Neulakinnastekniikka

From Elävä perintö -wiki
Jump to navigation Jump to search
Neulakinnastekniikka
Sijainti Suomi
Asiasanat käsityö, neulakinnastekniikka, käsityöperinne, käsityötaidot, käsityöt, lanka, kinnasneulatekniikka, neulaaminen, yhdellä puikolla neulominen, yhdellä neulalla neulominen, kinnasompelu, neulalla neulominen

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Neulakinnastekniikka on tunnettu esihistorialliselta ajalta saakka ja se on ollut monilla alueilla Suomessa käytössä vielä 1950-luvulle saakka. Sen jälkeen tekijöiden määrä laski pikkuhiljaa, koska osaajat ikääntyivät, eivätkä nuoremmat polvet enää opetelleet tekniikkaa siinä määrin kuin ennen. Neulakinnastekniikalle kävi samoin kuin monelle muullekin kädentaidolle; tekniikan osaamista ei pidetty enää niin tärkeänä, kun yhteiskunta ja ammatit muuttuivat, ja kaupasta alkoi saada neulakinnastekniikalla tehtyjä tuotteita korvaavia teollisesti valmistettuja tuotteita. Neulakinnastekniikan taito hiipui, mutta se ei kuitenkaan ole missään vaiheessa aivan kokonaan hävinnyt maastamme. Tekijöitä säilyi siellä täällä ja ohjeita tekemiseen julkaistiin eri vuosikymmeninä esimerkiksi Kotiteollisuus ja Suuri käsityölehti -lehdissä.

Uusi kiinnostus neulakinnastekniikkaa kohtaan alkoi vähitellen herätä 1990-luvulla ja kasvoi 2000-luvulla, kenties siksi, että havahduttiin tekniikan katoamisen vaaraan vanhojen taitajien siirtyessä tuonilmaisiin. Aluksi tekniikasta innostuneet olivat käsityön ammattilaisia, historianelävöittäjiä ja roolipelaajia, mutta nykyään neulakinnastekniikka kiinnostaa näiden lisäksi laajaa käsityön harrastajien joukkoa. Suomessa on tällä hetkellä harrastajia arviolta tuhatkunta.

2000-luvun puolella on julkaistu ainakin kuusi kirjaa, jotka käsittelevät kokonaan tai osittain neulakinnastekniikkaa. Kiinnostuksesta ja sen kasvusta kertoo myös lukuisat kansalais- ja työväenopistojen kurssit. Neulakinnastekniikka muinaisena kädentaitona sopii hyvin 2010- ja 2020-luvuilla yhä voimakkaammin esiin noussutta luonnonläheisyyttä, ekologisuutta ja itsetekemistä arvostavaan trendiin, ja tämä näkyy tätä harvinaistunutta perinnetekniikkaa kohtaan kasvaneeseen mielenkiintoon tänä päivänä. Neulakinnastekniikkaa harjoittamalla kytkeytyy ainakin kymmenentuhatta vuotta vanhaan käsityöperinteen historiaan.


Perinteen harjoittaminen

Neulakinnastekniikka kuuluu niin sanottuihin solmuttomiin verkkotekniikoihin. Neulakinnastekniikka poikkeaa sekä työtapana että sillä aikaan saatuna neulepintana esimerkiksi puikoilla neulomisesta ja virkkaamisesta. Neulos on tiivistä ja tukevaa, eikä se purkaannu. Nämä ominaisuudet tekevät neulakinnastekniikalla tehdystä kintaista ja muista töistä erittäin arvostetut ja myös pitkäikäiset. Neulakinnastekniikalla on suomenkielisen nimensä mukaisesti perinteisesti valmistettu Suomessa pääasiassa nimenomaan kintaita, mutta myös muita asusteita, vaatteita ja tarve-esineitä. Tekniikalla on valmistettu esimerkiksi paitoja ja sukkia, ja tekniikkaa on käytetty jopa maitosiivilöiden tekemiseen.

Kuvassa suomalaisen 2+2 piston työote peukalolla. (Kuva: Saija Lehtonen)

Erilaisia työtapoja on hyvin monia. Kaikkia tapoja neuloa yhdistää työväline, joka on suurikokoinen neula, ja se, että lanka ei juokse kerältä, vaan siitä katkaistaan työskentelyyn sopivan mittainen pätkä. Aloittelijalle sopiva mitta on sylillinen eli noin 150 cm pitkä lanka, ja taidon karttuessa voi siirtyä käyttämään pidempää lankaa, jotta lankaa ei tarvitse jatkaa niin usein. Pidempi lanka kannattaa silmukoida, tavallaan virkata neulan silmään pistettynä, jolloin se varastoituu neulaan lyhempänä. Tätä virkkaamista kutsutaan haahlaamiseksi ja valmiiksi haalattua lankaa piustaksi. Neulan avulla pujottelemalla langasta muodostetaan silmukoita; ”silmiä”, josta muodostuu neulottava pinta.

