Luonnonväriaineilla värjääminen

Kohteesta Elävä perintö -wiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Luonnonväriaineilla värjääminen
Sijainti Suomi
Asiasanat värjäys, kasvit, villa, silkki, puuvilla, kasvivärjäys, sienivärjäys, jäkälävärjäys, sienet, kasvit, jäkälät, väriaineet
Kuusen kävyillä värjätty Huopanen lanka (Novita), joka neulottu ja vanutettu. Punaiset langat värjätty verihelttaseitikillä. Kuva: Riikka Räisänen 2017

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Luonnonväriaineet ja niillä värjääminen ovat osa suomalaista käsityökulttuuria ja perinnettä, jota on harjoitettu vuosisatoja. Koska Suomessa on eletty pitkään omavaraistaloudessa, myös tekstiilit on valmistettu suurelta osin itse vielä 1900-luvun alkupuolellakin. Värjäys on ollut yksi osa tekstiilien valmistusprosessia. Synteettiset väriaineet tulivat käyttöön 1800-luvun loppupuolella, joten sitä ennen olivat luonnosta peräisin olevat väriaineet ainoita, joilla tekstiilikuituja voitiin värjätä. Käsityötaidot ovat olleet arvostettuja ja värjäysperinne sekä siihen liittyvä tietotaito on säilynyt näihin päiviin asti elävänä pitkälti laajan harrastajajoukon ansiosta. Luonnonväriaineilla värjäystä harjoittavat käsityön harrastajat eri puolilla Suomea. Myös käsityöyrittäjät ja taiteilijat värjäävät luonnonväriaineilla ja hyödyntävät siten taitoa toiminnassaan.

Kouluopetuksessa luonnonväriaineet ja värjääminen tarjoavat monipuolisen aihepiirin, jota voidaan lähestyä ongelmalähtöisen ja oppiaineita yhdistävän projektityöskentelyn näkökulmasta. Luonnonväriaineilla värjäämistä harjoittavat opettajat peruskoulun opetuksessa sekä vapaassa sivistystyössä erilaisilla kursseilla ja tapahtumien yhteydessä.

Luonnonväriaineilla värjäämisen perinne on säilynyt elävänä ja siirtynyt nuoremmille sukupolville paitsi suullisen tietotaidon seurauksena myös siksi että värjäysohjeita on julkaistu niin lehdissä kuin kirjoissa. Myös neuvontaa ja kursseja taidon levittämiseksi ja ylläpitämiseksi on järjestetty varsinkin 1900-luvun alkupuoliskon lama- ja pula-aikoina erilaisten naisjärjestöjen toimesta.

Pietaryrtti väripadassa. Kuva: Riikka Räisänen.

Perinteen harjoittaminen

Luonnonväriaineilla värjäämistä harjoitetaan nykyään hyvin monilla eri tavoilla ja menetelmiä ja käytettyjä väriaineita voidaan varioida ja kehitellä loputtomasti.

Värjäämisen tavoitteena voi olla värjäys vanhojen reseptien mukaan. Tällöin käytetään vanhastaan tunnettuja värikasveja ja pyritään värjäämään vanhojen, ehkä monimutkaistenkin menetelmien mukaisesti. Esimerkiksi Värjärikilta on osallistunut lukuisille keski-aikamarkkinoille värikkäissä puvuissaan ja järjestänyt värjäysnäytöksiä sekä myynyt värjättyjä lankoja.

Värjäyksessä voidaan käyttää joko kotoperäisiä värikasveja tai värjätä lisäksi ulkomaisilla tuontiväreillä. Luonnonpuretteiden käyttö metallisuolojen sijaan on ympäristöystävällinen värjäämisen tapa, joka vaatii hieman erilaisen kaksivaiheisen värjäysprosessin.

Luonnonväriaineilla värjäämisen menetelmät ovat kehittyneet ja avuksi on otettu perinteisistä värjäysohjeista poikkeavaa välineistöä, esimerkiksi mikroaaltouunissa värjääminen. Ulkomaisia reseptejä ja menetelmiä on sovellettu kotoisiin olosuhteisiin ja värikasveihin.

Kontaktivärjäys on eräs sovellutus, jossa on mahdollista kuvioida kangasta siirtämällä kasvin väriaineet esimerkiksi lehdistä suoraan kankaalle. Värjäämisen lisäksi luonnonväriaineita käytetään kankaanpainantaan eri menetelmillä.

Tekstiilien valmistaminen ennen vanhaan. Eri värit värjättiin hieman eri aikaan kesästä. Kuva: Riikka Räisänen.

Perinteen taustaa ja historiaa

Varhaisimmat tiedot suomalaisesta värjäysperinteestä ajoittuvat vanhimpiin tekstiililöydöksiin, jotka ovat pääosin myöhäisemmältä rautakaudelta, noin 800-1300 jKr. Tekstiilien säilymiseen vaikuttaa se, että orgaanisena aineksena ne maatuvat helposti ja toisaalta hautauskäytäntönä on ollut polttaa vainaja vaatteineen, jolloin tekstiilejä ei ole jäänyt jäljelle.

Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että Suomessa on värjätty kotoperäisillä väriaineilla pääosin villaa. Rautakaudella on käytetty värjäysmenetelmiä, jotka ovat vaatineet pitkän värjäysajan kun värjäys on tapahtunut alhaisissa lämpötiloissa. Värjäykseen on käytetty luonnosta saatuja kasveja. Rautakaudella värjäysmenetelminä ovat olleet kyyppivärjäys, puretevärjäys kasvipuretteilla ja käymismenetelmä tanniineilla värjättäessä. Alunan käyttö puretteena ja kuumavärjäys kiehuvassa vedessä on yleistynyt keskiajalla (~ 1200-1500 jKr.). Puuvilla on ollut lähes yksinomaan värjättynä ulkomailta tuotua. Myös väriaineita on tuotu Suomeen jo varhain.

Tekstiileissä olevat värit perustuivat siihen, että värjättiin kolmea väriä: sinistä, punaista ja keltaista, ja näitä eri tavoilla päällekkäin värjäämällä voitiin tuottaa muita värejä.

Sininen on värjätty joko kotoperäisellä morsingolla tai tänne tuodulla indigolla, joka on ollut arvokasta kauppatavaraa jo viikinkiajalla (800-1025 jKr). Myös punaista väriä tuottava matarakasvin juuri on ollut joko tuontitavaraa tai värjäykseen on käytetty kotoisia aho-, paimen- ja keltamataran juuria. Punaista on saatu myös lisäämällä mataraan rätvänän juuria. Punaruskeita, tosin vaaleita, sävyjä saatiin lepän, paatsaman ja koivun kuorista. 1970-luvulla Pohjois-Amerikasta levinneen sienivärjäyksen tuloksena punaisen värin lähteenä käytetään myös veri- ja verihelttaseitikkejä. Keltaista väriä on saatu useista kasveista, joista yleisimmin käytettyjä ovat olleet koivun lehdet, kanervat ja suopursut.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Värjäystaito on kulkeutunut sukupolvelta toiselle pitkälti suullisena perintönä, mutta ohjeita hyvistä värikasveista ja värjäysresepteistä on myös kirjoitettu ylös ja julkaistu kirjoina, lehtiartikkeleina tai vain reseptivihkoina, jotka ovat siirtyneet perintönä seuraaville sukupolville. Vanhin suomenkielinen värjäysopas on vuonna 1905 julkaistu Alina Hellénin vihkonen Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla, jonka julkaisi Kansanvalistusseura. Värjäysohjekirjoja on julkaistu suomeksi yhteensä noin kymmenkunta ja kirjoista on otettu useita uusintapainoksia. Luonnonväriaineilla värjäämistä on myös tutkittu niin historian ja värjäysperinteen kuin uusien sovellutusten näkökulmista. Aiheesta on valmistunut kaksi väitöskirjaa (Räisänen 2002 ja Vajanto 2016) sekä useita opinnäytetöitä eri korkeakouluissa ja oppilaitoksissa.

Värjäystaito siirtyy eteenpäin paitsi kirjallisuuden myös opetuksen kautta. Luonnonväriaineilla värjäämistä opetetaan peruskoulusta lähtien eri käsityöalan oppilaitoksissa. Harrastajien kesken tietoja vaihdetaan aktiivisesti mm. sosiaalisen median kautta.

Perinteen tulevaisuus

Luonnonväriaineilla värjäämisen tulevaisuus näyttää valoisalta. Aktiivisia harrastajia ja kiinnostuneita on kasvava joukko. Värjärikilta ry. järjestää vuosittain useampi päiväiset Värjäripäivät, joiden ohjelmassa on luentoja sekä työpajoja ja värjäystä. Värjärikillalla on useilla paikkakunnalla paikalliskerhoja, jotka järjestävät värjäystapahtumia. Kasvi- ja sienivärjäyskursseja järjestävät useat eri toimijat, niin yksityiset kouluttajat, oppilaitokset kuin erilaiset järjestöt ja yhteisöt. Luonnonväriaineilla värjäämistä opetetaan eri oppilaitoksissa laajasti peruskoulusta korkea-asteelle, vapaassa sivistystyössä sekä harrastajien kesken.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Värjärikilta ry

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Kirjallisuutta ja värjäysoppaita:

Aittomäki, R., Colliander, H. & Kotiranta, H. 1992. Väriä luonnosta. Helsinki: Kirjayhtymä.

Hassi, T. 1977. Luonnonväreillä värjääminen. Porvoo: WSOY.

Hellén, A. 1905. Neuvoja kotivärjäykseen kasviaineilla. Helsinki: Kansanvalistus-seura.

Kontturi, H. 1945. Luonnonväreillä värjäämisestä. Helsinki: Pellervo-seura.

Klemola, M. 1978. Kasvivärjäys. Helsinki: Tammi.

Räisänen, R., Primetta, A. & Niinimäki, K. 2015. Luonnonväriaineet. Helsinki: Maahenki.

Tetri, A.-K. 2008. Luonnonvärjäys. Helsinki: Multikustannus.

Tetri, A.-K. 2013. Sienivärjäys. Vantaa: Moreeni.


Tutkimuksia luonnonväriaineilla värjäämisestä:

Räisänen, R. 2002. Anthraquinones from the Fungus Dermocybe sanguinea as Textile Dyes. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-5928-5

Vajanto, K. 2016. Dyes and Dyeing Methods in Late Iron Age Finland. Väitöskirja. Helsinki: Helsingin yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-51-1790-8


Verkkoaineistoja luonnonväriaineista ja värjäämisestä:

http://www.coloria.net/

http://www.coloriasto.net/

http://www.varikeskus.com/

http://riihivilla.com/