Perinneparkitseminen

Sijainti	Suomi
Asiasanat	Parkitseminen, kasviparkitus, rasvaparkitus, aivoparkitus, yhdistelmäparkitus, nahat, nahan työstäminen, nahanvalmistajat, nahkatuotteet, kalannahka, nahkuri, perinnenahkuri, savustus, taljat, luonnonturkikset, turkikset, turkistuotteet, parkitus, perinnekäsityö

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Yhteistyötä ikiaikaisen menetelmän, taljan savustamisen, puitteissa. (Kuva Nina Ekström)

Perinneparkitseminen on katoava perinnekäsityötaito, joka on aiemmin kuulunut luonnon ja maaseudun kanssa tiiviissä yhteistyössä elävien ihmisten perustaitoihin. Perinnenahkureiden arvomaailmaan kuuluu eläimen kokonaisvaltainen jatkojalostaminen erilaisiksi tuotteiksi ravinnoksi kelpaavien osien lisäksi.

Tästä perinteisestä käsityötaidosta ovat kiinnostuneet harrastajat sekä ammattimaisesti nahkaa valmistavat perinnenahkurit. Alan koulutuksen saaneita on Suomessa muutamia kymmeniä ja asiasta kiinnostuneita varmasti satoja. Moni on päätynyt perinteisen nahanparkinnan pariin metsästyksen, kalastuksen tai eläinten kasvatuksen tarjottua hienoa raakamateriaalia, joka halutaan työstää luonnonmukaisesti pitkäikäiseksi tuotteeksi. Myös eri historian aikakausia, kuten kivikautta ja keskiaikaa, elävöittävien harrastajien keskuudessa siirtyy taitoa eteenpäin. Osalla parkitsemisen motiivina on yksinkertaisesti luonnon kunnioittaminen vanhojen uskomusten ja perinteiden mukaan. Saamelaisilla nahanparkintataitoa opetetaan osana heidän omaa elävää käsityöperinnettään.

Perinteen harjoittaminen

Perinneparkitukseen kuuluu saalis-/tuotantoeläimen/kalan raakanahan ja/tai turkiksen työstäminen tarvittavaksi materiaaliksi luonnosta saatavien parkkihappojen avulla. Parkitusaineiden apuaineina voi käyttää ruokaöljyjä, etikkaa ja mäntysuopaa. Kunkin aineen käyttö riippuu käytetystä menetelmästä.

Perinneparkitsemisprosessi lähtee liikkeelle ”pyydetystä” raakavuodasta (alkujaan eläin on pyydetty luonnolta lahjaksi), joka on eläimen yltä nyljetty joko itse tai sen on toimittanut metsästäjä tai tuotantoeläimen omistaja. Sen jälkeen tehdään verisuolaus, joka imee raakataljan lihapuolelta kudosnesteet itseensä samalla edistäen raakanahan säilymistä. Tämän jälkeen raakavuodan voi kaapia puhtaaksi ylimääräisistä kalvoista, mahdollisista lihajäämistä sekä rasvasta. Jos raakavuodan työstämistä ei aloiteta heti verisuolauksen jälkeen, on raakanahan lihapuolelle levitettävä varastosuolaus, jolloin työstämisajankohtaa voi siirtää tuonnemmaksi. Nahaksi valmistettavat vuodat voivat olla varastosuolassa pitkäänkin, ainoastaan turkiksiksi tai taljoiksi tarkoitetut vuodat on työstettävä muutaman kuukauden sisällä. Suolauksen pääasiallinen tehtävä on pysäyttää mikrobitoiminta eli nahan mädäntymisen eteneminen sekä poistaa kudosnesteitä. Verisuolauksen jälkeen nahka voidaan kaapia karkeasti ja pingottaa kuivumaan ulos esimerkiksi kehikkoon tai naulata seinälle.

Erilaisia kaavintavälineitä, yläoikealla pehmitysrauta. (kuva Reija Rantanen)

Tämän jälkeen raakavuodan työstäminen riippuu paljolti siitä, mitä menetelmää käytetään ja mitä lopputulokselta halutaan. Nahanvalmistuksessa raakavuodalle tulee tehdä karvanpoisto, joka voi tapahtua esimerkiksi lumen alla ”nivottamalla”, emäksisessä kalkkiliemessä liottaen, mädättäjä-bakteereja hyväksikäyttäen tai vedessä liottamalla.

