Pärekorien valmistus kiskotuista päreistä

Sijainti	Suomi
Asiasanat	käsityöt, korinpunonta, punontatyöt, korityöt, päreet, puutyöt, männyt, metsämänty, ekomuotoilu

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Perinteiset pärekorit valmistetaan metsämännyn (Pinus sylvestris) pintapuusta kiskomalla käsin päreitä, joista tehdään punomalla erimuotoisia koreja arkisiin käyttötarkoituksiin, kuten halko-, sieni- tai ostoskoreiksi ja nykyään yhä enemmän myös sisustuselementeiksi. Korien vahva rakenne perustuu päreiden sitoutumiseen keskenään, eikä niissä käytetä nauloja tai niittejä osien kiinnittämiseen toisiinsa.

Pärekorien valmistaminen puunkaadosta valmiiksi koriksi on fyysisesti raskasta, siksi se on ollut yleensä miesten työtä. Korintekotaito siirtyi isältä pojalle, naisia korintekijöinä on ollut vähemmän tai he olivat keskittyneet korin punontaan. Nykyään koreja valmistetaan yhä enenevässä määrin teollisesti höylätystä lastusta ja leikatusta tai sorvatusta viilusta. Myös muovisista ”päreistä” punotaan erilaisia kantokoreja.

Pärekoreja on tehty pääosin maaseudulla, sillä pärepölkkyjen varastoiminen vaatii runsaasti tilaa ja puutavaraa on saatu läheisistä metsistä. Vielä 1940-luvulla lähes joka pitäjässä oli korintekijöitä, jotka tekivät niitä myös myyntiin tai tilauksesta. Suomessa on ollut myös seutuja, joissa on erikoistuttu pärekorien valmistamiseen. Erityisesti Kankaanpään Veneskosken ja Miehikkälän Suur-Miehikkälän kylissä korinteko on ollut merkittävä toimeentulon lähde ja taito on siirtynyt isältä pojalta useiden sukupolvien jatkumossa. 1990-luvulla Veneskoskella on ollut vielä noin 30 hengen ammattikunta, joka sai elantonsa korinteosta (Maaseudun tulevaisuus 10.5.1990) ja Suur-Miehikkälässäkin kymmenkunta.

Pärekorien valmistuksen keskittyminen näille alueille johtunee osittain myös siitä, että lähialueilla oli paljon valtion vanhoja metsiä, joista sai ostaa pärepuita. Miehikkälässä vielä 1990-luvulla sai valtionmetsistä ostaa pärepuita, mutta Kankaanpäässä jo 1930-luvulla korintekijöitä oli niin paljon, että pärepuut piti ostaa naapuripitäjistä ja myöhemmin Itä-Suomesta ja Venäjän Karjalasta. Nykyisin vanhat metsät on suojeltu ja hitaasti kasvaneiden, tiheäsyisten mäntyjen hankinta on vaikeaa. Talousmetsissä nopeasti kasvaneet männyt eivät sovellu pärekorien raaka-aineeksi.

Veneskosken tunnettuja koppamestarisukuja ovat olleet Kallio, Lehtimäki, Ranta ja Talonen. Miehikkälässä useamman sukupolven korintekijäsukuja ovat olleet mm. Korpela, Metsälä, Ramu, Rautamies, Takki, Toikka, Tuhkiainen ja Turu. (Virrankoski 1994). Korintekijä Paavo Turu Suur-Miehikkälästä on ollut korintekijöiden keskuudessa tunnettu taitaja ja hän sai vuonna 1971 Taideteollisuuden valtionpalkinnon. Hän kehitti myös uusia malleja, joita muut korintekijät ottivat tuotantoonsa. Miehikkäläläiset korintekijät kävivät myös opettamassa Kankaanpäässä mm. sangantekoa. Pärekorien mallit ovat säilyneet hyvin samankaltaisina eri puolilla Suomea, mutta korin nimitykset vaihtelevat eri murteissa: kori, keppu, kessi, koppa, vasu ja vakka.

