Lippoaminen
| Lippoaminen | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Lippoaminen on vanha kalastustapa, jossa pitkävartisella lipolla pyydetään erityisesti siikaa.
Lippousta harjoittavat kalastajat ovat useimmiten kylien vanhojen kantatilojen asukkaita tai jälkeläisiä. Joissakin kylissä myös muilla kyläläisillä on mahdollisuus lipota. Lippous tapahtuu koskissa ja voimakkaissa virtapaikoissa. Kukkolankoski, Matkakoski, Vuennonkoski ja Isonärä ovat lippoukseen soveltuvia koskia.
Siikaa lipotaan osakaskuntien muodostamissa siikapäivyeissä, joissa kalastetaan vuoroissa sekä toisin ajoin omaan tahtiin ilman vuoroja. Säännöllisesti ilman vuoroja lipotaan yleensä yksityisillä rannoilla sekä näissä tapauksissa käytännössä ilman osakaskuntien osallistumista. Pääsääntöisesti siellä, missä osakkaita on enemmän, kalastusyhteisöjen muodostamat osakaskunnat osallistuvat eri kylien lippouksen järjestämiseen ja ovat osakkaiden valtuuttamia toimijoita.
.JPG)
Perinteen harjoittaminen
Lippo on pitkän varren päässä oleva haavimainen pyyntiväline. Pyydyksenä lippo on eräänlainen kädenjatke, lippousta voidaan pitää kalan kannalta pehmeänä pyyntitapana.
Lippous tapahtuu virtapaikoissa ja koskissa rannoilta, veneestä tai puusta rakennetuilta krenkuilta. Krenkut ovat laitureita tai siltoja, jotka mahdollistavat pääsyn lippopaikkoihin. Lippoa kuljetetaan vedessä myötävirtaan ja yritetään pyydystää kala pohjan kosteista, joihin ne ovat pysähtyneet lepäämään noustessaan koskea ylöspäin.
Osakkaat eri kylissä ovat liponneet parhaan siiannousun ajan vuoroissa. Vuorolippous on ikivanha järjestely, joka on rytmittänyt kalastuskylien elämää. Esimerkiksi Kukkolassa neljä kylän taloista lippoaa kerrallaan. Talojen järjestämät lippoajat ovat vuorossa vuorokauden, jonka jälkeen tulevat uudet kalastajat. Vuoron vaihtuessa tapahtuu myös siianjako, joka on ikivanha mielenkiintoinen toimitus. Siinä vuorokauden saalis jaetaan lippovuorossa oleville taloille sekä siikapäivyeen muille taloille. Vuorojärjestelmä mahdollistaa kylien lippouksen pyörimisen tasaisesti koko kalastuskaudelle sekä myös saaliin jakamisen omistusten mukaan. Vuorolippous on järjestelty eri kylissä kussakin hieman omin tavoin.
Kalastajat tuntevat tarkkaan lippopaikat. ”Sehän on tuo käsitunto, joka on lippouksessa. Pittää tulla tuntemhaan kuopat.” (Esko Leinonen, Kukkola)
Eri lippoajilla on usein oma tyyli, jonka toiset kalastajat saattavat tuntea jo kaukaa. Tekniikkaan liittyy myös lipon sopiva rakenne ja käytettyjen materiaalien hyvä käyttäytyminen vedessä. Kalastajat rakentavat yleensä lipponsa itse, oikeanlaisia lippoja ei myydä kaupoissa.
Perinteen taustaa ja historiaa
Kustaa Vilkunan mukaan lippoaminen on kansatieteellisestä näkökulmasta alkukantaisin pyyntitapa. Lippopyynti on perustunut kalojen lepopaikkojen ja nousutavan tuntemiseen. Joenpohjan kallioihin on tehty kuumentamalla lippokuoppia siten, että talvella veden ollessa alhaalla tehtiin sopiviin kohtiin suuria nuotioita. Kuumat nuotionpohjat rapautettiin ja niihin perattiin kuoppia. Kalastajat ovat tunteneet hyvin koskensa, lippopaikkoja on etsitty uusia ja vanhimmat ovat olleet käytössä jo hyvin kauan.
Tornionjokilaakson kiinteä asutus sekä suomenkielisen kulttuurin perusta syntyivät jo varhaiskeskiajalla etupäässä Satakunnan ja Hämeen alueelta tulevan asutuksen mukana. Satakunnan ja länsipohjan välille on vedetty kulttuuriyhteyksiä muun muassa samanlaisten sekä molemmille alueille ominaisten lippotyyppien mukaan, yhteydet ovat 1400-luvulta ja sitä aikaisempia.