Neulakinnastekniikkaa voi tehdä niin, että työssä käsittelyvuorossa olevat silmukat ovat tekijän peukalon ympärillä, tai vapaalla työotteella niin, että työ on tasona esimerkiksi pöydällä ilman peukalosilmukoita. Neulakinnastekniikassa työ etenee vasemmalta oikealle, eli päinvastaisessa suunnassa kuin esimerkiksi virkatessa. Neulakinnastekniikan tekemisestä tekijät itse ovat perinteisesti käyttäneet työn tekemisestä nimitystä neulominen tai ompeleminen. Neulakinnastekniikasta on käytetty erilaisia nimiä, kuten kinnasneulatekniikka, neulaaminen, yhdellä puikolla neulominen, yhdellä neulalla neulominen, kinnasompelu, neulalla neulominen, pisteleminen.

Valmiin kintaan suu on monesti viimeistelty erivärisellä langalla, myöhemmin myös virkkaamalla, nauhalla tai esimerkiksi iskuhapsuilla. Tämä on vahvistanut kintaan suuta ja koristanut sitä, sekä näiden lisäksi toiminut kinnasparin tunnusmerkkinä omistajalleen.

Silmukkaketjua, josta neulakinnastyö lähtee yleensä liikkeelle. (Kuva: Saija Lehtonen)

Neulakinnastekniikassa käytettävä neula on usein ennen tehty itse, materiaalina perinteisesti on ollut eri puulajit, eläinten luut ja sarveisaineet sekä metallit. Nykyään neuloja voi ostaa niitä tekeviltä käsityöläisiltä ja hyvin varustelluista käsityöliikkeistä. Materiaaleina käytetään yleisesti samoja mihin vanhastaan on totuttu, mutta lisäksi nykyään valikoimissa on joitain synteettisiä- ja kierrätysmateriaalejakin kuten esimerkiksi cd-levyjä. Neula on suurikokoisen parsinneulan tapainen, mutta isompi neula, joka on yleensä vähintään viisi senttimetriä pitkä, normaalisti noin 7–15 cm ja leveydeltään 0,5–1 cm. Monesti neula on litteähkö ja melko tylppäkärkinen. Neulassa on yksi suurehko tai joskus useampikin silmä lankaa varten. Useampi silmä helpottaa langan säilyttämistä ja joidenkin lähteiden mukaan niitä on käytetty monivärisissä erivärisille langoille. Neulan ei tarvitse olla aivan suora, myös kaarevalla neulalla työ onnistuu yhtä hyvin.

Neulakinnastyössä käytettävä lanka on ollut materiaaliltaan monesti lampaan villaa, mutta siihen on saatettu sekoittaa lisäksi koirankarvaa, hevosen jouhia tai sian karvaa tuomaan lisäkestävyyttä ja -lämpimyyttä, ja toimimaan paremmin käytössä kastuessaan. Hevosen jouhet eivät ime vettä, joten niistä tuli hyvät kintaat esimerkiksi kalastuskäyttöön. Neulakinnastekniikalla tehdyt kintaat ovat monesti väljäsuisia ja siten helppoja ja nopeita ottaa pois kädestä. Kinnas on valmistustekniikkansa ansiosta myös sen verran tukeva, jopa jäykkä, että kintaan pois ottaminen ja takaisin käteen laittaminen onnistuu ilman toista kättä. Tästä voi olla merkittävää helpotusta erilaisista tilanteissa, esimerkiksi hevosten kanssa töitä tehdessä, kalastuksessa ja metsätöissä. Neulakintaiden päällä pidettiin nahkarukkasta tuomaan parempaa pitoa ja tuulensuojaa. Lämpimyys ja miellyttävyys tuli sisärukkasena käytetystä neulakintaasta.