Perinteen harjoittaminen

Pärekorien valmistamisessa tarvittavat työkalut ovat yksinkertaisia käsityökaluja: Saha puun ja pöllien katkaisemiseen, kirves, leka tai moska sekä kiilat puun halkaisemiseen. Päreiden kiskonnassa puukolla tehdään alkulovi, jotta päreet kiskotaan käsin. Puukkoa käytetään myös päreiden vuolemisessa tasalevyisiksi ja -paksuisiksi. Lisäksi korin viimeistelyssä ja siistimisessä käytetään hiekkapaperia ja matto- tai katkoteräveistä. Yleisimmät korimallit on tehty 5-8 sentin päreestä palttinana punomalla päreitä vuorotellen yhden yli, yhden ali. Korin muotoilussa on käytössä kaksi erilaista tapaa: suora- ja vinopunonta. Suorapunonnassa päreet taittuvat pohjasta suorakulmassa ja laitaan punotaan erilliset kudepäreet. Vinopunonnassa laidat punotaan kokonaan pohjapäreiden päistä. Erityisesti halkokoreja valmistetaan vinopunonnalla, jolloin ovat laidan päreet ovat 45 asteen kulmassa ja reuna päätellään, kuten suorapunonnassa. Vinopunonta on yleistä lastu- ja viilukoreissa. Niissä korin reuna on leikattu ja siihen on lisätty naulaamalla erillinen reunapäre, sillä lastu- ja viilupäre ei kestä taittamista. (kuva: kantikas pimukori ja vino halkokori) Pärekorien valmistus on monivaiheinen prosessi, joka alkaa puun kaatamisesta. Tärkein vaihe on pärepuun valinta, sillä liian nopeasti kasvaneesta tai kierosta männystä päreiden kiskonta ei onnistu. Parhaat pärepuut kasvavat kangasmaastossa tai suonlaidalla. Puun pitää olla vähintään 100-vuotias tiheä- ja suorasyinen mänty, jonka luston paksuus on korkeintaan 1 mm. Se voi olla kitukasvuinen ja siinä voi olla lahoa, kunhan se on rungoltaan mahdollisimman suora ja oksaton. Myös lylyä voi olla vähän, mutta jos sitä on liikaa, puu on niin kovaa, ettei sitä voi käsitellä puukolla ja päreet katkeavat herkästi taivutettaessa.

Puu kaadetaan loka-maaliskuussa, jolloin puut säilyvät tuoreina kevääseen. Pärepölkyt on säilytetty syksystä kevääseen ulkona, mutta kesällä kaadetut ovat säilyneet vain kuukauden verran ilman, että ne alkavat sinistyä ja kuivua. Kesällä pölkkyjä on säilytetty mutahaudassa tai vedessä hapettomissa olosuhteissa, tai sahanpurulla tai oljilla peiteltynä. Kesällä kaadettuna vaarana on liian nopea kuivuminen, sinistyminen sekä sienitaudit ja tuhohyönteiset, sillä pöllit säilytetään kuorimatta.

Pöllit sahataan tarvittavaan mittaan riippuen korin koosta; usein 0,8 – 1,5 metrin mittaisiksi. Puun tyvestä sahataan pois 30-50 cm, sillä siinä kuidut eivät yleensä ole yhdensuuntaisia, joten päreiden kiskonta onnistu. Sen jälkeen tuore pölli halkaistaan kirveellä kiilojen avulla säteittäin pärehaloiksi, joiden leveys on noin 5-8 cm. Halosta poistetaan kuivempi sydänpuu, joka erottuu tuoreessa puussa vaaleampana. Näin saadaan pirkale, rohno, sorko tai palho murteesta riippuen, jotka halkaistaan puolittamalla vuosirenkaiden suunnassa ohuemmiksi noin sentin paksuisiksi liisteiksi (sale, säle, lohkare), jotka vuollaan reunoiltaan tasalevyisiksi. Varsinaiset päreet kiskotaan liisteistä 1-2 mm:n paksuisina. Liisteen päähän tehdään puukolla aloituslovi, minkä jälkeen päreet kiskotaan erilleen käsin syiden suuntaisesti. Päreen pinta tasataan puukolla, jos siinä on harjanteita ja siistitään tarvittaessa reunat. Yleensä kiskominen aloitetaan latvapäästä. Kiskottaessa pihka nousee päreen pintaan suojaamaan pärettä kosteudelta ja likaantumiselta lisäten samalla puun kestävyyttä. Valmiit päreet voidaan myös kuivata ja käyttää myöhemmin korintekoon. Kuiva puu on haurasta ja vaikeasti taivutettavaa, ja ne saadaan sitkeämmiksi ja taipuisammiksi liottamalla niitä lämpimässä vedessä.

