Perinneparkitseminen

Sijainti	Suomi
Asiasanat	Parkitseminen, kasviparkitus, rasvaparkitus, aivoparkitus, yhdistelmäparkitus, nahat, nahan työstäminen, nahanvalmistajat, nahkatuotteet, kalannahka, nahkuri, perinnenahkuri, savustus, taljat, luonnonturkikset, turkikset, turkistuotteet, parkitus, perinnekäsityö

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Yhteistyötä ikiaikaisen menetelmän, taljan savustamisen, puitteissa. (Kuva Nina Ekström)

Perinneparkitseminen tarkoittaa raakavuotien käsittelyä säilyväksi, kestäväksi ja käyttökelpoiseksi nahaksi tai turkikseksi perinteisin parkintamenetelmin kuten ennen teollisten menetelmien kehittämistä. Perinneparkitus perustuu luonnonmateriaaleihin ja käsityöhön, ilman teollisia kemikaaleja.

Perinneparkitseminen on ollut katoamisvaarassa oleva perinnekäsityötaito, joka on aiemmin kuulunut luonnon ja maaseudun kanssa tiiviissä yhteistyössä elävien ihmisten perustaitoihin. Perinnenahkureiden arvomaailmaan kuuluu eläimen kokonaisvaltainen jatkojalostaminen erilaisiksi tuotteiksi ravinnoksi kelpaavien osien lisäksi.

Tästä perinteisestä käsityötaidosta ovat kiinnostuneet harrastajat sekä ammattimaisesti nahkaa ja villiturkista valmistavat perinnenahkurit. Tutkinnon suorittaneita perinnenahkurin osaamisalalla - taideteollisuusalan perustutkinto, käsityöalan ammattitutkinto, käsityöalan erikoisammattitutkinto (käsityömestari), on Suomessa yhteensä muutamia kymmeniä. Tämänhetkisten tietojen mukaan varsinaista tutkintoon valmistavaa koulutusta ei järjestetä missään oppilaitoksessa. Alan erilaisia kursseja käyneitä on jo satoja, ja asiasta kiinnostuneita tuhansia. Kiinnostus on kasvanut voimakkaasti viime vuosina. Esimerkiksi Suomen perinnenahkuriyhdistyksen someseuraajien määrä on noussut muutamista sadoista yli tuhanteen, ja alaan liittyvissä facebookryhmissä jäseniä on yli neljä tuhatta. Tapahtumissa ja messuilla yhdistyksen osasto on ollut suosittu, ja ihmiset tulevat kyselemään ja keskustelemaan aiheesta.

Moni on päätynyt perinteisen nahanparkinnan pariin metsästyksen, kalastuksen tai eläinten kasvatuksen tarjottua hienoa raakamateriaalia, joka halutaan työstää luonnonmukaisesti pitkäikäiseksi tuotteeksi. Omavaraisajattelun kautta on myös löydetty alan pariin. Myös eri historian aikakausia, kuten kivikautta ja keskiaikaa, elävöittävien harrastajien keskuudessa siirtyy taitoa eteenpäin. Osalla parkitsemisen motiivina on yksinkertaisesti luonnon kunnioittaminen vanhojen uskomusten ja perinteiden mukaan.

Suomen Perinnenahkurit ry – Finlands Traditionella Garvare rf on perustettu Kemiössä vuonna 2017. Yhdistyksen tarkoituksena ja toimintamuotoina on mm. vaalia ja edistää perinteisiä ja luonnonmukaisia parkitusmenetelmiä, lisätä nahkureiden, metsästäjien, kalastajien ja tilallisten välistä yhteistyötä, neuvoa käsittelytavoissa, talteenotossa sekä lisätä yleistä tietoisuutta aiheesta. Yhdistyksen jäsenmäärä on tällä hetkellä 33. Jäseneksi pääsy edellytti aluksi alan osaamisen osoittamista, mutta sittemmin kriteereitä on helpotettu, ja nykyään riittää kiinnostus alaa kohtaan.

Saamelaisalueella nahanparkintataitoa opetetaan osana heidän omaa elävää käsityöperinnettään. Saamelaisalueen koulutuskeskuksen opetusohjelmissa on mahdollista oppia perinneparkitsemista.

