Luontoharrastus

From Elävä perintö -wiki
Jump to navigation Jump to search
Luontoharrastus
Sijainti
Asiasanat Luonto, luonnonsuojelu, lajintuntemus, luonnontiede, retkeily, lintuharrastus, kasviharrastus

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Etelä-Karjalan luontokerhotoimintaa vuodelta 2015. Kuva: Laura Blomqvist / Luonnonsuojeluliitto

Luontoharrastaja on henkilö, jolla on pitkäaikainen pyrkimys kehittää käytännöllistä lajintuntemustaan yhden tai useamman lajiryhmän osalta ja tuottaa aikaan ja paikkaan sidottua luontotietoa lajintuntemustaan käyttäen. Luontoharrastaja on sitoutunut harrastukseensa, käyttää siihen aikaa ja kommunikoi harrastajayhteisössään tarkoituksenaan kehittää yhteisön tuottaman tiedon määrää ja laatua sekä omaa lajintuntemustaan.

Luonto on kohde, josta saadaan tietoa pääasiassa harrastajien tuottamana. Hallinnon ja akateemisen tutkimuksen tarvitsemasta luontotiedosta noin 70 % on harrastajien vapaaehtoistyönä tuottamaa. Suomessa on tällä hetkellä arkistoituna noin 50 miljoonaa yksittäistä luontotietoa, joista noin 20 miljoonaa on kokoelmanäytteitä ja 30 miljoonaa havaintotietoja ilman näytettä.

Luontoharrastus on yhteiskunnan kannalta tärkeä tiedontuotannon muoto. Harrastus jakautuu erilaisiin lajiryhmäkohtaisiin harrastusmuotoihin ja organisoituu paikallisissa harrastajayhteisöissä. Tiedontuotannon ytimessä on aina paikallinen harrastajayhteisö. Harrastajayhteisöt arvioivat yhteisön tuottamaa tietoa ja soveltavat sitä käytäntöön. Harrastajayhteisöt organisoituvat yleensä luontoalan järjestötoiminnan ympärille, harrastajilla on jäsenyyksiä esimerkiksi Suomen luonnonsuojeluliitossa, Luonto-Liitossa, BirdLife Suomi ry:ssa sekä pienemmissä lajiryhmäkohtaisissa harrastajajärjestöissä. Luontoharrastajia tulee kaikista yhteiskuntaluokista. Varsinkin aiemmin harrastajien enemmistö oli miehiä ja etenkin lintuharrastus oli hyvin miehinen harrastusmuoto, mutta nykyään harrastajien sukupuolijakauma on tasoittumassa. Nuorten integraatio harrastajayhteisöihin on haaste sukupolvien välisen vuorovaikutuksen hapertuessa ja elämäntapojen pirstoutuessa.

Turun luonnonsuojeluyhdistyksen metsäryhmä kartoitustyössä 2011. Kuva: Suvi Elo / Luonnonsuojeluliitto

Perinteen harjoittaminen

Luontoharrastuksen perinteisimmät muodot, ns. vakava, määritystaitoon ja systemaattisen luontotiedon tuottamiseen tähtäävä, usein lajiryhmäkohtainen harrastus on säilynyt pääpiirteissään samana 1700-luvulta nykypäivään. Tarkoituksena on määrittää laji oikein ja tuottaa paikkaan ja aikaan sidottua luontotietoa. Harrastaja voi erikoistua myös osaan laajemmasta lajiryhmästä, esimerkiksi hyönteisharrastajat erikoistuvat usein vain yhteen hyönteisryhmään, koska nämä jo suppeampinakin ryhminä ovat haastavia. Lintuharrastaja saattaa erikoistua tiettyyn lajiin tai lajiryhmään tai tutkimustapaan, esimerkiksi päiväpetolintujen rengastukseen tai linjalaskentoihin.