Itse korin punominen on yksinkertaista, mikäli päreet ovat tasalaatuisia ja puuaines riittävän hyvää. Puu ei myöskään saa kuivua korin tekemisen aikana. Korin punonta aloitetaan pohjan kudonnasta, joka voi olla neliö tai suorakaide. Pohjaa tehdessä päreet asetellaan aina sydänpuoli ylöspäin, sillä näin päreet taipuvat paremmin. Päreet kudotaan päreiden keskikohtaan ristikkäin vuorotellen yhden yli ja yhden ali palttinasidoksen tapaan. Pohjan ulommaisten päreiden reunaan tehdään kevyt viillos puukon selkäpuolelle, ja ne taivutetaan suoraan kulmaan teräväreunaista puukalikkaa vasten. Näin saadaan korin loimipäreet laitoja varten. Laidan ensimmäisessä päreessä kulmiin tehdään samanlainen viillos kuin pohjan reunoissa, jolloin korin pohjan kulmiin saadaan terävät reunat. Korin muodosta riippuen seuraavat kerrokset voidaan tehdä joko terävinä tai pyöreinä. Laitapäreiden päät asetetaan 2-3 laitapäreen leveyden verran päällekkäin ja ne ohennetaan. Samoin tehdään, mikäli päreitä on jatkettava. Laidan jatkoskohdat on hyvä tehdä eri sivuille, jotta korista tulee mahdollisimman kestävä.

Korin päättelyssä käytetään kolmea pärettä rinnakkain; suuvannetta ja kahta käännöspärettä. Ensin kudotaan suuvanne kuten aiemmat laitapäreet. Sen tehtävänä on jäykistää reunaa ja se voi olla kapeampi ja paksumpi ja sydänpuoli voi olla myös ulospäin. Käännöspäreet kulkevat samanaikaisesti korin suuvanteen molemmin puolin. Reunan päättelyssä loimipäre käännetään kahden päreen yli, kolmannen alta vuorotellen sisä- ja ulkopuolelle. Lopetuksessa päreen pään vuollaan, jotta se on helpompi pujottaa ensimmäisen, jo käännetyn loimipäreen alle. Sanka tehdään kahdesta suorasta, tyvimitaltaan noin 10 mm mahdollisimman tasapaksusta puolitoista metrisestä koivunvitsasta kiertämällä. Purasimella tai puukolla avarretaan purasimella silmää, josta sanka pujotetaan. Kuorta poistetaan koko pituudelta, jotta vitsasta voidaan kiertää halkeamatta latvasta alkaen myötäpäivään, minkä jälkeen loput oksin tyngistä ja kuoresta vuollaan pois. Tyvipää vuollaan teräväksi ja pujotetaan korin reunaan pystyyn ylimmän päreen pituudelta. Kierteisen vitsan latvapää pujotetaan vastapäisen laidan silmästä ja lisätään toinen samanlainen vitsas. Risut kierretään tiukasti toisiinsa nähden vastapäivään. Hieskoivu on usein rauduskoivun vartta notkeampaa. Pitää vetää tiukkaan, sillä löystyy kuivuessaan. Suomaastossa tai ojanteissa kasvaneet koivut ovat kaikkein sitkeintä.