Perinteen harjoittaminen

Erilaisia kaavintavälineitä, yläoikealla pehmitysrauta. (kuva Reija Rantanen)

Perinneparkitukseen kuuluu saalis-/tuotantoeläimen/kalan raakanahan ja/tai turkiksen työstäminen tarvittavaksi materiaaliksi luonnosta saatavien parkkihappojen avulla. Parkitusaineiden apuaineina voi käyttää ruokaöljyjä, etikkaa ja mäntysuopaa. Kunkin aineen käyttö riippuu käytetystä menetelmästä.

Perinneparkitsemisprosessi lähtee liikkeelle ”pyydetystä” raakavuodasta (sana tulee siitä, että alkujaan eläin on pyydetty luonnolta lahjaksi), joka on eläimen yltä nyljetty joko itse tai sen on toimittanut metsästäjä tai tuotantoeläimen omistaja. Sen jälkeen tehdään verisuolaus, joka imee raakataljan lihapuolelta kudosnesteet itseensä samalla edistäen raakanahan säilymistä. Tämän jälkeen raakavuodan voi kaapia puhtaaksi ylimääräisistä kalvoista, mahdollisista lihajäämistä sekä rasvasta. Jos raakavuodan työstämistä ei aloiteta heti verisuolauksen jälkeen, on raakanahan lihapuolelle levitettävä varastosuolaus, jolloin työstämisajankohtaa voi siirtää tuonnemmaksi. Nahaksi valmistettavat vuodat voivat olla varastosuolassa pitkäänkin, ainoastaan turkiksiksi tai taljoiksi tarkoitetut vuodat on työstettävä muutaman kuukauden sisällä. Suolauksen pääasiallinen tehtävä on pysäyttää mikrobitoiminta eli nahan mädäntymisen eteneminen sekä poistaa kudosnesteitä. Raakavuota voidaan myös säilöä kuivaamalla, esim. pingottaa se kuivumaan kehikkoon tai taanalle, tai ilman ollessa riittävän kuivaa, naulata ulos seinälle. Se voidaan myös säilöä pakastamalla.

Tämän jälkeen raakavuodan työstäminen riippuu paljolti siitä, mitä menetelmää käytetään ja mitä lopputulokselta halutaan. Nahanvalmistuksessa raakavuodalle tulee tehdä karvanpoisto, joka voi tapahtua esimerkiksi lumen alla ”nivottamalla”, emäksisessä kalkkiliemessä liottaen, suljetussa muovipussissa mädättäjäbakteereja hyväksikäyttäen tai vedessä liottamalla.

Jos karvattomaksi työstettyä nahkaa ei aiota parkita millään aineella, siitä tulee raakanahkaa, joka yleensä pingotetaan kehikkoon ja annetaan kuivua. Tällaisesta raakanahasta voi valmistaa esimerkiksi rumpuja, kynttilälyhtyjen kalvoja, terien kiinnitysmateriaalia ja köysiä. Raakanahka ei siedä lainkaan kosteutta. Raakanahka voidaan myös kuivattamisen sijaan pakastaa myöhempää työstämistä varten.

Rasvaparkitusta käytetään useimmiten turkistaljoihin ja säämiskään, mutta sillä voi parkita muutakin nahkaa, riippuen tulevasta käyttötarkoituksesta. Rasvaparkitusaineita ovat rasvahapot, joita löytyy esimerkiksi ruokaöljystä, kananmunan keltuaisesta, eläimen omista aivoista, luuytimestä tai muusta soveltuvasta rasvasta, tukiaineina mäntysuopa tai muu neutraali saippua. Yleensä edellä mainittuja ainesosia sekoitetaan toisiinsa tietyssä suhteessa ja seos levitetään voimakkaasti käsillä työstäen raakanahan lihapuolelle mieluiten auringonpaisteessa ja tuulessa tai varjoisassa lämmössä. Rasvaparkitun nahan tulee tekeytyä muutamasta päivästä muutamaan viikkoon kuivassa tilassa (”nahkurin orret”) ennen pehmityspesua ja loppupehmitystä.