Määritystekniikka on muuttunut. Vanhaa perinnettä edustavat korkeatasoiset, havainnolliset piirretyt ja maalatut kuvat lajeista, koska värivalokuvausta ei ole kovin kauan ollut käytettävissä. Taiteellisen määrityskuvauksen huippua edustaa esimerkiksi Lindmanin Pohjolan kasvit. Edelleenkin parhaat määrityskuvat ovat piirrettyjä ja maalattuja. Optiikan kehittyminen on tuonut uusia teknisiä apuvälineitä sekä kaukaa että läheltä katsomiseen. Kiikarit ja kaukoputket ovat mahdollistaneet lintujen määrittämisen maastossa aivan uudella tasolla, luupit ja mikroskoopit auttavat kasvien ja hyönteisten määrittämisessä. Vielä sata vuotta sitten lintujen määrittämisessä tavallinen tapa oli ampuminen ja kuolleen yksilön määrittäminen. Lajeista kerättiin siipi- ja munakokoelmia, mikä nykyään on laitonta ja epäeettiseksi ymmärrettyä.

Luontoharrastuksen vakavat muodot edellyttävät harjaantumista ja pitkäaikaista sitoutumista. Vaikka luontoa voi harrastaa yksin, ei lajintuntemuksen kehittäminen ole mahdollista ilman vertaisyhteisöä, jossa voi keskustella havainnoistaan ja määrittämisen problematiikasta toisten harrastajien kanssa ja saada ohjausta kokeneemmilta.

Nummimataran niittoa. Kuva: Ilona Hankonen

Luontoharrastukseen liittyy usein osana luonnonhoitoon ja -suojeluun tähtäävää toimintaa. Seuraavassa tarkastellaan esimerkkiä, jonka valossa harrastajayhteisö näyttäytyy aineettoman kulttuuriperinnön tuottajana ja uusintajana sekä asettuu osaksi pidempiaikaista luontoharrastuksen kulttuurista jatkumoa.

Nummimatara (Galium saxatile) on Suomessa äärimmäisen harvinainen, läntinen kasvilaji. Kasvupaikkoja on Suomessa vain kourallinen. Laji on luokiteltu äärimmäisen uhanalaiseksi ja erityisesti suojeltavaksi. Rauman Reksaaressa sijaitsee yksi lajin kasvupaikoista Suomessa. Esiintymää seurattiin harrastajavoimin ja 1980-luvun lopussa aloitettiin hoitokokeilut kasvuston häviämisen estämiseksi. Suomen luonnonsuojeluliiton paikallisyhdistys, entiseltä nimeltään Rauman Seudun Luonnonystävät Ry, nykyään Suomen luonnonsuojeluliitto Rauman seutu on järjestänyt jo yli 20 vuoden ajan vuosittaiset nummimataratalkoot, joissa hoidetaan lajin elinympäristöä niittämällä sitä varjostavaa kasvillisuutta ja poistamalla nuoria kuusia ja kuusten alaoksia. Talkoisiin osallistuu vuosittain elokuussa muutama harrastaja ja niistä vastaa yhdistyksen valitsema vastuuhenkilö.

Perinteen taustaa ja historiaa

Luontoharrastuksen juuret ovat valistuksessa. 1700-luvulta lähtien luonnontuntemuksen katsottiin kuuluvan ylempien säätyjen perussivistykseen. Lääkärit, papit ja muut oppineet keräsivät luonnontieteellisiä kokoelmia osana opintojaan ja sivistyneistön elämäntapaansa. Kuuluisia varhaisia suomalaisia luonnontutkijoita ovat esimerkiksi Lars Levi Laestadius ja Elias Lönnrot, molemmat muilla aloilla varsinaisen elämäntyönsä tehneitä. Nykyaikaisen luonnontieteellisen tutkimuksen juuret ovat juuri valistuksessa ja sen herättämässä systemaattisessa luontoharrastuksessa. Suomessa luonnontieteellisen sivistyksen jatkumoon syntyi ensimmäinen katkos vasta peruskoulujärjestelmään siirryttäessä. Oppikouluissa pakollinen lajintuntemusharjoittelu ei siirtynyt peruskouluun ja koulujen korkeatasoinen luontokerhotoiminta hiipui. Perinne jatkui aktiivisten harrastajien varassa.