Pohjan ja korin suun taitoskohdissa osa puunsyistä murtuvat ja pystyssä olevat tikut vuollaan mattopuukolla tai katkoteräveitsellä pois. Sen jälkeen ne hiotaan kevyesti. Myös käännettyjen päreiden ylimääräiset päät katkaistaan tekemällä viillos ja taittamalla. Sangan valmistuksen jälkeen korin annetaan kuivua ulkona viileässä, jotta ei kuivu liian nopeasti, minkä jälkeen se viimeistellään hiomalla taitoskohdat hienolla hiekkapaperilla. Korin paino kevenee kuivuessaan noin 50 %. Kuivuessaan päreet kutistuvat pääasiassa päreen tangentin eli leveyssuunnastaan noin 6-8 %, mikä kasvattaa valmiin korin silmänkokoa. Korin ulkomitat pysyvät lähes ennallaan kutistuman ollessa alle 1 %. Siksi tiheäsilmäisen vakan päreiden on oltava reunaltaan ohuita, jotta ne saadaan punottua tiiviisti lähelle toisiaan.

Perinteen taustaa ja historiaa

Suomessa pärekorit ovat olleet paju- ja juurikoreja yleisempiä ja vuonna 1857 Manufaktuurijohtokunnan saamien tietojen perusteella pärekorien valmistuksen tekniikka tunnettiin yleisesti kaikkialla Suomessa. 1800-luvulla maaseudulla niitä oli käytössä eri kokoisia ja muotoisia käyttötarkoituksesta riippuen. Tyypillisimmät olivat kantamiseen ja säilyttämiseen liittyvät korit, mutta myös kalastuksessa käytettiin päreistä tehtyjä koreja erilaisina pyydyksinä. Pärekorien alkuperää ei tunneta, mutta myös Ruotsissa pärekorit (spån- tai pärtkorg) ovat olleet yleisiä. Varhaisimmat tiedot korien ammattimaisesta valmistamisesta on vuodelta 1489, tosin suurin osa korintekijöistä olivat saksalaisia. Ruotsinkielinen pärt on johdettu suomen kielen päreestä, joten on syytä uskoa, että Suomessakin pärekoreja on tehty jo varhemmin. Ruotsissa korit olivat yleensä vinopunottuja, joissa reuna ja sanka kiinnitettiin nauloilla.

1700-luvulta lähtien lehtikirjoituksissa on mainittu korimaakarit, koppa- ja vasumestarit sekä erilaiset korit arkisina käyttöesineinä. 1800-luvun alusta lähtien sanomalehdissä on ollut ohjeita mm. perunan idätyksestä pärekorissa ja onpa varoitettu pärekorin soveltumattomuudesta kuuman tuhkan varastoimiseen. Tuolloin mäntypäreitä käytettiin yleisesti myös valonlähteenä.

Maaseudulla korit tehtiin itse, mutta kaupungistumisen, vaihdantatalouden yleistymisen ja teollistumisen myötä tarve kuljetus- ja säilytysastioille kasvoi ja alkoi pärekorien ammattimainen valmistaminen eri puolella Suomea. Korinpunonta oli myös tärkeä lisätienestien lähde maaseudun pienviljelijöille maa- metsätalouden ohella. Kaupungeissa myytiin sekä kotimaisia pärekoreja että Venäjältä ja Ruotsista tuotuja, joissa oli usein käytetty suomalaista puuta. Puun riittävyys ja metsien säilyminen olivat huolenaiheina jo 1800-luvulla ja vuonna 1845 kuusi- ja honkahirsien sekä pärepuiden vienti kiellettiin. Pärekorien valmistuksen opettaminen liitettiin usein myös työttömien työllistämiseen ja köyhyyden poistamiseen. Esimerkiksi Mynämäellä ehdotettiin Suomenkieliset Tieto-sanomat lehdessä 1776, että toimitusmies järjestäisi miehille mm. päreentekoa toimeentulon saamiseksi. Keski-Suomessa kerjäläislapsille lahjoitettiin pärepuita, jotta ”pojat saavat koittaa taitoansa päreiden kiskomisessa ja koppien kutomisessa” (Keski-Suomi 3.1.1885) Myös Helsingissä oli huoli työttömistä ja Helsingin Rouvasväen yhdistys perusti 1892 Suomen ensimmäisen pärekoritehtaan. Kiskotut päreet ostettiin maaseudulta ja parikymmentä korintekijää punoi etukäteen tilattuja koreja noin kolmesataa päivässä myytäväksi kauppiaille. 1800-luvulta lähtien korintekotaidossa järjestettiin myös myös kilpailuja maaseutu- ja kotiteollisuusnäyttelyiden yhteydessä.