Perinteen taustaa ja historiaa

Neulakinnastekniikka on hyvin vanha, esihistoriallinen ja laajalla käytössä ollut lankatekniikka. Löytöjä on tehty mm. Perusta, Israelista, Egyptistä, Englannista, Tanskasta ja Venäjältä. Tanskasta on löydetty kappale neulakinnastekniikalla tehtyä neulosta, joka on ajoitettu mesoliittiselle kivikaudelle, eli se on noin 10 000 vuotta vanhaa Varhaisimmat Suomesta tehdyt löydöt ovat 1000-luvulta Neulakinnastekniikka oli Suomessa käytetty laajasti kaiken neulottavan tekemiseen siihen saakka, kunnes uudemmat lankatekniikat kuten puikoilla neulomisen taito tuli maahamme 1600-luvulla.

Valkoiset 2+2 tekniikalla tehdyt ranteenlämmittimet työnalla. (Kuva: Saija Lehtonen)

Erilaisia tapoja tehdä neulakinnastekniikkaa on hyvin monia. Eri alueilla, kylillä ja jopa yksittäisillä suvuilla saattoi olla oma tapansa tekemiseen. Suomessa tunnetut tavat on jaoteltu kolmeen pääluokkaan: suomeksi, venäjäksi ja pyöräyttäin neulotut. Näissä kaikissa kolmessa pääluokassa on useita variaatioita, niinpä yhteensä Suomen alueella käytettyjä tapoja tunnetaan nykyään useampi kymmenen, ja tapoja on todennäköisesti ollut vieläkin enemmän.

Suurimmaksi osaksi neulakinnastekniikalla tehdyt kintaat ovat toimineet työkäsineinä, mutta täytyy muistaa, että tekniikka oli Suomessa ainoa tiedossa oleva tekniikka valmistaa villakäsineitä noin 1600-luvulle saakka. Niinpä työkäsineiden lisäksi neulakinnastekniikalla tehtiin myös pyhäkintaita, jotka olivat usein vaaleasta tai kasvivärjätystä langasta ja koristeltuja kintaita. Tällaiset kintaat liittyivät erilaisiin juhlatilanteisiin ja niillä oli merkitys myös niin avioliittoon vihkimisessä kuin hautajaisissa.

Neulakinnastekniikan hallitseminen oli arvostettu taito ja joskus jopa katsottiin, että jokaisen aikuisen naisen on se hallittava. Taito opittiin aiemmilta sukupolvilta jo nuorella iällä ja esimerkiksi myötäjäislahjoiksi kintaita saatetiin tarvita useat. Taito ei ollut kuitenkaan pelkästään naisten hallussa, vaan myös jotkut miehet tekivät neulakinnastöitä. Neulakinnastekniikalla tehdyt kintaat olivat joissain tilanteissa rahan kaltaista tavaraa, koska ne kelpasivat myös maksuksi jopa vihkimisestä, jollei vihkiparilla ollut rahaa maksuun.

Neulakinnastekniikasta on olemassa historiallisia näytteitä, jotka ovat eri museoiden ja vastaavien paikkojen kokoelmissa. Suomesta taltioituja, neulakinnasjäänteitä sisältäviä hautalöytöjä ja niihin liittyviä tietoja säilyttää Museovirasto. Tällainen on ainakin Euran emännän hauta, joka on arkistoitu nimellä Luistarin hauta nro 56.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Kinnasneuloja hirvenluusta ja -kynnestä. (Kuva: Saija Lehtonen)

Neulakinnastekniikka on perinteisesti siirtynyt sukupolvelta toiselle perheen sisällä tai lähipiirissä. Tämä senkin takia, että eri suvuilla ja eri kylissä oli omat neulomistapansa. Nykyään neulakinnastekniikka elää ehkä pienesti uutta tulemista, koska monet ovat kiinnostuneita vanhoista työtavoista neulakinnastekniikka mukaan lukien. Aiheesta pidetään kursseja eri kansalaisopistoissa ja työväenopistoissa, ja tekniikkaa opettavat eteenpäin yksittäiset osaajat eri yhteyksissä pienissä määrin. Neulakinnastekniikka on ollut yhtenä aiheena myös erilaisissa keskiaikais- ja käsityöläistapahtumissa, kuten Sloyd Festissä Eckerössä elokuussa 2020.

Perinteen tulevaisuus

Neulakinnastekniikka ei ole kuulunut kansakoulun eikä peruskoulun käsityöopetuksessa opetettaviin tekniikoihin. Tämä on vaikuttanut taidon laajan tekijäkunnan määrän hiipumiseen omalta osaltaan. Vaarana on tekniikoiden monipuolisuuden häviäminen, vaikka kiinnostus neulakinnastekniikkaan on nyt kasvanut. Tekijöitä tarvittaisiin lisää, jotta tekniikka säilyisi monipuolisena. Internetin mahdollisuuksia, video-opetusta ja etäyhteyksiä voisi hyödyntää enemmän taidon opettamisessa. Tekniikan esilletuominen ja esilläpito eri sosiaalisen median kanavissa voisi myös tuoda neulakinnastekniikkaa tunnetuksi ja herättää sitä kautta mielenkiintoa ja mahdollisia uusia tekijöitä.

