Luonnonväriaineilla värjääminen

Sijainti	Suomi
Asiasanat	värjäys, kasvit, villa, silkki, puuvilla, kasvivärjäys, sienivärjäys, jäkälävärjäys, sienet, kasvit, jäkälät, väriaineet

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Luonnonväriaineet ja niillä värjääminen ovat osa suomalaista käsityökulttuuria ja perinnettä, jota on harjoitettu vuosisatoja. Koska Suomessa on eletty pitkään omavaraistaloudessa, myös tekstiilit on valmistettu suurelta osin itse vielä 1900-luvun alkupuolella. Värjäys on ollut yksi osa tekstiilien valmistusprosessia. Synteettiset väriaineet tulivat käyttöön 1800-luvun loppupuolella, joten sitä ennen luonnosta peräisin olevat väriaineet olivat ainoa vaihtoehto, joilla tekstiilikuituja voitiin värjätä. Käsityötaidot ovat olleet arvostettuja, ja värjäysperinne sekä siihen liittyvä tietotaito on säilynyt elävänä näihin päiviin asti pitkälti laajan harrastajajoukon ansiosta. Käsityön harrastajat eri puolella Suomea harjoittavat luonnonväriaineilla värjäystä. Myös käsityöyrittäjät ja taiteilijat värjäävät luonnonväriaineilla ja hyödyntävät siten taitoa toiminnassaan.

Kouluopetuksessa luonnonväriaineet ja värjääminen tarjoavat monipuolisen aihepiirin, jota voidaan lähestyä ongelmalähtöisen ja oppiaineita yhdistävän projektityöskentelyn näkökulmasta. Luonnonväriaineilla värjäämistä harjoittavat opettajat peruskoulun opetuksessa sekä vapaassa sivistystyössä erilaisilla kursseilla ja tapahtumien yhteydessä.

Luonnonväriaineilla värjäämisen perinne on säilynyt elävänä ja siirtynyt nuoremmille sukupolville uusille harjoittajille paitsi suullisen tietotaidon seurauksena myös siksi, että värjäysohjeita on jo varhain julkaistu lehdissä ja kirjoissa sekä viime vuosina enenevässä määrin myös sosiaalisen median kanavissa, esim. blogi-sivustoilla ja facebook-ryhmissä. Myös neuvontaa ja kursseja taidon levittämiseksi ja ylläpitämiseksi on järjestetty varsinkin 1900-luvun alkupuoliskon lama- ja pula-aikoina erilaisten naisjärjestöjen toimesta.

Perinteen harjoittaminen

Luonnonväriaineilla värjäämistä harjoitetaan nykyään hyvin monilla eri tavoilla, ja menetelmiä ja käytettyjä väriaineita voidaan varioida ja kehitellä loputtomasti. Värjäämisen tavoitteena voi olla värjäys vanhojen reseptien mukaan. Tällöin käytetään vanhastaan tunnettuja värikasveja ja pyritään värjäämään vanhojen, ehkä monimutkaistenkin menetelmien mukaisesti. Esimerkiksi Värjärikillan jäsenet ovat osallistuneet keskiaikamarkkinoille värikkäissä puvuissaan, järjestäneet värjäysnäytöksiä ja myyneet värjättyjä lankoja.

Värjäyksessä voidaan käyttää joko kotoperäisiä värikasveja tai värjätä lisäksi ulkomaisilla tuontiväreillä. Luonnonpuretteiden käyttö metallisuolojen sijaan on ympäristöystävällinen värjäämisen tapa, joka vaatii hieman erilaisen, kaksivaiheisen värjäysprosessin.

Luonnonväriaineilla värjäämisen menetelmät ovat kehittyneet, ja avuksi on otettu perinteisistä värjäysohjeista poikkeavaa välineistöä ja menetelmiä, esimerkiksi mikroaaltouunissa värjääminen. Ulkomaisia reseptejä ja menetelmiä on sovellettu kotoisiin olosuhteisiin ja värikasveihin. Kontaktivärjäys on eräs sovellus, jossa on mahdollista kuvioida kangasta siirtämällä kasvin väriaineet esimerkiksi lehdistä ja kukista suoraan kankaalle. Värjäämisen lisäksi luonnonväriaineita käytetään kankaanpainantaan eri menetelmillä.

Perinteen taustaa ja historiaa

Varhaisimmat tiedot suomalaisesta värjäysperinteestä ajoittuvat vanhimpiin tekstiililöydöksiin, jotka ovat pääosin myöhäisemmältä rautakaudelta, noin 800-1300 jKr. Tekstiilien säilymiseen vaikuttaa se, että orgaanisena aineksena ne maatuvat helposti ja toisaalta hautauskäytäntönä on ollut polttaa vainaja vaatteineen, jolloin tekstiilejä ei ole jäänyt jäljelle.

Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että Suomessa on värjätty kotoperäisillä väriaineilla pääosin villaa. Rautakaudella on käytetty värjäysmenetelmiä, jotka ovat vaatineet pitkän värjäysajan, koska värjäys on tapahtunut alhaisissa lämpötiloissa. Värjäykseen on käytetty luonnosta saatuja kasveja. Rautakaudella värjäysmenetelminä ovat olleet kyyppivärjäys, puretevärjäys kasvipuretteilla ja käymismenetelmä tanniineilla värjättäessä. Alunan käyttö puretteena ja kuumavärjäys kiehuvassa vedessä on yleistynyt keskiajalla (~ 1200-1500 jKr.). Puuvilla on ollut lähes yksinomaan värjättynä ulkomailta tuotua. Myös väriaineita on tuotu Suomeen jo varhain.

Tekstiileissä olevat värit saatiin aikaan siten, että värjättiin kolmea väriä: sinistä, punaista ja keltaista, ja näitä eri tavoilla päällekkäin, kahteen kertaan, värjäämällä voitiin tuottaa muita värejä.

Sininen on värjätty joko kotoperäisellä morsingolla (Isatis tinctoria) tai tänne tuodulla indigolla (Indigofera tinctoria), joka on ollut arvokasta kauppatavaraa jo viikinkiajalla (800-1025 jKr). Myös punaista väriä tuottava matarakasvin (Rubia tinctorum) juuri on ollut joko tuontitavaraa tai värjäykseen on käytetty kotoisia ahomataran (Galium album), paimenmataran (Galium mollugo) ja keltamataran (Galium verum) juuria. Punaista on saatu myös lisäämällä mataran juuriin rätvänän (Potentilla erecta) juuria. Punaisia sävyjä on saatu lepän (Alnus), paatsaman (Frangula alnus) ja koivun (Betula) kuorista. Riippuen värjäysmenetelmästä sävyt ovat vaihdelleet keittovärjäysmenetelmällä tuotetuista vaaleista sävyistä hyvin intensiivisiin punaisiin, joita saatiin erityisesti fermentointimenetelmällä. 1970-luvulla Pohjois-Amerikasta levinneen sienivärjäyksen tuloksena punaisen värin lähteenä on käytetty myös veriseitikkejä (Cortinarius sanguineus) ja verihelttaseitikkejä (Cortinarius semisanguineus). Keltaista väriä on saatu useista kasveista, joista yleisimmin käytettyjä ovat olleet koivun lehdet, kanervat (Calluna vulgaris) ja suopursut (Rhododendron tomentosum, syn. Ledum palustre).

Perinteen eteenpäin välittäminen

Värjäystaito on kulkeutunut sukupolvelta toiselle pitkälti suullisena perintönä, mutta ohjeita hyvistä värikasveista ja värjäysresepteistä on myös kirjoitettu ylös ja julkaistu kirjoina, lehtiartikkeleina tai vain reseptivihkoina, jotka ovat siirtyneet perintönä seuraaville sukupolville. Vanhin suomenkielinen värjäysopas, jonka julkaisi Kansanvalistusseura vuonna 1905, on Alina Hellénin vihkonen Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla. Värjäysohjekirjoja on julkaistu suomeksi yhteensä noin kymmenkunta ja kirjoista on otettu useita uusintapainoksia. Luonnonväriaineilla värjäämistä on myös tutkittu niin historian ja värjäysperinteen kuin uusien sovellusten näkökulmista. Aiheesta on valmistunut kaksi väitöskirjaa (Räisänen 2002 ja Vajanto 2016) sekä useita opinnäytetöitä eri korkeakouluissa ja oppilaitoksissa.

Värjäystaito siirtyy eteenpäin myös opetuksen kautta. Luonnonväriaineilla värjäämistä opetetaan peruskoulusta lähtien eri käsityöalan oppilaitoksissa. Harrastajien kesken tietoja vaihdetaan aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa.

Perinteen tulevaisuus

Luonnonväriaineilla värjäämisen tulevaisuus näyttää valoisalta. Aktiivisia harrastajia ja kiinnostuneita on kasvava joukko. Värjärikilta ry. järjestää vuosittain Värjäripäivät, joiden ohjelmassa on luentoja sekä työpajoja ja värjäystä. Värjärikillalla on useilla paikkakunnalla paikalliskerhoja, jotka järjestävät värjäystapahtumia. Kasvi- ja sienivärjäyskursseja järjestävät monet eri toimijat; niin yksityiset kouluttajat, oppilaitokset kuin erilaiset järjestöt ja yhteisötkin. Luonnonväriaineilla värjäämistä opetetaan eri oppilaitoksissa laajasti peruskoulusta korkea-asteelle, vapaassa sivistystyössä sekä harrastajien kesken.

Luonnonväriaineiden ajankohtaisuus näkyy lisääntyvänä kiinnostuksena niiden laajamittaisempaan käyttöön erilaisissa kiertotalouden sovelluksissa. Tästä esimerkkinä on meneillään oleva monitieteinen BioColour-hanke (2019-2025) (https://biocolour.fi), jossa työskentelee tutkijoita Suomesta, Yhdysvalloista ja Brasiliasta. Hankkeen tarkoituksena on löytää uudenlaisia, luonnon kannalta kestäviä vaihtoehtoja ja tuotantomenetelmiä värjäysteollisuuden tarpeisiin. Tutkimuksessa hyödynnetään viljeltyjä värikasveja, väriä tuottavia mikrobeja sekä metsä- ja ruokateollisuuden sivuvirtoja.