Jos karvattomaksi työstettyä nahkaa ei aiota parkita millään aineella, siitä tulee raakanahkaa, joka yleensä pingotetaan kehikkoon ja annetaan kuivua. Tällaisesta raakanahasta voi valmistaa esimerkiksi rumpuja, kynttilälyhtyjen kalvoja, terien kiinnitysmateriaalia ja köysiä. Raakanahka ei siedä lainkaan kosteutta. Raakanahka voidaan myös kuivattamisen sijaan pakastaa myöhempää työstämistä varten.

Rasvaparkitusta käytetään useimmiten turkistaljoihin ja säämiskään, mutta sillä voi parkita muutakin nahkaa, riippuen tulevasta käyttötarkoituksesta. Rasvaparkitusaineita ovat rasvahapot, joita löytyy esimerkiksi ruokaöljystä, kananmunan keltuaisesta, eläimen omista aivoista, luuytimestä tai muusta soveltuvasta rasvasta, tukiaineina mäntysuopa tai muu neutraali saippua. Yleensä edellä mainittuja ainesosia sekoitetaan toisiinsa tietyssä suhteessa ja seos levitetään voimakkaasti käsillä työstäen raakanahan lihapuolelle mieluiten auringonpaisteessa ja tuulessa tai varjoisassa lämmössä. Rasvaparkitun nahan tulee tekeytyä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon kuivassa tilassa (”nahkurin orret”) ennen pehmityspesua ja loppupehmitystä.

Kasviparkittava nahka liotetaan puunkuorista keitetyssä parkkiliemessä nahan paksuudesta tai lopullisesta käyttötarkoituksesta riippuen viikkoja tai kuukausia parkkia välillä lisäten. Nahan liikuttaminen liemessä nopeuttaa parkitusprosessia, samoin kuin mieto lämpö. Kasviparkituksen jälkeen nahka tai turkis on pehmitettävä käsin muokkaamalla lämpöä hyväksi käyttäen alkuperäiseen pehmeyteensä.

Kasviparkittu nahka tarvitsee ennen pehmitystä jälkirasvauksen pehmeyden saavuttamiseksi. Kasveista saatavia parkkihappoja eli tanniineja käytetään useimmiten parkitsevana aineena, kun työstetään raakanahkaa karvattomaksi nahaksi, jolloin työvaiheisiin tulee myös edellä mainitun karvanpoistomenetelmän valinta. Toki kasviparkita voi turkisnahkaakin ja ns. yhdistelmäparkituksessa käytetään kasviparkkihappojen lisäksi rasvahappoja jälkiparkituksena yhdistämään kahden parkitusmenetelmän etuja.

Erilaisia perinnenahkureiden valmistamia tuotteita. (kuva Raisa Rautio)

Parkitustavat ovat kehittyneet aikojen saatossa uusien havaintojen ja ideoiden myötä. Parkituskulttuuri alkoi turkisten hyödyntämisestä ja myöhemmin keksittiin karvattoman, kasveilla parkitun nahan valmistus.

Perinteen taustaa ja historiaa

Perinteen juuret juontavat kauas historiaan. Arkeologisten tutkimusten perusteella ihmiset ovat käyttäneet turkiksia jo 70 000–40 000 vuotta sitten. Asuinalueiden levittäytyessä lämpimästä ilmastosta kylmemmille alueille on tarvittu suojaa ja lämmikettä niin vaatetuksessa kuin asumuksissa. Tuo suoja on saatu luonnollisesti eläinten vuodista, sillä ihminen hyödynsi pyytämänsä saaliin kokonaisuudessaan. Lihasta on saatu ravintoa, nahasta suojaa ja arvokasta materiaalia eri tarvekaluihin, jänteistä ompelulankaa ja luista mm. aseiden osia sekä työkaluja. Kun ihmiset elivät tiiviimmässä yhteydessä luontoon, eivät luonnon kunnioittaminen ja sen tarjoamien raaka-aineiden kunnioittava hyödyntäminen olleet vaihtoehtoja, vaan elämisen ehtoja. Turhana ei pidetty mitään osaa eläimestä. Muinoin osattiin hyödyntää nahan lisäksi myös sarvet, luut, sorkat, jänteet, hännät, kynnet, aivot, sulat, ruodot, suomut, evät ja pyrstöt - nämä taidot ovat yhä edelleen nykypäivän tekijöiden käytössä.

