnan, kekriperinnettä on tallennettu eri muistiorganisaatioihin yleisemmin kansankulttuuriin tallentamisen yhteydessä. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunoudenarkistosta löytyy tietoa kekrin vieton tavoista sekä siihen liittyvästä suullisesta perinteestä. Aineistoa on käytetty hyödyksi monissa tutkimuksissa sekä suomalaisia juhlia käsittelevissä yleisteoksissa. Kekristä löytyy myös jonkin verran kuvallista materiaalia.
Perinteen tulevaisuus
Kekri on elänyt uutta tulemistaan 2000-luvulla niin maaseudulla kuin kaupungeissakin. Kekri on nostettu esille erityisesti suomalaisena vastineena amerikkalaiselle halloweenille, joko sen sijasta tai sen rinnalla vietettäväksi syysjuhlaksi. Nykyisissä juhlissa saatetaan myös yhdistellä sujuvasti kekrin ja halloweenin tapoja ja perinteitä
Vaikka kekrin vietto on kasvattanut taas suosiotaan monina paikallisina juhlina, sillä ei tällä hetkellä ole sellaista kansanjuhlan asemaa kuin entisajan maatalousyhteiskunnassa, eikä se ole tuttu kaikille suomalaisille. Halloweenia vietetään samoihin aikoihin kuin kekriä ja monin paikoin se on vienyt tilaa kekriltä syksyn juhlana. Toisaalta halloween on nostanut myös kekriä esille kun ihmiset ovat kaivanneet sille kotoisampaa vaihtoehtoa. Kekrillä ja halloweenilla on yhteiset juuret ja juhlilla onkin myös paljon yhteistä: monille halloweenin keskeisille elementeille, kuten naamioitumis- ja kiertämisperinteelle, on vastineensa myös perinteisessä kekrissä.
Kekri on kaikenikäisten juhla, jossa yhdistyy monia ekologisia, kulttuurisia ja sosiaalisia puolia, joihin ihmiset samaistuvat myös nykyisin. Kekrin ytimessä olevat satokauden mukainen ruoka, yhteisöllisyys, ylisukupolvisuus sekä irtiotto arjesta ovat monille tärkeitä teemoja, joiden ympärille rakentuvat myös useat nykypäivän kekrin viettotavat. Kekrillä on siten elinvoimaa nyky-Suomessakin monimuotoisena, elävänä perinteisiin kytkeytyvänä juhlana, jota voidaan viettää monin eri tavoin.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Sähköiset lähteet ja linkkejä:
Talonpoikaiskulttuurisäätiön kekri-sivusto
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Juhlakalenteri, Kekri
Maa- ja kotitalousnaiset: Kekri osana Suomi 100 -juhlavuotta
Kytöharju, Marjo: Halloween ja kekri tuovat syksyyn karnevaalimeininkiä. Kirkko ja kaupunki. 28.10.2016.
Herranen, Elina & Kaartinen, Maiju 2006: Kauan eläköön suomalainen kekri! Opinnäytetyö. Matkailun koulutusohjelma ja Palvelujen tuottamisen ja johtamisen koulutusohjelma. Kajaanin ammattikorkeakoulu. Linkki julkaisuun.
Painetut lähteet ja muuta kirjallisuutta:
Helminen, Helmi 1929: Syysjuhlat. Suomen entisyyttä II. Porvoo: WSOY
Nirkko, Juha 2004: Juhannus ajallaan. Juhlia vapusta kekriin. Folklore. Helsinki: Suomalaisen Seura. Kirjallisuuden
Rytkönen, Ahti 1934: Kekriä kiertämässä. Helsinki.
Rytkönen, Ahti 1946: Kansan syvistä riveistä. Helsinki: Talonpoikaiskulttuurisäätiö.