Erilaisia perinnenahkureiden valmistamia tuotteita. (kuva Raisa Rautio)

Kasviparkittava nahka liotetaan tanniineja sisältävistä kasvinosista kuten puunkuorista, keitetyssä parkkiliemessä nahan paksuudesta tai lopullisesta käyttötarkoituksesta riippuen viikkoja tai kuukausia parkkia välillä lisäten. Nahan liikuttaminen liemessä nopeuttaa parkitusprosessia, samoin kuin mieto lämpö. Kasviparkituksen jälkeen nahka tai turkis on pehmitettävä käsin muokkaamalla lämpöä hyväksi käyttäen alkuperäiseen pehmeyteensä.

Kasviparkittu nahka tarvitsee ennen pehmitystä jälkirasvauksen pehmeyden saavuttamiseksi. Kasveista saatavia parkkihappoja eli tanniineja käytetään useimmiten parkitsevana aineena, kun työstetään raakanahkaa karvattomaksi nahaksi, jolloin työvaiheisiin tulee myös edellä mainitun karvanpoistomenetelmän valinta. Toki kasviparkita voi turkisnahkaakin ja ns. yhdistelmäparkituksessa käytetään kasviparkkihappojen lisäksi rasvahappoja jälkiparkituksena yhdistämään kahden parkitusmenetelmän etuja.

Parkitustavat ovat kehittyneet aikojen saatossa uusien havaintojen ja ideoiden myötä. Parkituskulttuuri alkoi turkisten hyödyntämisestä ja myöhemmin keksittiin karvattoman, kasveilla parkitun nahan valmistus.

Perinteen taustaa ja historiaa

Perinteen juuret juontavat kauas historiaan. Arkeologisten tutkimusten perusteella ihmiset ovat käyttäneet turkiksia jo 70 000–40 000 vuotta sitten. Asuinalueiden levittäytyessä lämpimästä ilmastosta kylmemmille alueille on tarvittu suojaa ja lämmikettä niin vaatetuksessa kuin asumuksissa. Tuo suoja on saatu luonnollisesti eläinten vuodista, sillä ihminen hyödynsi pyytämänsä saaliin kokonaisuudessaan. Lihasta on saatu ravintoa, nahasta suojaa ja arvokasta materiaalia eri tarvekaluihin, jänteistä ompelulankaa ja luista mm. aseiden osia sekä työkaluja. Kun ihmiset elivät tiiviimmässä yhteydessä luontoon, eivät luonnon kunnioittaminen ja sen tarjoamien raaka-aineiden kunnioittava hyödyntäminen olleet vaihtoehtoja, vaan elämisen ehtoja. Turhana ei pidetty mitään osaa eläimestä. Muinoin osattiin hyödyntää nahan lisäksi myös sarvet, luut, sorkat, jänteet, hännät, kynnet, aivot, sulat, ruodot, suomut, evät ja pyrstöt - nämä taidot ovat yhä edelleen nykypäivän tekijöiden käytössä.

Turkiksia on muokattu aluksi mekaanisesti työstämällä, esimerkiksi pureksimalla ja käsissä tai työkaluilla muokkaamalla, jotta rakenteesta on saatu pehmeää ilman varsinaista parkintaa (raakamuokkaus). Myöhemmin niiden on huomattu kestävän käytössä pidempään työstämällä niitä rasvalla tai savustamalla. Uudet menetelmät on keksitty alun perin todennäköisesti sattumalta. Kenties ihmisten ihosta erittynyttä rasvaa on imeytynyt nahkaan ja se on saanut nahan pehmenemään tai nahkaan jääneen eläimen oman rasvan on huomattu auttavan vuodan työstämisessä. Tulisijojen lähelle asumuksiin ripustetut taljat ovat savustuneet ja niiden laadun on huomattu paranevan savun vaikutuksesta. Vähitellen eri tekniikoita on yhdistelty eri tavoin ja vallitseviin luonnonolosuhteisiin on löydetty tarpeen mukaan parhaiten toimivat käytännöt. Eri alueilla mm. eläinlajisto, saatavilla olevat kasvit ja työkalujen materiaalit ovat vaikuttaneet työstömenetelmien kehittymiseen.