1960-luvun ympäristöherätys toi luontoharrastukseen suojelullisen ulottuvuuden. Toki luonnonsuojelun historia itsessään on vanhempi, kansallispuistoliikkeen juuret ovat 1800-luvulla. Luonnontieteellinen harrastuneisuus ja suojeluyhdistystoiminta olivat pitkään hieman erillään, koska lajiryhmäharrastajat pelkäsivät suojelutavoitteiden tuovan harrastukseen poliittista leimaa. Nykyään luontoharrastus ja luonnonsuojeluyhdistystoiminta ovat osittain sulautuneet yhteen, vaikka kaikki luonnonsuojeluaktiivit eivät toki ole luontoharrastajia. Kehitykseen lienee vaikuttanut osin ainakin luonnonsuojelun virallistuminen omaksi hallinnonalakseen.

”Kevyt” luontoharrastus on vapaa-ajan ja varallisuuden lisääntyessä kasvanut ja monipuolistunut, mutta samalla perinteinen, sitoutuva, harrastajayhteisöihin kiinnittyvä ja tiedontuotuotantoon tähtäävä harrastuneisuus on jäämässä marginaaliin. Edellytykset luonnontieteellisen sivistyksen saavuttamiselle ovat heikentymässä, koska perusteita tähän ei enää saada koulussa. Suomalaislasten luonnontuntemuksen onkin havaittu heikentyneen huomattavasti, jopa niin hälyttävälle tasolle, että osa ei tunnista yleisimpiä puulajeja.

Saimaannorpan tekopesiä kolataan Etelä-Karjalan luonnonsuojelupiirissä 2016. Kuva: Pertti Siilahti / Luonnonsuojeluliitto

Perinteen eteenpäin välittäminen

Luontoharrastus siirtyy jossain määrin vanhemmilta lapsille, mutta vielä suurempi rooli perinteen välittämisessä on ollut luontojärjestöjen paikallistoiminnassa ja aiemmin erityisesti oppikoulujen luontokerhotoiminnassa. Koska kyse on tiiviissä vuorovaikutuksessa, tietynlaisissa kisällisuhteissa kehittyvästä affektiivisesta tietotaidosta, tarvitaan vahvoja paikallisia luontoharrastajayhteisöjä, joihin nuorilla on mahdollisuus kiinnittyä ja joista he voivat omaksua perinteen siirtämisessä tarvittavia käytännön taitoja, tietoja ja eettisiä käsityksiä.

Esimerkiksi nummimatara biologisena eliönä tuottaa kulttuuria vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Nummimataran hoidossa aktualisoituu harrastajayhteisön kompetenssi ja halu vaalia paikallisen luonnon monimuotoisuutta. Kyky löytää ja määrittää nummimatara samannäköisten mataralajien joukosta on harjaantumisen tulosta ja siirtyy harrastajapolvelta toiselle käytännön toiminnassa. Samoin tietoisuus lajin kasvupaikoista elinympäristössään ja kyky arvioida kasvustojen säilymistä, taantumista tai elpymistä edellisiin vuosiin verrattuna on kokemusperäistä, hiljaista tietoa, joka on opittava käytännössä talkoisiin aiemmin osallistuneilta. Luonnon monimuotoisuuden suojelu ja hoito ovat käytännössä tällaisen, harrastajayhteisöissä siirtyvän affektiivisen tiedon varassa. Reksaaren nummimataraesiintymä on hyvin tyypillinen esimerkki luontoarvosta, jonka olemassaoloa ei tiedettäisi, jos pitkälle lajintuntemuksessa edennyt harrastaja ei olisi sitä löytänyt, jonka kehittyminen ei olisi seurannassa ja joka ei saisi tarvitsemaansa hoitoa ilman harrastajayhteisöä. Valtaosa luontoarvoista kiinnittyy paikallisyhteisöihin vastaavilla tavoilla. Siksi juuri luonnon ja luontoharrastajayhteisön kohtaamisessa syntyvä aineeton kulttuuriperintö on nähtävä vaalimisen ja edistämisen arvoisena. Kulttuuriperintö syntyy ihmisyhteisön ja luonnon vuorovaikutuksen tuloksena toimijaverkossa, jossa luonto on yhtenä toimijana.