Turkiksia on muokattu aluksi mekaanisesti työstämällä, esimerkiksi pureksimalla ja käsissä tai työkaluilla muokkaamalla, jotta rakenteesta on saatu pehmeää ilman varsinaista parkintaa (raakamuokkaus). Myöhemmin niiden on huomattu kestävän käytössä pidempään työstämällä niitä rasvalla tai savustamalla. Uudet menetelmät on keksitty alun perin todennäköisesti sattumalta. Kenties ihmisten ihosta erittynyttä rasvaa on imeytynyt nahkaan ja se on saanut nahan pehmenemään tai nahkaan jääneen eläimen oman rasvan on huomattu auttavan vuodan työstämisessä. Tulisijojen lähelle asumuksiin ripustetut taljat ovat savustuneet ja niiden laadun on huomattu paranevan savun vaikutuksesta. Vähitellen eri tekniikoita on yhdistelty eri tavoin ja vallitseviin luonnonolosuhteisiin on löydetty tarpeen mukaan parhaiten toimivat käytännöt. Eri alueilla mm. eläinlajisto, saatavilla olevat kasvit ja työkalujen materiaalit ovat vaikuttaneet työstömenetelmien kehittymiseen.

Suomen alueelle mannerjään sulamista seurannut väestö keskittyi aluksi metsästykseen ja keräilyyn. Turkikset olivat välttämättömiä selviytymiselle. Ilmaston lämmetessä ja mannerjään vetäytyessä väkeä vaelsi alueelle lisää, eri materiaalien käyttö kehittyi ja maanviljelys sekä eläinten kasvatus alkoivat vähitellen. Ohessa kulki metsästys ja eränkäynti eli kauempana vakituisesta asutuksesta metsästäminen ja kalastaminen ruuan takaamiseksi oli elintärkeää kasvavalle väestölle. Kaupankäynti kehittyi ja pohjoisen turkiksista tuli haluttua tavaraa. Verojen maksu hoidettiin turkiksilla ja sana raha tarkoittikin alun perin oravannahkaa.

Suomen alue turkisaarteineen haluttiin osaksi läntistä Eurooppaa ja paavin vallan alaiseksi. Nahkojen käsittelytaito oli osa päivittäistä elämää, joka jatkui kotitarveparkituksena vuosisatojen ajan, vielä ammattimaisten nahkurienkin asetuttua syntyvien kaupunkien käsityöläisiksi keskiajalla sekä sitä seuraavien vuosisatojen aikana, samalla kun ammattimainen nahkuritoiminta kehittyi omaa tahtiaan.

Nykyään perinneparkitsijoiden suosiossa oleva kasveilla parkitseminen on myöhäisempää perua kuin esim. rasvalla parkitseminen ja savustaminen. Ensimmäisiä havaintoja sen käytöstä on löytynyt arkeologisten kaivausten myötä Egyptistä 5000 vuoden takaa. Kasvien hyödyt nahan pehmentämisessä ja muokkauksessa on havaittu mahdollisesti nahkoja koristeltaessa, kun kasviväreillä käsitellyt kohdat ovat pysyneet muuta taljaa pehmeämpinä ja kestävämpinä. Suomen alueelle kasviparkinnan oletetaan saapuneen pronssi- ja rautakauden vaihteessa, mahdollisesti itämerensuomalaisilta balteilta.

Samat lainalaisuudet nahan ja turkiksien valmistamisessa pätevät tänäkin päivänä, vaatetusteollisuuden kehittyessä parkitusaineet ovat myös muokkautuneet tehokkaammiksi ja valitettavasti samalla myrkyllisimmiksi. Perinneparkitsemistaidon säilyminen on kestävän kulutuksen kannalta erittäin tärkeää.

Parkintamenetelmiä on lukuisia ja samoista menetelmistä eri versioita, joten jokaiselle parkitsijalle muotoutuu omat tapansa tehdä. Versioita on lähes yhtä monta kuin tekijöitä, mutta käsin tekeminen yhdistää kaikkia. Raakavuodan muuttuminen prosessin myötä, omissa käsissä työstäen, ihanaksi, luonnonmukaiseksi ja kestäväksi materiaaliksi on joka kerta ainutlaatuinen matka. Siksi kädestä pitäen annettu lähiopetus ajan kanssa on tärkeässä roolissa, jotta oppii miltä nahan kuuluu tuntua ja tuoksua eri vaiheissa prosessia, ja jotta oppii korjaamaan ongelmat niiden ilmentyessä.

