Lavatanssit
| Lavatanssit | ||||
|---|---|---|---|---|
| Mukana kansallisessa luettelossa | ||||
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Lavatansseilla tarkoitetaan paritanssiin keskittyviä huvitilaisuuksia, joita pidetään siihen tarkoitukseen erityisesti, usein kaupunkien ulkopuolelle, rakennetuilla tanssilavoilla. Lavatanssilla on pitkät perinteet Suomessa ja se on edelleen suuren yleisön suosiossa. Taloustutkimuksen v. 1991 tekemässä kyselyssä 37% vastaajista ilmoitti aikovansa käydä kesällä lavatansseissa, mikä Suomen senhetkisestä väestöstä tekee 1,85 miljoonaa ihmistä. Vilkkain ilta on juhannusaatto, ja joillekin tanssijoille se jää kesän ainoaksi käynniksi. Innokkaimmat käyvät kesällä tansseissa kolme kertaa viikossa tai useamminkin, ja heidän tanssimatkansa saattavat ulottua usean maakunnan alueelle.
Osa tanssijoista parantelee tanssitaitojaan kursseilla, ja moni tanssipaikkakin tarjoaa kylkiäisenä kurssin ennen tanssien alkua. Tanssikoulujen lisäksi kursseja järjestää puolisensataa seuratanssikerhoa. Seuratanssinopettajan ammattiin on tarjolla ammattikorkeakoulutasoista opetusta, ja opetuskenttä on varsin laaja – tanssinohjaajista eri tavoin pätevöityneisiin opettajiin.
1900-luvulla useimmat tanssien järjestäjät olivat yleishyödyllisiä yhdistyksiä, kuten nuoriso- ja urheiluseuroja ja vapaapalokuntia, ja mukana oli paljon talkooväkeä. Nykyään mukana on myös monia liiketaloudellisin perustein ja palkatulla työvoimalla toimivia paikkoja, mutta talkootyön osuus on edelleen vahva.
Tärkeä rooli lavatansseissa on tahdin antavilla muusikoilla. Pienellä lavalla esiintyjänä voi olla duo tai jopa yksi soittaja konetaustan kanssa. Isommilla paikoilla on yleensä ainakin yksi valtakunnallisesti tunnettu tanssimusiikkiin erikoistunut esiintyjä. Jos orkesteri esiintyy yksin, soittojaksot ovat tavallisesti 45 minuutin pituisia ja lepotauot 15-minuuttisia. Usein kuitenkin orkestereita on kaksi, jotta elävää musiikkia on tarjolla koko illaksi. Nykyään pelkkä instrumentaalimusiikki ei riitä, vaan ainakin osa kappaleista halutaan laulettuina. Kokoonpanoon voi kuulua yksi jäsen, joka on erikoistunut pelkästään laulamiseen, tai laulun voi tuottaa yksi tai useampi orkesterin jäsen soittamisen ohella.
Perinteen harjoittaminen
Suomessa on yli 300 säännöllistä tanssilavaa ja -taloa, joissa järjestetään vuosittain lähes 5000 tanssitilaisuutta. Lisäksi järjestetään yksittäisiä tilaisuuksia. Kesä on vilkkaampaa kuin talvi: heinäkuussa järjestetään tansseja noin kolme kertaa niin paljon kuin tammikuussa.
Joillakin lavoilla on pidetty tansseja koko kesän, jopa useamman kerran viikossa, joillakin vain kerran. Lavojen määrä on pienentynyt, mutta niiden keskimääräinen koko on jatkuvasti kasvanut. 1940-luvulla tyypillinen tanssilava oli alaltaan 100 m². 1990-luvulla 250 m²:n lava katsottiin pieneksi, eikä 400 m² koko ollut poikkeuksellinen. Osa kehityksestä on siis ollut pikemminkin keskittymistä kuin tanssiaktiivisuuden nettovähenemistä.
