Luutaperinne Kempeleessä
| Luutaperinne Kempeleessä | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Luutaperinteessä Kempeleessä yhdistyy kaksi asiaa; käsityötaitoina luutien sitomistaito ja suullisena perinteenä luutaperinteen vieminen eteenpäin tuleville sukupolville tietoa keräämällä ja sitä jakamalla.
Varovaisesti arvioimalla voidaan todeta, että tällä hetkellä Kempeleessä ani harva henkilö osaa valmistaa oikeaoppisesti varsiluudan. Luutia valmistaa Kempeleessä enää vain muutama yksityishenkilö. Kempele-Seuran tuottamasta teoksesta, Kempele - Meri luovutti helmen, voi lukea yksityishenkilön kirjoittaman tarinan, jossa hän kertoo edelleen valmistavansa tarveluudat kotiinsa itse. Etenkin sen sukupolven ihmiset, jotka itse ovat aikoinaan tehneet tai vierestä seuranneet varpuluudan tekemistä, tekevät niitä edelleen omiin tarpeisiinsa.
Haasteena on taidon jakaminen tuleville sukupolville. Luudan sidontaa on kuitenkin voinut nähdä ja kokeilla Kempeleen kotiseutumuseolla kesäisin järjestettävissä työnäytöksissä. Luutaperinnettä on nostettu esille enemmän viimeisten parin vuoden aikana Kempele-Seuran, Kempeleen kunnan ja Kempeleen seurakunnan yhteistyönä. Paikallislehti Rantalakeus on myös tuonut asiaa esille. Perinnettä pyritään pitämään yllä työnäytöksin ja tuomalla perinnettä suullisesti esille myös tulevina vuosina.
Perinteen harjoittaminen
Ohjeet luudan valmistajalle: Kerää luudan tekoa varten koivuvarvut syksyllä puiden lehtien lähdön jälkeen. Kun ryhdyt valmistamaan luutaa, lado varvut säännöllisen nippuun, että luudasta tulee tuuhea ja hyvän muotoisen. Sidontavarvuksi nouda tiheäkasvuisesta metsästä mahdollisimman pienioksainen mahdollisimman suora koivun vesa. Sidontavarpu väännetään niin, että siitä tulee tiivis, luja ja joustava; se takaa, että luudan varsi pysyy tukevasti paikallaan. Luudanvarren voi valmistaa nuoren koivun rungosta tai ostaa kaupasta teollisesti valmistetun varren. Viimeistele luuta tasaamalla varvut ja muotoilemalla tyvipää, johon varsi työnnetään.
Luudat tulee varastoida pitkällään ja varrelliset luudat laitetaan roikkumaan niin etteivät varvut taivu maata vasten. Oikein säilytetty luuta on pitkäikäinen, se on toimintakuntoinen jopa vuosia. Loppuun käytetyn luudan voi hävittää, jos on tulisija, siinä polttamalla. Kaikki luutien työstämisestä yli jäävät paksummat oksat ym. kannattaa silputa ja kompostoida. Pienemmästä yli jääneestä materiaalista voi tehdä kaikenlaisia pieniä tarve-esineitä (vispilät ym.). Luutien lisäksi valmistetaan myös muita varputuotteita, kuten vispilät, uuniluudat, porrasrallit, porrashavut, saunavihdat sekä kodin tarve-esineet.
Varputöistä pidetään edelleen työnäytöksiä Vanhanajan viikolla kotiseutumuseon tapahtumassa ja varputöitä valmistetaan ja pidetään esillä muissakin tapahtumissa. Taidon osaavat tekevät vieläkin itse varputöitä omiin tarpeisiin.
Toinen luutamalli, jota Kempeleessä tehtiin, oli raakkuluuta. Keväällä lumien sulettua varuksenvarvut kiskottiin maasta ja hakattiin kiveen, jotta neulaset irtosivat. Ne koottiin pieniksi käsiluudiksi. Kolme pasmaa sidottiin vierekkäin, näin saatiin luudalle litteä muoto. Nämä raakkuluudat olivat keveitä kuljettaa. Raakkuluutia käytettiin vaatteiden ja mattojen ripisimiseen. Raakkuluutia myytiin Oulun rouville sisäluudiksi.
