Patopyynti Iijoella

From Elävä perintö -wiki
Jump to navigation Jump to search
Patopyynti Iijoella
Sijainti Ii, Pohjois-Pohjanmaa
Asiasanat Perinnekalastus, kalastusvälineet, lohi, Iijoki, lohipato, kalapato, patokalastus

Kuva: Iin kotiseutuarkisto, Väinö Halttu

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Lohen patopyyntiä Iijoella on harjoitettu jo satoja, ellei tuhansia vuosia. Patopyynti on kalastustapa, johon liittyy runsaasti perittyä tietotaitoa. Lohipadot ovat olleet suuria, suurimmillaan koko joen kattavia rakennelmia, joiden avulla joesta on nostettu tuhansia kiloja Iijoen kultaa eli lohta. Tuo kalansaalis on rikastuttanut paikallista yhteisöä, mutta myös aina kiinnostanut muita tahoja; sen suomat rikkaudet ovat myös Iin kylän vaurauden lähde keskiajalla, jota kuningas ja Oulun porvarit mielellään verottivat. Iijoki onkin ollut perinteisesti yksi Suomen parhaista lohijoista.

Perinnettä harjoittavat edelleen aktiivisesti useat paikalliset kalastajat. Suuri osa näistä kalastajista on peräisin vanhoista, paikallisista maanomistajasuvuista, joissa tietotaito on säilynyt ja siirtynyt ja joilla on ollut vanhastaan vesiosuuksia Iijoessa ja osuuksia Iijoen suuremmissa kalapadoissa. Monet näistä kalastajista ovat edelleen ammattimaisia, pää- tai sivutoimisia kalastajia, mutta myös enemmän harrastuksena kalastavia mahtuu joukkoon. Myös uudempia kalastajia perinteen pariin on tullut ja voi tulla edelleen, sillä patopaikat jaetaan aina huutokaupassa. Patokalastusta säätelevät sekä tietoa ja perinnettä jatkavat Etelä-Iin ja Pohjois-Iin jakokunnat. Jakokunnat ovat nimitys kalastusoikeuden eri joen osiin omistavista kalastajista koostuvalle yhteisölle.


Perinteen harjoittaminen

Tämä pitkäaikainen kalastustapa on työllistänyt Iijokivarressa lukuisia kalastajia. Osalle patopyynti on tuonut lisäevään ruokapöytään ja osalle se on ollut ammatti. Ennen voimalaitosten rakentamisia patopyyntiä on harjoitettu koko Iijoen matkalla. Nykyisin tämä pyyntitapa onnistuu enää noin viiden kilometrin matkalla joen alajuoksulla ylemmäs jokeen rakennettujen voimalaitosten vuoksi.

Patopyynti on säilynyt pääosin muuttumattomana vuosisatojen ajan. Verkkomateriaalit ovat luonnollisesti muuttuneet tervatuista pumpuli- ja monofiiliverkoista muovi- ja nailonvalmisteisiksi verkoiksi. Varsinaisen padon valmistusmateriaalit ovat edelleen puuta, tarkemmin lautaa ja pyöreää vaajapuuta. Vaajapuu on yleensä 3-6 metriä pitkä kuorittu luonnon puu, lähes aina kuusipuu. Varsinaisen patoseinämän seinämämateriaali on lautapuuta, joka tuetaan pystyyn vaajoista tehdyn rungon tukemana. Pystyssä pysymisen varmistamiseksi pato painotetaan isoilla painavilla luonnonkivillä. Kivet rahdataan rannasta veneellä patorakenteen yläosaan rakennetulle tasanteelle (”hyllylle”). Kunkin padon maksimimitta mitataan ja määrätään aina rannasta lukien ja padon maksimimitta määrätään jakokunnan kokouksissa. Joen ylittävien patojen rakentaminen ei ole enää sallittua, vaan kaikki padot ovat noin 5-20 metrin mittaisia rantapatoja. Padot rakennetaan aikaisin keväällä, ja niillä pyydetään lohta ja siikaa käytännössä koko sen ajan, kun joki on sula.