Soitettuja tai tanssittuja tanssirytmejä on noin 15: foksi, tango, valssi, hidas valssi, humppa, jenkka, polkka, masurkka, hambo, jive, fusku, bugg, samba, rumba, cha cha cha, salsa. Musiikki (tanssirytmi) ei yksiselitteisesti määrittele tanssilajeja, vaan joitain tanssirytmejä voidaan tanssia useammalla eri tavalla. Tanssilajeja, joille ei ole omaa tanssirytmiä, mutta joita tanssitaan jokaisena tanssi-iltana, ovat fusku ja bugg. Orkesteri voi soittaa myös sellaisia kappaleita, jotka eivät selvästi vertaudu mihinkään tanssilajiin, ja tällaiseen musiikkiin tanssijat usein improvisoivat vapaammin askelin.
Nykyisillä tanssilajeilla on kansainväliset juuret, mutta niistä on sukupolvien aikana kehittynyt kansallisia muunnoksia. 1900-luvulla oli maakuntienkin välillä havaittavia eroja, mutta tanssijoiden liikkuvuuden kasvaessa erot ovat tasoittuneet. Yksi tanssijoille merkittävimmistä tansseista on suomalainen tango, jonka kautta koetaan suuria tunteita sekä tanssillisuuden että tunnetilan näkökulmasta. Niin ikään ainutlaatuisiksi suomalaisiksi tansseiksi voidaan lukea fusku ja foksi, joissa tanssityyli on kehittynyt poikkeavaksi muualla tanssittavasta. Kansallisesti omaperäinen on myös polkka, joka on innostanut sekä tanssijoita että soittajia yhä suurempaan nopeuteen. Tanssi on lopulta kehittynyt niin nopeaksi, ettei siinä oikeastaan ehdi ottaa askelia vaan lattiaan osuva jalka kimpoaa elastisesti kuin kumipallo. Polkan lisäksi humppa, jenkka ja masurkka ovat selvästi suomalaisia tansseja. Tansseissa nähdään myös tanssilajeja, jotka ovat säilyttäneet alkuperäisen muotonsa, kuten hidas valssi, cha cha, rumba, samba ja jive.
Lavatansseille on kehittynyt oma etiketti, joka pyrkii tekemään tanssitilaisuuksista kaikille osapuolille miellyttävän.
Tanssijat järjestäytyvät lavalla niin, että naiset ja miehet seisovat kummatkin omassa rivissään. Kyltillä tai valotaululla osoitetaan, kumpi sukupuoli on hakuvuorossa. Hakuvuoro voi vaihtua joka tunnin alussa, tai valtaosa illasta voi olla toisen sukupuolen hakua. Lavaa kierretään vastapäivään, ja (tanssilavan rakenteesta riippuen) paikallaan pysyvät tanssit tanssitaan usein lavan keskialueella. Mies on tanssissa perinteisesti viejä ja nainen seuraaja.
Orkesterin odotetaan soittavan kaksi peräkkäistä samaan tanssirytmiin kuuluvaa kappaletta, ja ne tanssitaan saman parin kanssa. Sen jälkeen molemmat kiittävät tanssista, mies palauttaa naisen paikalleen, ja molemmat kiittävät uudestaan. Tanssit aloitetaan ja päätetään useimmiten valssilla, muuten tanssilajien järjestys on esiintyjien valittavissa. Muutamat tanssipaikat pitävät kiinni siitä, että tietyt tanssilajit soitetaan jokaisena tanssi-iltana, ja tarvittaessa turvaudutaan levymusiikkiin.
Perinteen taustaa ja historiaa
Ennen 1800-luvun puoltaväliä tanssia harrastettiin tuvissa, riihissä, teillä ja silloilla. Jos sellaista paikkaa ei ollut, alustaksi kelpasi tasainen kallio tai hiekka- tai nurmikenttä.
Sanomalehdistä löytyy mainintoja tanssilavoista vuodesta 1879 alkaen. Rauman lehden mukaan lavoja oli 1893 kaikkialla, kirjoittajan harmiksi. Tanssin vastustajat eivät tyytyneet sanallisiin protesteihin: lavoja hävitettiin, rakennettiin uudestaan ja hävitettiin taas. Nuorten tanssiharrastuksella oli kuitenkin myös ymmärtäjiä, ja jotkut talolliset rakensivat omalle maalleen tanssilavoja, joita ei uskallettu ainakaan julkisesti mennä hävittämään.