Neulakinnastekniikka on melko hidas tekniikka opeteltavaksi ja opetettavaksi. Sen oppiminen vaatii aikaa, paneutumista ja pitkäjänteisyyttä. Käsityöperinteen ylläpitäminen vaalii hiljaista tietoa, joka on sellaista tietoa, joka ei synny, säily eikä välity muuten kuin tekemällä. Käsityötekniikan harjoittaja oppii ja muistaa taitonsa fyysisesti, taito on liikettä, liikeratoja, se on kuin sanatonta tanssia. Taitoa on mahdotonta kuvata täysin sanallisesti ja muuttaa täysin teoreettiseen muotoon. Kehollinen muisti koskettaa alitajuista ymmärrystä ja vaikuttaa meihin syvemmin kuin sanat. Käsityön tekemisellä on symbolisia merkityksiä ja mieltä hoitavia ja innostavia vaikutuksia.


Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Pirkanmaan muotoilu- ja taideteollisuusyhdistys Modus ry

Asiantuntijat: Saija Lehtonen (kuvataiteilija ja taidekäsityöläinen), Ilta Hämäri (kansatieteilijä), Sirpa Mörsky (FM ja KteO)

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Verkkolähteet:

Video Neulontakahvila: neulakinnastekniikka

Neulakinnassivut (Sanna-Mari Pihlajapiha)

Finna.fi

Punomo - neulakinnastekniikka (Tarja Gröger 2017)

Punomo - kinnasneulonnan vaiheet (Martta Mäenpää 2017)


Kirjallisuus:

Valkeejärvi, Martta: Kinnasneulakirja (2016)

Pasanen, Mervi: Yhdellä neulalla - neulakinnastekniikka tutuksi (2015)

Lankatekniikoiden käsikirja (Tammi 2013) Neulakinnastekniikasta s. 114 - 127 (Martta Valkeejärvi, Laura Hämäri)

Iki-ihanat käsityöaarteet Sneck, Sairanen (WSOY, 2012) Neulakinnastekniikasta s. 48-51 (Martta Mäenpää)

Taito tehdä - Neulalla ja naulalla (WSOY 2010) Neulakinnastekniikasta s. 47 - 49 (Tarja Kröger)

Almay, Aydemir: Käden taidot 4 (2004) Neulakinnastekniikasta s. 150 – 153

Almay, Luutonen, Mitronen: Sydämenlämmittäjä ja tikkuripaita (1993) Neulakinnastekniikasta s. 93 - 95


Lehdet:

Kotiteollisuus-lehti 10/1956 (kirjastojen varastot), Tellervo Soisalon-Soinisen artikkeli "Vanhaan tapaan valmistettu työkinnas".

Kotiteollisuus-lehti 1/1957 (kirjastojen varastot), Tellervo Soisalon-Soinisen artikkeli "Vanhaan tapaan valmistettu kinnas - II".

Kotiteollisuus-lehti 2/1957 (kirjastojen varastot), Tellervo Soisalon-Soinisen artikkeli "Vanhaan tapaan valmistettu kinnas III".

Omin käsin -lehti 4/1968, s. 16 - 17 "Terittäen tehty kinnas - suomeksi, venäjäksi ja pyöräyttäen ommeltu, punaltaen tehty".

Kotiliesi 2/1982, s. 77 - 78, "Neulakintaat"

Taito 1/1995, s. 32 - 33, "Vanha työtapa käyttöön - neulakintaat lämmittämään".

Suuri Käsityölehti 1/2003, s. 47 ja 63, "Lapaset neulakinnastekniikalla".

Kotiliesi 6/2010 "Poronsuolilankaa ja hirvenluuneuloja - Keskiaika käsissä", s. 66 - 70.

Gradut:

Laura Hämäri, gradu (2011) "Kinnasneulatekniikan muutos perinnekäsityöstä muoti-ilmiöksi"

Marjut Nordberg, gradu (2008) "Käsityökohtaamisia muinaisuuden kanssa - Neulalla neulominen eli kinnasneulatekniikka... muutakin kuin neulakinnas?"

Krista Vajanto, gradu (2003) "Euran emännän neulakintaat"

Kaisa Leinonen, gradu (2000), "Neulakinnasperinne Suomessa"