Perinteen taustaa ja historiaa

Patokalastusta on harjoitettu Iijoella jopa tuhansia vuosia. Vanhimpia merkkejä kalapadoista Iijoella on löydetty Kierikin kivikautisen asuinpaikan tuntumasta, jossa Iijoen rantamudassa ja suossa oli säilynyt jopa puisia kalapadon osia. Vanhimmat kirjalliset maininnat kalastuksesta Iijoella löytyvät jo keskiaikaisista asiakirjoista, joista käy ilmi, että tuottoisista pohjoisten lohijokien vero-oikeuksista kamppailivat sekä Uppsalan että Turun piispanistuin jo 1300-luvulla. Keskiajalla pohjoisen lohijokia verottivat sekä kirkko, että kruunu. Kalastus oli Iijoen varren asutuksen merkittävin elinkeino jo varhain, ja tämän vuoksi varhaisimmat kirjalliset lähteet alueelta usein käsittelevätkin kalastusoikeuksia sekä niistä syntyneitä kiistoja.

Tuottoisan lohenpyynnin tärkeimpiä välineitä olivat suuret puurakenteiset jokipadot, joissa käytettiin eri aikoina erilaisia pyydyksiä kuten lanoja eli rysiä, potku- eli koukkuverkkoja ja mertoja. Lisäksi ainakin keskiajalta lähtien joessa käytettiin myös karsinapatoja, joista kalat saatiin helposti maalle kulteen eli lohinuotan avulla, jotka ovat nykyään hävinneet.

Etenkin Iijoen alajuoksulla sijainneet neljä suurta, joen ylittävää lohipatoa (Venäjänkari, Haukkasuvanto, Uiskari ja Raasakka) olivat merkittävä vaurauden lähde ja aina useamman kuin yhden talon omistuksessa. Kutakin patoa käytti kerrallaan aina yksi, useammasta talosta muodostunut pyyntikunta. Vuodesta 1641 lähtien kunkin yksittäisen padon kalastusoikeus kiersi pyyntikunnalta toiselle. Patojen merkitys omistajilleen oli suuri. Niilläkin, joilla ei ollut oikeuksia suurimpiin lohipatoihin, oli usein yksityiset rantapatonsa. 1500-luvulla patokalastus oli niin merkittävä elinkeino paikallisille, että alueella ei kannettu yleistä maaveroa peltotilkkujen ollessa vähäisiä, vaan taloja verotettiin omaisuuden, siis myös lohenkalastusoikeuksien mukaan. Vuonna 1627 kirjoitetussa tuomiokirjeessä Iijoen mainitaan jaetun 60:een verkkoveteen, joka oli omistuksen yksikkö. Vuonna 1549 Iijoen kalavesien jako toimitettiin niin, että koko Iijoen lohenkalastusoikeus jäi yksinomaan iiläisille. 1700-luvulla kruunun tulkinnan mukaan iiläiset talonpojat olivat ainoastaan vuokranneet kalastusoikeutensa kruunulta, joka ne omisti. Oulun porvarit yrittivät 1700-ja 1800-luvulla ostaa näitä tuottoisia vuokraoikeuksia kruunulta itselleen, siinä kuitenkaan onnistumatta.

1700- luvulla ja 1800-luvulla jokivarsille perustetut sahat sekä niitä varten aloitettu puun eli tukkien uitto vaikuttivat merkittävästi kalastukseen Iijoella. Erityisesti 1800-luvulla tukinuiton määrän kasvaessa oli sovittava yhteiset pelisäännöt suurten patojen ja tukinuittajien välillä; muuten tukkilautat särkivät arvokkaita patoja. 1800-luvulla kompromissina sovittiin päivä, jota ennen lautat oli uitettava jokisuulle, ja jonka jälkeen vasta suuret kalapadot sai rakentaa umpeen koko joen ylittäviksi. Koko joen ylittävien kalapatojen rakentaminen loppui käytännössä 1900-luvun alussa, irtouiton kestäessä jäidenlähdöstä pitkälle syksyyn. Tämänkin jälkeen joessa on kuitenkin pidetty rantapatoja ja patokalastusperinne on jatkunut katkeamatta näihin päiviin saakka.