Suomen alueelle mannerjään sulamista seurannut väestö keskittyi aluksi metsästykseen ja keräilyyn. Turkikset olivat välttämättömiä selviytymiselle. Ilmaston lämmetessä ja mannerjään vetäytyessä väkeä vaelsi alueelle lisää, eri materiaalien käyttö kehittyi ja maanviljelys sekä eläinten kasvatus alkoivat vähitellen. Ohessa kulki metsästys ja eränkäynti eli kauempana vakituisesta asutuksesta metsästäminen ja kalastaminen ruuan takaamiseksi oli elintärkeää kasvavalle väestölle. Kaupankäynti kehittyi ja pohjoisen turkiksista tuli haluttua tavaraa. Verojen maksu hoidettiin turkiksilla ja sana raha tarkoittikin alun perin oravannahkaa.

Suomen alue turkisaarteineen haluttiin osaksi läntistä Eurooppaa ja paavin vallan alaiseksi. Nahkojen käsittelytaito oli osa päivittäistä elämää, joka jatkui kotitarveparkituksena vuosisatojen ajan, vielä ammattimaisten nahkurienkin asetuttua syntyvien kaupunkien käsityöläisiksi keskiajalla sekä sitä seuraavien vuosisatojen aikana, samalla kun ammattimainen nahkuritoiminta kehittyi omaa tahtiaan.

Nykyään perinneparkitsijoiden suosiossa oleva kasveilla parkitseminen on myöhäisempää perua kuin esim. rasvalla parkitseminen ja savustaminen. Ensimmäisiä havaintoja sen käytöstä on löytynyt arkeologisten kaivausten myötä Egyptistä 5000 vuoden takaa. Kasvien hyödyt nahan pehmentämisessä ja muokkauksessa on havaittu mahdollisesti nahkoja koristeltaessa, kun kasviväreillä käsitellyt kohdat ovat pysyneet muuta taljaa pehmeämpinä ja kestävämpinä. Suomen alueelle kasviparkinnan oletetaan saapuneen pronssi- ja rautakauden vaihteessa, mahdollisesti itämerensuomalaisilta balteilta.

Samat lainalaisuudet nahan ja turkiksien valmistamisessa pätevät tänäkin päivänä, vaatetusteollisuuden kehittyessä parkitusaineet ovat myös muokkautuneet tehokkaammiksi ja valitettavasti samalla myrkyllisimmiksi. Perinneparkitsemistaidon säilyminen on kestävän kulutuksen ja perinnekäsityötaidon kannalta erittäin tärkeää.

Taito parkita on kuulunut Emännän käsikirjassa (v.1930) perheen henkilön hyödyllisiin taitoihin, joita pätevällä emännällä on kuulunut olla. Ko.kirjassa mainitaan kaniinien kohdalla kotimaisten turkiseläinten väheneminen harmillisena asiana, jota korvaamaan kehotetaan kaniinin turkiksen parkitseminen kotikonstein. Kirjassa annetaan yksityiskohtainen ohje asiaan parkkiaineita myöten. Vuoden 1939 syyskuussa Maaseudun Tulevaisuus - lehdessä on annettu tiedoksi asetus vientikiellosta koskien tiettyjä raaka-aineita ja tuotteita, listassa mainitaan parkituksen raaka-aineet, vuodat, nahan jäänteet, nahkatuotteet sekä turkiksista lampaan ja vuohen nahat. Toisen maailmansodan jälkeen, kun puutetta on ollut kaikesta normaaliin elämään liittyvistä raaka-aineista, on maaseutukerhojen - ja seurojen tiedottavalla ja kouluttavalla kurssituksella ollut ohjelmassaan käsityötaitojen elvyttäminen.

Myöhempinä vuosikymmeninä nahkatuotteet olivat muodin mukaisia eikä nahkojen alkuperästä juuri käsityölehdissä mainintaa ole, syynä lienee nahan tuottamisen teollistuminen. 1970-luvun muodin mainonnassa näkyi hetkellisesti turkiksen “ekologisuus” kannattavana sijoituksena, todellisuudessa mainoksissa kuvatun kromiparkitun turkiksen käyttö perustui ekologisesti kestämättömään turkisteollisuuteen. Rannikolla kalastuskulttuurin parissa ja maaseudulla lienee kuitenkin jonkinlaista kotitarveparkitusta harrastettu, koska esimerkiksi eräällä yhdistyksen jäsenellä on oman isoisänsä 1960-luvulla rasvaparkittu lampaan talja vielä käytössä. Onneksi aivan viime vuosikymmeninä kiinnostus perinneparkitukseen on kasvanut merkittävästi ja kasvaa edelleen.