Tornionjokivarren asutuksen muotoutuminen on sidoksissa tiiviisti kalastus- ja pyyntikulttuureihin. Lippo on syntynyt näiden vanhojen kalastajien ja pyytäjien tarpeisiin.
Alueen pyyntikulttuuri on saanut lisämausteen myös jokeen vedetystä valtakunnan rajasta. Esimerkiksi Kukkolassa lippovuorot vaihtuivat koko vuorolippouksen ajan molemmilla rannoilla samaan aikaan illalla. Vaikka valtakunnan raja oli joessa, Kukkolassa ja Matkakoskellakin elettiin samaa paikallista aikaa molemmilla rannoilla käytännössä vielä koko 1800-luvun.
Eri kylissä lippoukseen liittyvät perinteet ovat säilyneet vaihtelevasti. Lippopaikat ovat suurimmaksi osaksi käytössä yhä tänään, mutta joitakin on myös jäänyt pois käytöstä. Lippouksen tekniikka on yhä sama kuin ennen, vielä pitkälle 1900-luvun puoliväliin asti myös lipot olivat täysin luonnonmateriaalista tehtyjä. Lippojen tekijät ovat ottaneet myöhemmin käyttöön teollisia materiaaleja, kuten terästä ja muovia.
Lipolla saatava kala on ollut arvokasta ruokakalana ja kauppatavaranakin, joten lippous on ollut merkittävää hengissä pysymisen ja taloudellisen pärjäämisen kannalta. Lippouskautta on odotettu ja muita töitä järjestelty niin, että voidaan kalastaa.
Lippousta on historiallisesti harjoitettu myös muilla jokialueilla, esimerkiksi Kemijoella. Tornionjoella lippouksen voidaan kuitenkin kulttuuripiirteineen katsoa säilyneen parhaiten ja se onkin joen yksi leimallisimmista perinnekalastusmuodoista.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Nuorten lippoajien neuvominen ja mukaan ottaminen on tärkeää. Lippousta ei tarvitse oppia hetkessä ja kokemuksen myötä alkaa lippous sujua. Ilman käytännön harjoitusta ei lippoustakaan opi. Nuorella lippoajalla on saattanut olla vaikka yksi henkilö, joka on antanut hyviä neuvoja, miten lippoa on pidettävä ja kuljetettava joessa. Kun kaloja alkaa saamaan, niin silloin niiden lepopaikat parhaiten näkee. ”Siihen ei opi ko lippoamalla.” (Yrjö Kiviniemi, Kukkola)
Yleensä lippoaminen aloitetaan siinä iässä, kun uskalletaan koskelle päästää, siinä 15–16 ikäisenä. Jotkut vanhoista konkareista ovat kuitenkin aloittaneet lippoamisen jo hyvin nuorena.
Lippokalastukseen liittyy myös monia muita perinteitä, joiden tietotaidon siirtäminen nuoremmille sukupolville on tärkeää. Esimerkiksi talvisaikaan ja aikaisin keväällä lippoaja keskittyy välineiden tekemiseen. Lippoja kudotaan etenkin niinä aikoina, kun lippous ei ole käynnissä. Lippokrenkut täytyy myös joka vuosi rakentaa ja purkaa sekä hankkia niihin tarvittava puumateriaali.
Lippoajat ottavat ilomielin vastaan nuoret ja vasta-alkuiset kalastajat. Vanhempien neuvoista saa parhaiten irti kun samalla saa itse kokeilla ja lipota. Ikivanhat perinteet ja esi-isien vaikutuksen voi aistia lipotessa. Materiaalien osalta välineet ovat kehittyneet, muutoin sama tekniikka ja kalastuspaikat ovat säilyneet melko muuttumattomina sukupolvelta toiselle.
Perinteen tulevaisuus
Lippouksen tulevaisuutta pohditaan usein samoin kuin sitä, tuleeko uusia lippoajia. Monet ennakoivat, ettei perinne jatkuisi. Toiset taas suhtautuvat luottavaisesti tulevaisuuteen. Joissakin kylissä perinteet ovat säilyneet paremmin ja toisissa huonommin. Perinteen jatkuminen ei ole kuitenkaan missään enää itsestään selvää ja se vaatii erityishuomiota kalastuskunnilta.