Perinteen eteenpäin välittäminen

Perinteisesti pyyntipaikat ja patopyyntiin liittyvä tietotaito siirtyvät useimmin ns. ”isältä pojalle” -periaatteella, eli suvussa perintönä. Padon rakentaminen ja verkkojen virittäminen virtaavaan jokeen vaatii osaamista ja opettelua osaavan kalastajan johdolla. Myös jokiuoman virtausten luonteet pohjanmuotoineen on tunnettava, ennen kuin patoa voi menestyksekkäästi rakentaa.

Käytännössä patopyynti on pysynyt jakokuntien hallinnoimana, ja pyyntipaikat vesiosuuksia omistavien manttaalitilojen omistajilla. Mikäli patopaikkojen huutokaupassa jää huutamatta patopaikkoja, niitä voidaan vuokrata myös manttaalittomille.


Perinteen tulevaisuus

Patopyynti jatkuu varmasti myös tulevaisuudessa, koska se on ainoita tapoja kalastaa virtaavassa vedessä. Jatkajia patopyynnille on edelleen löytynyt, ja patokalastuksessa ei ole havaittavissa katkosta sukupolvien välillä. Ammattimainen kalastus on vähentynyt vuosikymmenien saatossa saaliin vähenemisen ja kalastuksen lisääntyneen säännöstelyn vuoksi, mutta pienemmässä määrin patokalastus jatkuu elinvoimaisena edelleen. Iijoen kalakantojen elinvoimaisuus näyttää hyvältä ja siihen panostetaan esimerkiksi kasvatuksen ja istutuksen voimin. Patopyynnin jatkumista voi uhata esimerkiksi kalastuksen ja kalastusmenetelmien liiallinen säätely perinteen kustannuksella.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Pohjois-Iin Jakokunta, Etelä-Iin Jakokunta sekä Iin kunta

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

http://www.kalaaiista.fi/sivu/fi/

Kirjalliset lähteet: Julku, Kyösti (toim) 1985: Faravidin Maa. Pohjois-Suomen historia. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, Pohjoinen, Oulu.

Luukko, Armas 1954: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin Historia II. Keskiaika ja 1500-luku. Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliiton ja Lapin maakuntaliiton yhteinen historiatoimikunta, Oulu.

Nissilä, Viljo 1990: Iijoen varrelta. Vanhaa Haminaa, jokisuun kalastusta ja 1800-luvun sivistyneistöä. Iin kotiseutuyhdistys.

Puolakka, Hanna-Leena 2016: Kyllä joessa kaloja riittää - Pernun tilan elinkeinot 1600-luvulta 1800-luvulle karttojen ja asiakirjojen valossa. Julkaisematon proseminaarityö, Oulun yliopisto.

Rytkönen, Raili 1978: Suur-Iin Historia 1700–1870. Haukiputaan, Iin, Kiimingin, Kuivaniemen, Pudasjärven, Ranuan, Taivalkosken, Yli-Iin ja Ylikiimingin kunnat ja seurakunnat. Kajaani.

Rytkönen, Raili 1989: Suur-Iin Historia 1870–1925. Haukiputaan, Iin, Kiimingin, Kuivaniemen, Pudasjärven, Ranuan, Taivalkosken, Yli-Iin ja Ylikiimingin kunnat ja seurakunnat. Kajaani.

Vilkuna, Kustaa 1974: Lohi: Kemijoen ja sen lähialueen lohenkalastuksen historia. Otava, Helsinki.

Virrankoski, Pentti 1973: Pohjois-Pohjanmaan ja Lapin historia III: Pohjois-Pohjanmaa ja Lappi 1600-luvulla. Pohjois-Pohjanmaan, Kainuun ja Lapin maakuntaliittojen yhteinen historiatoimikunta. Oulu.