Perinteen taustaa ja historiaa
Kempele tuli sotien jälkeen aina 1960-luvun alkupuolelle saakka tunnetuksi siitä, että siellä valmistettiin runsaasti varpuluutia. Usein kuuli puhuttavan ”Kempeleen luutatehtaasta” tai esitettävän kysymyksen ”Mitä kuluu Kempeleen luutatehtaalle?”. Luutien valmistamisen painopiste oli varsinkin Tupoksen alueella. Tupos oli tuolloin merkittävä osa Kempelettä, siellä kasvoi runsaasti nuorta koivikkoa, joka oli hyvää raaka-ainetta luutien tekemiseen.
Useissa tuposlaisissa perheissä valmistettiin varpuluutia, niistä saatu lisäansio tuli tarpeeseen, koska perheet olivat runsaslapsia. Perheiden isät kulkivat tilapäisissä ansiotöissä ja usein nuo työt olivat kausiluontoisia ja sen takia lyhytaikaisia. Talvet olivat hiljaisia, kesällä muun muassa VR työllisti erilaisissa radan kunnossapito- ja huoltotehtävissä. Äitien paikka oli poikkeuksetta kotona, hän piti huolta lapsien kasvatuksesta, vaatetuksesta, puhtaudesta, terveydestä, kannusti opiskelussa ja ruokki heidät.
Perheillä oli taloudenpidossa varsin hyvä perusomavaraisuus, viljeltiin leipäviljaa, oli perunamaa ja niin sanottu ryytimaa, jossa kasvatettiin juureksia, salaattia yms. Kesällä ja syksyllä poimittiin metsämarjat ja sienet ja niitä säilöttiin talven varalle, näillä eväillä tultiin toimeen. Lähes joka taloudessa oli muutama lehmä, hevonen tai kaksi, nuorta karjaa, kesäsika, lampaita ja kanoja. Nykyistä sosiaaliturvaa ei ollut siihen aikaan, kuitenkin perheille kuukausittain maksettavat lapsilisät olivat tervetullut lisä.
Varpuluutien valmistaminen tapahtui talvikuukausien aikana, luudat valmistettiin kodeissa. Niiden valmistamiseen osallistuivat perheen kaikki kynnelle kykenevät, niin isät, äidit kuin lapsetkin. Päiväsaikaan kerättiin varvut ja illalla valmistettiin luudat, joiden piti olla aamulla myytävänä Oulussa.
Varhain seuraavana aamuna noustiin ylös ja syötiin aamupala, sen jälkeen valjastettiin hevonen. Reki oli jo iltayöstä kuormattu valmiiksi myytävillä tuotteilla, niitä olivat luutien lisäksi ainakin porrasrallit ja pienet varpuluudat, joilla putsattiin ulkoeteisessä kengistä irtolumi pois.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Kempele-Seura pyrkii tallentamaan luutaperinnettä eri tavoin; keräämällä kuvia luutien sitomisesta, videoimalla luudan valmistusta ja keräämällä muistitietoa luutaperinteestä. Kun Kempeleen kunnan 150-vuotisjuhlavuosi läheni päätti Kempele-Seura toteuttaa juhlavuoden kunniaksi kirjan, johon kerättiin 150 tarinaa jokaista kempeleläistä vuotta kohden. Syntyi kirja Kempele - meri luovutti helmen (Rita Kumpulainen, Anssi Lampela, Minna Lehtomaa ja Timo Still (toim.): Kempele – meri luovutti helmen. Kempele 150 vuotta. Kempele-Seura ry. 2017. 304 s.). Kirjaan päätyi myös pari tarinaa luutaperinteestä.
Kesällä 2022 Kempele-Seura järjesti kaikille avoimen porinapiirin Kempeleen kotiseutumuseolla, aiheena oli varputyöt. Seura pyrkii tallentamaan porinapiireistä saatua muistitietoa tulevia sukupolvia varten.
Kesällä 2022 luutaperinne sai muistomerkin, Luutamummo-patsaan. Luutamummo patsaan on veistänyt Kruunupyyn Alavetelistä kotoisin oleva moottorisahataiteilija Ulla Haglund. Patsas on valmistettu suomalaisesta kuusipuusta ja patsaan korkeus on n. 160 cm. Patsaan jatkona on 120 cm pitkä ns. jalaskelkka. Jalaskelkan on toteuttanut Aimo Laitinen. Jalaskelkassa on kempeleläisen luudan valmistajan valmistamia luutia. Luutamummo patsaan kelkassa olleita luutia sai ostaa kotiin viemiseksi, myös varren kanssa niin halutessaan. Patsaan paljastustilaisuus pidettiin 27.8.2022. Tilaisuudessa oli puhumassa Kempele-Seuran edustajien lisäksi kunnan viranhaltijoita ja luottamushenkilöitä sekä luutaperinnettä hyvin tuntevia kuntalaisia. Patsas sijaitsee kesäisin Kempeleen kotiseutumuseon pihassa.