Perinteen tulevaisuus

Vakavaan luontoharrastukseen kohdistuu monenlaisia uhkatekijöitä, mutta myös uusia mahdollisuuksia on nähtävissä. Kouluissa ei enää ohjata luontoharrastuksen pariin, kuten ennen oppikouluissa, joten luonnontieteellisen sivistyksen perinne on tältä osin katkeamassa oppikoulujen luontokerhoja käyneiden sukupolvien siirtyessä autuaampiin retkeilymaastoihin. Nykyään nuorten ajankäytöstä kilpailee paljon entistä lukuisampi joukko aktiviteetteja ja yleinen ilmapiiri on muuttunut kevyitä, teknisiä, viihteellisiä ja elämyshakuisia ajanviettotapoja suosiviksi. Sitoutuneisuus, pitkäaikainen oppiminen, vaivannäkö, arvopohja ja yhteiskunnallinen merkityksellisyys eivät enää näyttäydy entiseen tapaan kiinnostavina haasteina. Luonto näyttäytyy sekä hallinnon että monien tutkimusalojen tuottamissa diskursseissa yhä enemmän resurssin- ja kulissinomaisena kohteena ja luontoharrastus elämyshakuisena, yksilökeskeisenä ja kaupallisena matkailu- ja viihdetoimintana.

Yhtenä luonnontieteelisen sivistyksen perinnettä uhkaavan tekijänä voi nähdä ammatillisen sivistyksen kuihtumisen tältä osin. Biologiksi tai biologian opettajaksi voi nykyään valmistua äärimmäisen vähäisellä lajintuntemuksella, eikä monilla soveltavilla aloilla, esimerkiksi metsäalalla vaadita käytännössä lainkaan lajintuntemusta. Aikaisemmin esimerkiksi biologianopettajien osallistumista sitoutuneeseen luontoharrastukseen ja alan järjestötoimintaan pidettiin lähes itsestään selvyytenä, nykyään tilanne on tältä osin toinen. Toisaalta uutena ammattiryhmänä ovat tulleet luontokartoittajat, jotka ovat lajintuntemuksen ammattilaisia.

Perinteen elinvoimaisuutta uhkaa sen tunnettuuden heikkeneminen ja se, ettei sitä mielletä enää osaksi vahvaa yleissivistystä. Perinteen siirtyminen sukupolvelta toiselle on heikentynyt perheiden yhteisen vapaa-ajan ja yhteisten harrastusten vähetessä ja sukupolvien välisen vuorovaikutuksen heiketessä.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Suomen luonnonsuojeluliitto ry

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Videolinkit

Suojeleva harrastus Ilona Hankonen/Suomen luonnonsuojeluliitto, Elossa - luonto ja elävä perintö- seminaari (9.11.2016)

Verkkolähteet

BirdLife Suomi on lintuharrastus- ja linnustonsuojelujärjestö ja osa kansainvälistä BirdLife Internationalia. Järjestön paikallisyhdistykset ovat tärkeitä lintuharrastajien paikallisyhteisöjä.

Luonto-Liitto on lasten ja nuorten luontoharrastusjärjestö, jolla on erityisesti suurimmissa kaupungeissa tärkeä rooli lasten ja nuorten sosiaalistajana luontoharrastajayhteisöihin. Luonto-Liiton kerhotoiminta oppikouluissa oli viime sotien jälkeen yksi merkittävimmistä luonnontieteellisen sivistyksen edistäjistä ja alan tietoyhteisöiden luojista Suomessa.

Luomus, luonnontieteellinen keskusmuseo

Kirjallisuus

Santaoja Minna 2013: Rakkaudesta luontoon. Luontoharrastajat luonnonsuojelun toimijoina. Tieteellinen väitöskirja, Acta Universitatis Tamperensis 1853.