1940-luvulla rakennettiin vielä enimmäkseen yksinkertaisia, noin 10×10 metrin avolavoja. Niiden käyttöikä jäi usein muutamaan vuoteen. Isommat katetut paviljongit syrjäyttivät avolavat 1950-luvulla. 1950-luku oli muutenkin seuratanssin kulta-aikaa, ja moni tuon ajan lava on yhä käytössä. Suosittu malli oli 8-kulmainen mutterilava, jota kannatti yksi järeä keskipylväs. Tyypillinen koko oli vähän yli 200 m².
Lavojen lukumäärästä on vaihtelevia arvioita. Museoviraston keruukilpailussa 1991 löydettiin yli 800 nimettyä kesälavaa, mutta sama lava saattoi esiintyä usealla nimellä, eivätkä kaikki lavat olleet yhtäaikaisesti toiminnassa.
Valtiovalta suhtautui lavatanssiin kielteisesti ja pyrki hillitsemään sitä huviverolla. Se säädettiin vuonna 1914 ja oli käytössä vuoteen 1981. Korkeimmillaan se oli 50 prosenttia lipun hinnasta. Veroa kierrettiin myymällä samat liput kahdesti, tai jättämällä verolippu antamatta tutuille ja luotettaville. Tanssit saatettin myös naamioida iltamiksi, joiden lopussa oli lupa verotta pitää tunnin tanssit. Jos poliisit sattuivat paikalle joku saattoi aloittaa esim. juhlapuheen kesken tanssin.
Suomi oli tiettävästi ainoa maa maailmassa, jossa tanssi kiellettiin toisen maailmansodan aikana. Ensimmäinen kielto määrättiin talvisodan alussa. Välirauhan aikana tanssi sallittiin, mutta jatkosodan alettua julistettiin tanssikielto uudestaan, ja se oli voimassa yli kolme vuotta.
Tanssikieltoja kierrettiin ja rikottiin. Kauhajoelta säilyneen kertomuksen mukaan tanssilava tuotiin palasina paikalle, koottiin tanssien alussa ja purettiin niiden jälkeen. Helsingissä tansseja pidettiin tanssikurssien nimikkeellä, mutta vuonna 1943 nekin tulkittiin julkisiksi huvitilaisuuksiksi, jos niihin otettiin oppilaita kurssin kestäessä tai järjestettiin yli puoli tuntia yhteistä tanssia päivässä. Yksityisiin kotikutsuihinkin puututtiin, jos vieraita oli liian monta. Häissä hääpari sai tanssia yhden valssin, muiden tyytyessä katselemaan.
Kiellon rikkomisesta saattoi saada sakkoa ja jopa vankeutta. Tanssijoilla oli omat vastatoimensa: huvipaikan ulkopuolelle laitettiin vartija, ja poliisin saapuessa väki hajaantui. Ovelammat järjestivät viranomaisille näytelmän: poliisin saapuessa miehet ja naiset erkanivat salin eri puolille ja solisti esitti yksinlaulua. Poliisin lähdettyä tanssit jatkuivat. Ratsioita kuitenkin pelättiin aiheesta: vuonna 1944 yksi henkilö haavoittui kuolettavasti poliisin luodista yleisön paetessa ratsiaa.
Lavakulttuuri kesti ylhäältä tulevan painostuksen, mutta 1960- ja 1970-luvuilla se ajautui kriisiin kilpailevien vapaa-ajanviettotapojen ja uuden populaarimusiikin vyöryssä. Jonkin aikaa yritettiin järjestää tilaisuuksia jokaiselle jotakin -periaatteella: yksi orkesteri soitti perinteistä tanssimusiikkia ja toinen esiintyjä iskelmää nuoremmalle polvelle. Konsepti ei toiminut kovin hyvin, ja moni tanssilava joutui sulkemaan ovensa. Ilmapiiri alkoi muuttua uudestaan tanssille myönteiseksi 1980-luvulla. Tätä suosion nousua ja kulttuurin näkyvyyttä suurelle yleisölle ovat edistäneet erityisesti Lappeenrannan Humppafestivaalit 1977-88 sekä vuonna 1985 alkaneet Seinäjoen Tangomarkkinat. Tanssin opetus on huomattavasti laajentunut ja seuratanssin opettajia koulutetaan korkeakoulutasolla.