Tulevaisuudessa Kempeleen kunnalla on suunnitteilla järjestää varputyökurssi ja/tai työpajoja Kempeleen kansalaisopistoon, millä perinnettä saataisiin säilytettyä ja siirrettyä jälkipolville.
Perinteen turvaaminen
Varpuluutien sitominen on katoavaa kansaperinnettä. Luudan sitomistakin tärkeämpänä asiana tulee nostaa esille periksiantamattomuudesta kertovaa työtä. Luutaperinteen esille tuomisella pyritään viestimään sukupolvien ahkeruudesta, välittämisestä, sitoutumisesta, hyvästä yhteishengestä sekä työtapojen kehittämisestä. Edellä mainittuja vahvuuksia ja arvoja tulee edelleen vaalia, kehittää ja jalostaa. Luutaperinteen vaalimiseksi pyritään edistämään luudan sitomistaidon jatkuvuutta sekä keräämään kuvia, videoita ja muistietoa.
Miten perinnettä tallennetaan
Kertomuksia luutaperinteestä on tallennettu pääosin muisteluina. Vuonna 1986 Kempeleen kunnan järjestämään Luutaperinne -kirjoituskilpailuun tulleet vastaukset on koottu teokseen Kempeleläiset kertovat III. Teos on luettavissa Kempeleen kunnan kirjaston kotiseutukokoelmassa.
Kempele-Seura pyrkii tallentamaan luutaperinnettä eri tavoin; keräämällä kuvia luutien sitomisesta, videoimalla luudan valmistusta ja keräämällä muistitietoa luutaperinteestä. Tietoa kerätään seuran omiin kokoelmiin sekä Kempeleen kunnan kotiseutukokoelmiin. Kun Kempeleen kunnan 150-vuotisjuhlavuosi läheni päätti Kempele-Seura toteuttaa juhlavuoden kunniaksi kirjan, johon kerättiin 150 tarinaa jokaista kempeleläistä vuotta kohden. Syntyi kirja Kempele - meri luovutti helmen (Rita Kumpulainen, Anssi Lampela, Minna Lehtomaa ja Timo Still (toim.): Kempele – meri luovutti helmen. Kempele 150 vuotta. Kempele-Seura ry. 2017. 304 s.). Kirjaan päätyi myös pari tarinaa luutaperinteestä.
Perinteen tulevaisuus
Luutaperinne on ollut pitkään asia, jota ei ole mainostettu. Luutatehtailu oli alunperin vähäväkisten hommaa, jolla mm. lesket hankkivat elantonsa. Naapurikuntalaiset kutsuivat Kempelettä pilkkamielessä luutatehdaspitäjäksi. Jo vuonna 2018 Kempele-Seura teki aloitteen kunnalle Luutamummopatsaasta. Vielä silloin ei asia edennyt, ehkäpä aihe oli vielä hieman arka. Nykypäivänä luutaperinnettä voidaan tuoda esille enemmän ja positiivisemmassa hengessä. Luutaperinne kertoo käsityötaidoista sekä kempeleläisten periksiantamattomuudesta ja ahkeruudesta.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Verkkolähteet
Kempele-Seuran verkkosivut: Varpuluudan valmistus
Kempele-Seuran verkkosivut: Kempele-Seuran 25v juhlat ja Luutamummopatsaan paljastus
Pahkasalo, Sauli. Koivunvarvut antoivat leivän monelle. Rantalakeus, 2022
Rantalakeus, Kempeleläismökeistä päätyi luutia aina pääkaupunkiin saakka 19.2.2022
Kirjallisuus
Rita Kumpulainen, Anssi Lampela, Minna Lehtomaa ja Timo Still (toim.): Kempele – meri luovutti helmen. Kempele 150 vuotta. Kempele-Seura ry. 2017.
Korpipää, Seppo: Kempeleläiset kertovat 3 : luutaperinne. Kempeleen kunta 1987.
Timo Still: Paluu varpuluudan juurille (ei julkaistu)
Kempele-seura. (1998). Kempeleen joulu 1999: s. 12. Elinkeinot Kempeleessä entisaikaan. Ns. luutatehdas ja s. 13. Luutien teko.