Kalannahkakurssilaisten kädentaitoa. (kuva Anne Jouhtinen)

Perinteen eteenpäin välittäminen

Monien alkuperäiskansojen keskuudessa ympäri maailmaa perinteiset tavat ovat säilyneet ja ovat yhä käytössä parkitusprosesseissa. Parkinta on eri alueilla hyvinkin samankaltaista, mutta alueellisia eroja on myös paljon, sillä esimerkiksi sääolosuhteet vaikuttavat paljolti toimiviin parkintamenetelmiin. Suomessa perinneparkitus on säilynyt elinvoimaisimpana saamelaisalueella, jossa poron kokonaisvaltainen jatkojalostaminen on edelleen tärkeä osa poronhoitoa. Vanhat tekniikat ovat jatkuneet tähän päivään saakka niin alkuperäiskansojen kuin myös alalle vihkiytyneiden ammattilaisten ja harrastajien, sekä vanhojen kotitarveparkitsijoiden käsissä ja ne toimivat edelleen, vuosisatojen ja tuhansien aikana kenties hieman muokkaantuneina, mutta hämmentävän samankaltaisina. Perinteisillä menetelmillä saa yhä tänäkin päivänä aikaan upeaa, kestävää ja luonnonmukaisesti tuotettua materiaalia lukuisiin käyttötarkoituksiin ja samalla liittää itsensä vuosituhantisen perinteen ketjuun.

Eteläisemmässä Suomessa perinne siirtyy nykyään eteenpäin useimmiten käsityöläiseltä toiselle opistojen ja yksityisten toimijoiden järjestämillä kursseilla tai esimerkiksi kivikausi-, keskiaika- tai metsästysharrastuksen myötä. Facebookissa on avoimia harrasteryhmiä, jotka liittyvät perinne-parkitsemiseen jakaen samoja kiinnostuksen kohteita, kuten Muinaistekniikka-ryhmä (yli 3000 jäsentä) ja Suomen perinnenahkuriyhdistyksen perinnenahkurit-sivu (yli 400 tykkääjää). Eri paikkakunnilla järjestettävät keskiaikamarkkinat ovat suosittuja kohtaamispaikkoja perinnenahkureille ja muille käsityöläisille. Tapahtumissa on usein työnäytöksiä, jotka avaavat suurelle yleisölle vanhoja, perinteisiä käsityömenetelmiä. Useat kansalaisopistot järjestävät esimerkiksi kalannahanparkintakursseja. Myös itsenäiset perinnenahkureina toimivat henkilöt kurssittavat asiasta kiinnostuneita. Myös Raision seudun koulutuskuntayhtymä Rasekon muinaistekniikan ammattikoulutuksessa sekä Saamelaisalueen koulutuskeskuksen opetusohjelmissa on mahdollista oppia perinneparkitsemista.

Peuran nahan kaavintaa kuorimaraudalla pummin päällä. (kuva Raisa Rautio)

Perinteen tulevaisuus

Perinteisen nahanparkinnan tulevaisuus näyttää positiiviselta. Ympäristötietoisuuden, kierrätyksen ja käsityön arvostuksen lisäännyttyä myös kiinnostus perinteisiä parkitusmenetelmiä kohtaan on kasvanut suuresti viime vuosina. Kiitos uraauurtavien käsityöläisten, taito ei ole päässyt unohtumaan, vaan on alkanut elpyä. Nykyään kasvava joukko parkitsijoita harrastaa ja työskentelee perinteisen nahanparkinnan parissa ja kiinnostus alaa kohtaan kasvaa sitä mukaa kuin tieto yhä elävästä perinteestä leviää laajemmalle. Myös tuotteiden loppukäyttäjien ja sellaisten käsityölaisten keskuudessa, jotka eivät itse halua opetella parkintaa, kiinnostus materiaaliin on kasvussa sen luonnonmukaisten valmistusmenetelmien ja ympäristöystävällisyyden vuoksi.

Tietoisuuden lisääminen perinneparkinnasta ja samalla esimerkiksi riistan kokonaisvaltaisemmasta käytöstä on äärimmäisen tärkeää, sillä alalla on paljon potentiaalia. Kestävä kuluttaminen materiaalien kokonaisvaltaisen käytön kautta on ollut suurimman osan ihmisen historiasta itsestäänselvyys, kuten myös elinkaariajattelu, sillä olemassa olevat materiaalit on käytetty tarkkaan uusissa käyttötarkoituksissa hyödyntäen. Perinneparkituksen avulla saatu materiaali on täysin luonnonmukaisesti hajoavaa elinkaarensa päätyttyä. Tämä on suurelle osalle perinneparkitsijoista yksi perinteen kulmakivistä.