Perinteen eteenpäin välittäminen
1900-luvun loppupuolelle asti tanssitaito opittiin sukulaisilta tai ystäviltä. Nykyään tanssikouluilla, lavatanssikerhoilla ja -yhdistyksillä on huomattavasti suurempi rooli perinteen välittämisessä. Tanssikoulut ja paritanssiin keskittyvät yhdistykset järjestävät tanssinopetusta erilaisten tanssikurssien muodossa. Lisäksi yhteisöt järjestävät jäsenilleen tanssimatkoja tanssilavoille eri puolille Suomea, tanssiristeilyjä ja muuta paritanssiin liittyvää harrastustoimintaa.
Tanssin elementit välittyvät paljolti myös myös suoraan tanssijalta toiselle, vaikka tämä usein on niin huomaamatonta, etteivät tanssijat välttämättä tunnista sitä.
Perinnettä sekä välitetään eteenpäin että kehitetään myös kouluttamalla tanssinohjaajia ja -opettajia. Yhdistystoimintaan koulutetaan ohjaajia Suomen Seuratanssiliitto SUSEL ry:n seuratanssinohjaajakoulutuksissa ja parin yksityisen tahon järjestämänä. Suomen Tanssinopettajain Liitto STOL ry:n sisällä toimii seuratanssijaos, jonka jäseneksi haetaan tutkinnon kautta. Korkeakoulutasoista paritanssin opettajakoulutusta järjestetään Oulun ammattikorkeakoulussa, tiettävästi ainoana tahona maailmassa. Koulutuksen laajuus on 240 op.
Jotakin lavatanssiperinteen kulttuurisesta voimasta kertonee myös se, että ulkomailla asuvat suomalaiset ovat perustaneet monin paikoin yhteisöjä, jotka kokoontuvat yhteen Suomi-tanssien eli lavatanssien merkeissä. Näin tapahtuu mm. Los Angelesissa, Floridassa, Australiassa, Teneriffalla, Göteborgissa ja Eskilstunassa. Lavatanssit vahvistavat omalta osaltaan siis myös ulkosuomalaisten omaleimaisen suomalaista kulttuuri-identiteettiä.
Lavatanssia harrastamattoman "suuren yleisön" silmissä lavatanssit kantavat vanhakantaista leimaa: tanssit ovat "ikääntyvien humppahyppelyä". Silti lavatanssit houkuttavat edelleen kaikenikäisiä - myös nuoria - ihmisiä pariinsa, ja tähän kulttuuriin "hurahtaneet" ovatkin saaneet huomata, että lavatanssi on elinvoimaista kulttuuria, jossa ihmisiä viehättää yhteisen musikaalisen liikkeen riemu, iloisuus ja harrastuksen sosiaalinen luonne. Monen harrastajan mielestä erityisen arvokasta lavatanssikulttuurissa on (historiaan verrattuna) alkoholinkäytön jääminen tanssi-illassa selkeään sivurooliin.
Lavatanssien etikettiä välitetään monin tavoin: useilla tanssilavoilla on esimerkiksi erillinen kyltti, jossa juuri sen lavan "liikennesäännöistä" kerrotaan tanssijoille. Tanssilavat poikkeavat rakenteeltaan toisistaan, ja näissä liikennesäännöissä pyritään ohjeistamaan, missä tanssilavan osissa olisi suotavaa tanssia paikallaan/etenevästi niin, ettei aiheuta haittaa muille tanssijoille. Tanssietiketti välittyy myös suoraan suullisena perinteenä harrastajalta toiselle. Tanssietikettiä opetetaan soveltuvilta osin (mm. toisten tanssijoiden huomioiminen) jonkin verran myös tanssikursseilla.
Perinteen tulevaisuus
Ehkä merkittävin tanssikulttuuria koskeva muutos on tapahtunut asenteissa. Vielä 1990-luvulla lavatanssia yleisesti halveksittiin, varsinkin kaupungeissa. Varsin radikaali muutos on tapahtunut alkoholin käytössä. Monelle vanhalle lavalle rakennettiin oma putka humalaisten häiriköiden säilyttämiseksi, mutta nykyään juopuneet ovat lavoilla harvinaisia. Tämä on varmasti osaltaan vaikuttanut tanssin myönteisen imagon kehittymiseen, ja nykyään lavatanssit nähdäänkin myös sosiaalisena, terveyttä edistävänä liikuntatapahtumana. Televisiosarja "Tanssii tähtien kanssa" on lisännyt yleistä kiinnostusta tanssia kohtaan, vaikka ohjelmassa kysymys ei olekaan lavatanssista.