”Lippoajien loppumisesta on puhuttu viimeiset 20 vuotta, mutta aina on uusia tullut”, pohti Matti Kanniainen lippokalastuksen tulevaisuutta Maaseudun tulevaisuus -lehdessä vuonna 2010. Etenkin Suomen puolella lippoajia onkin löytynyt melko hyvin ja viime vuosina innostus on onneksi näyttänyt lisääntyneen.
Lippousperinteen jatkumiseen ja arvostukseen on kiinnitetty nyt erityishuomiota. Esimerkiksi 2016 alkaneessa Tornionlaakson Kesäsiika -hankkeessa paitsi dokumentoitiin kalastusperinteitä, myös innostettiin nuoria aiheen pariin. Kesällä 2016 lippoamisen kunniaksi paljastettiin Ruotsin Kukkolan koskikentällä lippomiespatsas. Patsasta olivat paljastamassa lippokalastajat kummaltakin puolen jokea.
Nykyisin lippoukseen liittyy enemmän harrastusluonteisuutta sekä perinteen ylläpitämiseen ja muihin positiivisiin kokemuksiin kuuluvia piirteitä. Samoin ruoan alkuperän sekä koko ketjun tunteminen ruokapöytään saakka on nykyään harvinaista ja koetaan tärkeäksi.
Lippoajia vetää liponvarteen kalan lisäksi moni muukin asia. Näyttää, että kalastuksen alkaessa kyläyhteisö aivan kuin heräisi eloon. Koskikentillä on vilkasta kalastuskauden ajan, siellä jutellaan mukavia ja vietetään aikaa tuttujen kanssa. Toisaalta lippoamisella koetaan monesti olevan mieltä rauhoittava vaikutus.
”Se kosken ääniki on jotenki semmonen rauhottava, sielä vois istua vain päiväkausia, aika mennee tosi nopeaa.” (Emilia Köpman, Matkakoski)
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Tornionlaakson kesäsiika –hanke.
Jarno Niskala, Tornion kaupunki.
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Verkkolähteitä
Tornionlaakson kesäsiika -hankkeen kotisivu
Kirjallisuutta
Alatalo, Hannu (2006). Pää vai pyrstö: Kukkolan kylä kosken äärellä. Kukkola: Kukkolan kyläyhdistys.
Alkio, Paavo (1933). Siianjako Kukkolankoskessa. Kansan kuvalehti 1933/38.
Ekman, Sven. (1910). Norrlands jakt och fiske. Uppsala.
Hanno, Carl-Uno (1982). Kukkolaforsen. Luleå: Bottniska bilder.
Kangas, Helena (1950). Jäämeren tieltä. Suomen Kuvalehti 1950 n:o 34.
Kukkola by fiske, pöytäkirja-aineisto
Lipsanen, Anneke (1987). Finnish folk year. A Perpetual Diary & A Book of Days, Ways and Customs. Helsinki: Otava.
Lohen- ja siiankalastus, Kukkolankosken traditio. Maaseudun tulevaisuus 15.8.1968, n:o 93.
Matkoilta Suomen Lapissa. Kukkola. Helsingin kuvalehti 1.1.1909: kuvallinen aikakauslehti no 4.
Mäntylä, S. (1989). Länsipohjalainen kaappikello: Innovaatiosta folklorismiin = The longcase clock in Northwestern Finland and Northern Sweden: from innovation to folklorism. Hki: Suomen muinaismuistoyhdistys.
Naskali, Eero (1995). Pyyntitekniikkaa vanhojen valokuvien valossa. Teoksessa Pyyntitavat ennen ja nyt -symposium 30.11.1993.Toim. K.Manninen ja K.Westman. Helsinki s.93-110.
Paulaharju, Samuli (1936). Kukkola kalastaa. Suomalaisen kirjallisuuden seura. Julkaisematon lähde.
Rönkkö, Jouko (2010). Siika yhdistää Kukkolankoskella. Maaseudun tulevaisuus 27.8.2010.
Satakunnan museo / Satakunta-arkisto. Satakunnan Nuorisoseurain liiton kotiseudullinen arkisto. Kalajuhlista Harjavallassa, Väinö Juti. Entisajan kalapaalit Harjavallassa, Jouko Mäkitalo. 1960.
Tervo, Niilo (2003). Kukkolan historia. Käsikirjoitus.
Valonen, Niilo (1978). Keskiajan kulttuurin iskostuminen Tornionlaaksoon. Teoksessa Turunen A. ym. Lännen maita ja Karjalan kyliä. Kalevalaseuran vuosikirja 58, 1978. Helsinki: WSOY.
Vilkuna, Kustaa (1975). Lohi. Helsinki: Otava.