1900-luvun alussa Suomessa oli useita alueita, joissa oli erikoistuttu korien valmistamiseen. Pärekorien valmistaminen oli raskasta työtä; päreet kiskottiin aamuyöllä ja iltapäivällä punottiin korit. Yritykset ostivat suuria määriä kerrallaan ja koreja tehtiin tilauksesta erilaisiin käyttötarkoituksiin. Esimerkiksi Seinäjoen lähialueilla kudottiin sadoittain säilytys- ja kuljetuskoreja Itikan lihanjalostamolle ja Kymenlaakson Miehikkälässä pullokoreja juomatehtaille ja apteekeille. 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Miehikkälässä tehtiin jopa 10 000 pullokoria vuosittain. Vielä sotavuosina 1940-luvulla korinteko oli yleistä, mutta vähitellen puupulan ja muovin yleistymisen takia pärekorien menekki väheni merkittävästi. Pärepuun hinta oli noussut ja hankinta naapuripitäjistä pienensi tienestejä merkittävästi. Aiemmin tehtyjen korimallien tilalle kehitettiin uusia kotitalouksissa käytettäviä käyttökoreja ja pyykki-, halko- ja kauppakorit olivat yleisiä, jotka korintekijöiden mukaan ovat yhä tänä päivänä suosittuja.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Pärekorien valmistus on vähentynyt ja kaupallinen myynti on enää muutaman osaajan käsissä. Suurimpana ongelmana on tiheäsyisten pärepuiden puute. Yksittäisiä pärepuita saattaa löytää uudisrakennusten tieltä kaadettavista männyistä, mutta perinteen laajempi leviäminen on haasteellista. Punontataito on yhä voimissaan, sillä siinä voidaan käyttää hyvin erilaisia materiaaleja. Kiskotuista päreistä tehtyjä koreja tuodaan jonkun verran Virosta ja Venäjän Karjalasta, mutta valtaosa myynnissä olevista koreista on tehty teollisesti valmistetusta puuviilusta tai lastusta ja sangoissa käytetään rottinkia.

Erilaisissa perinnetapahtumissa perinteisten pärekorien työnäytökset ovat vähentyneet ja samalla tietämys korinteon vaiheista. Sukupolvelta toiselle kulkeutunut taito ei enää siirry ja perinteen säilyminen on pääsääntöisesti yksittäisten korintekijöiden ja harrastajien varassa. Vielä 1990-luvulla Miehikkälän ja Kankaanpään korintekijöiden lisäksi ympäri Suomea oli yksittäisiä korintekijöitä, jotka pitivät myös kursseja kansalaisopisoissa. Nykyään ammatikseen koreja tehneet taitajat ovat eläkeiässä ja korientekotaito on harvojen yksittäisten harrastajien varassa. Kysyntää kursseille olisi vielä nykyäänkin.