Lavatanssi ei ole pelkästään perinteen säilyttämistä vaan jatkuvasti uusiutuvaa. 2000-luvulla lavatanssiin on tullut useita uusia tanssilajeja. Foksi on osittain korvautunut fuskulla, kävelyhumppa on vallannut tilaa vaihtoaskelhumpalta, Ruotsista tuotu tanssilaji bugg on yleistynyt suuressa määrin, ja polkan muunnokseksi on ilmestynyt swing-polkka. Lisäksi varsinkin kaupungeissa on syntynyt eriytyneitä tanssigenrejä, jotka vetävät erityisesti nuoria paritanssin pariin – ja osa heistä päätyy myös lavatansseihin.
Lavatanssietiketti on myös jonkinasteisessa murroksessa: sukupuolten tasa-arvoisen kohtelun korostaminen muussa yhteiskunnassa heijastuu myös tanssietikettiin, ja mm. perinteisten hakuvuorokäytäntöjen sijaan on monin paikoin siirrytty jopa koko illan sekahakukäytäntöön.
Lavatanssin harrastajien ikäprofiilin mahdollista muutosta ei ole tutkittu, mutta harrastajien vähittäinen ikääntyminen lienee tälle kulttuurille jonkinasteinen uhkatekijä. Toisaalta innostuneita nuoria harrastajia tulee lavatanssien pariin erityisesti erilaisten tanssikurssien kautta.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Suomen Tanssinopettajain Liitto STOL ry
Suomen Seuratanssiliitto SUSEL ry
Tanssin Tiedotuskeskus - Dance Info Finland
Suomen tanssipalvelin tanssi.net
Oamk / Tanssinopettajan tutkinto-ohjelma
Matti Jokinen
Petri Riihikallio
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Lisätietoja
Suomen Tanssistudiot Oy: Tanssin abc, historiaa, taustaa ja ohjeita
Linkit
Keisala, Jyrki: Suomalaisen seuratanssin lyhyt historia
Kirjallisuus
Hakulinen Kerkko & Yli-Jokipii Pentti: Tanssilavakirja. AtlasArt 2007, ISBN 978-952-5671-07-0.
Hirvonen Marianne: Lavatanssit Raisiossa 1950-luvun alusta nykypäivään. Pro gradu, kansatiede, maaliskuu 2001, 75 s.
Jalkanen Pekka & Kurkela Vesa: Suomen Musiikin Historia, Populaarimusiikki. WS Bookwell Oy, Porvoo 2003, ISBN 951-0-27706-1.
Jokinen Matti: Tanssipaikkaopas. 1993, 1995, 1997, 2001, viimeisimmän ISBN 951-97210-2-9.
Kahila Heikki ja Pia: Kun Suomi sanoi Saanko luvan, Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä 2006, ISBN 951-20-6767-6.
Laine Juha: Suomalaisten nuorten tanssilavakulttuuri - modernia kansankulttuuria? Pro gradu, Jyväskylän yliopisto 2003. Linkki julkaisuun.
Niemelä Veikko: Paritanssin pyörteitä vuodesta 1650 vuoteen 1995.
Nieminen Aila: Tanssilava, järvi ja hanuri. Lavatanssit Suomessa vuosisadan vaihteesta 1960-luvun loppuun asti. Pro gradu, Jyväskylän yliopiston etnologian laitos.
Pesola Sakari: Tanssikiellosta lavatansseihin, teoksessa Rillumarei ja valistus (toim. Matti Peltonen), s. 105--126. Historiallinen arkisto 108, Suomen historiallinen seura, Helsinki 1996.
Talve Ilmari: Suomalainen kansankulttuuri, Mikkeli 1980.
Yli-Jokipii Pentti: Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana.
Yli-Jokipii Pentti: The Cultural Geography of the Summer Dance Pavillions of Ostrobothnia, Finland. Journal of Cultural Geography 18 (1999), 109--132.