Perinteen tulevaisuus

Harva esine on säilyttänyt käyttötarkoituksensa satoja vuosia, kuten pärekorit. Pärekori on kestävä ja kevyt kantoväline, joka on helppo korjata. Se on täysin myrkytön ja elinkaarensa päässä se voidaan turvallisesti hävittää polttamalla. Se on yhä mitä funktionaalisin halkokorina tai ihanteellinen sienikorina, sillä sienet pysyvät ilmavina pärekorissa. Kori on myös helposti korjattavissa, sillä kastelemalla se voidaan purkaa ja vaihtaa rikkinäiset päreet. Koivuvitsaksesta tehty sanka on kulutukselle altis erityisesti halkokoreissa, mutta sen uusiminen on helppoa.

Perinteisten käsillä kiskotuista päreistä punottujen pärekorien valmistaminen on häviämässä. Vanhat korintekijät ovat jo eläkeiässä, eikä taito ole siirtynyt seuraaville sukupolvelle. Ongelmana on myös riittävän tiheäsyisten pärepuiden saanti, minkä takia myös kurssien järjestäminen on hankalaa. Tilalle on tullut koneellisesti leikatusta viilusta tehdyt korit, jotka ovat kuitenkin paljon heikompia kuin kiskotusta päreestä tehdyt korit. Punontataito on kuitenkin säilynyt, sillä viilu- ja lastukorit punotaan samoin kuin pärekorit.

Vanhojen mestarien työskentelyä seuratessa tulee esiin valtava määrä hiljaista tietoa, joka on syntynyt vuosikymmenten kokemuksesta. Nyt olisi viimeinen aika dokumentoida se jälkipolville.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Tiina Härkäsalmi, muotoilija ja pärekoriharrastaja

Jorma Kallio, 4. polven koppamestari, Veneskoski

Jukka Ramu, 3. polven pärekorien tekijä, Suur-Miehikkälä

Raija Tiiva, pärekopan tekijä, Kangasala

Yrjö Varpio, Tampere

Kankaanpään kaupunginmuseo

Miehikkälän museot

Suomen käsityön museo/Seija Hahl

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Kirjallisuus:

Arponen, Outi. Opimme Punomaan: Tuohi-, Lastu- Ja Päretyöt. Espoo: Weilin + Göös, 1982.

Bühler, Waldemar (1962) Suuri askartelukirja II, Päretyöt s.14–25. Werner Söderström Osakeyhtiö , Porvoo.

Kautovaara, Pekka (2002). Kättentöitä. Kunnianosoitus kädentaidoille ja menneiden sukupolvien työlle. Otava, Helsinki.

Kautovaara, Pekka (1984) Käden taidot. Kunnallispaino Oy, Vantaa.

Lundgren, Anna-Greta (1987) Spånkorgar. Studiebok. Lts förlag, Tukholma.

Setälä, Vilho (toim.) Taitokirja. Kodin Taitosanakirjan uusittu laitos 1952, Otava.

Tuormaa, Markus (2014) Puutyöt – pärekorista pistoaitaan. Metsäkustannus Oy.

Virrankoski, Pentti (1994) Käsitöistä leivän lisää. Suomen ansiokotiteollisuus 1865–1944. Historiallisia tutkimuksia 186. Suomen historiallinen seura. Helsinki

Virrankoski, Pentti (1963) Myyntiä varten harjoitettu kotiteollisuus Suomessa autonomian ajan alkupuolella (1809– noin 1865). Historiallisia tutkimuksia LXIV. Suomen historiallinen seura. Väitöskirja. Helsinki

Lehtiartikkelit:

Kanawa, 27.09.1845, nro 38, s. 1

Keski-Suomi 3.1.1885

Kotiteollisuus 1944 nro 4, s.-19-21 Pärekorit

Kotiteollisuus 1943, nro 1. Kauhat ja pärekorit

Suomenkieliset Tieto-Sanomat, 01.04.1776, nro 7, s. 4

Suomen Kuvalehti 12.8.1922

Suometar 3.2.1852

Uusi Suometar 26.3.1873

Videot:

Paavo Turu Miehikkälä ”Katoavia ammatteja”

Pärekori (Pärekorintekoa Miehikkälässä)

Pärekorin tekeminen, oppia perinteistä