Parkintamenetelmiä on lukuisia ja samoista menetelmistä eri versioita, joten jokaiselle parkitsijalle muotoutuu omat tapansa tehdä. Versioita on lähes yhtä monta kuin tekijöitä, mutta käsin tekeminen yhdistää kaikkia. Raakavuodan muuttuminen prosessin myötä, omissa käsissä työstäen, ihanaksi, luonnonmukaiseksi ja kestäväksi materiaaliksi on joka kerta ainutlaatuinen matka. Siksi kädestä pitäen annettu lähiopetus ajan kanssa on tärkeässä roolissa, jotta oppii miltä nahan kuuluu tuntua ja tuoksua eri vaiheissa prosessia, ja jotta oppii korjaamaan ongelmat niiden ilmentyessä.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Monien alkuperäiskansojen keskuudessa ympäri maailmaa perinteiset tavat ovat säilyneet ja ovat yhä käytössä parkitusprosesseissa. Parkinta on eri alueilla hyvinkin samankaltaista, mutta alueellisia eroja on myös paljon, sillä esimerkiksi sääolosuhteet vaikuttavat paljolti toimiviin parkintamenetelmiin. Suomessa perinneparkitus on säilynyt elinvoimaisimpana saamelaisalueella, jossa poron kokonaisvaltainen jatkojalostaminen on edelleen tärkeä osa poronhoitoa. Vanhat tekniikat ovat jatkuneet tähän päivään saakka niin alkuperäiskansojen kuin myös alalle vihkiytyneiden ammattilaisten ja harrastajien, sekä vanhojen kotitarveparkitsijoiden käsissä. Tekniikat toimivat edelleen, vuosisatojen ja tuhansien aikana kenties hieman muokkaantuneina, mutta hämmentävän samankaltaisina. Perinteisillä menetelmillä saa yhä tänäkin päivänä aikaan upeaa, kestävää ja luonnonmukaisesti tuotettua materiaalia lukuisiin käyttötarkoituksiin ja samalla liittää itsensä vuosituhantisen perinteen ketjuun.

Suomessa perinne siirtyy nykyään eteenpäin useimmiten käsityöläiseltä toiselle opistojen ja yksityisten toimijoiden järjestämillä kursseilla tai esimerkiksi kivikausi-, keskiaika- tai metsästysharrastuksen myötä. Facebookissa on avoimia harrasteryhmiä, jotka liittyvät perinneparkitsemiseen jakaen samoja kiinnostuksen kohteita, kuten Muinaistekniikka-ryhmä (4700 jäsentä) ja Suomen perinnenahkuriyhdistyksen perinnenahkurit-sivu (yli 1100 seuraajaa) ja Nahan jäljillä - perinneparkitusta kaikille-ryhmä (yli 4000 jäsentä). Eri paikkakunnilla järjestettävät keskiaikamarkkinat ovat suosittuja kohtaamispaikkoja perinnenahkureille ja muille käsityöläisille. Tapahtumissa on usein työnäytöksiä, jotka avaavat suurelle yleisölle vanhoja, perinteisiä käsityömenetelmiä.

Useat kansalaisopistot järjestävät erilaisia lyhytkursseja parkinnasta, ja nykyään kansalaisopisto-opinnoista voi saada myös opintopisteitä. Myös itsenäiset perinnenahkureina toimivat henkilöt kurssittavat asiasta kiinnostuneita.

Myös Saamelaisalueen koulutuskeskuksen opetusohjelmissa on mahdollista oppia perinneparkitsemista. Inarin toimipaikan nahkamuokkaamossa voi valmistaa porontaljoista ympäristöystävällistä nahkaa, mm. rumpunahkaa ja erilaisiin saamekäsitöihin tarvittavaa sisnanahkaa. Nahkamuokkaamo on kehitetty pienteolliseen toimintamalliin ja sinne on hankittu parkitusrumpuja sekä koneellisia kaavintalaitteita. Tiloja vuokrataan myös ulkopuolisille käsityöläisille. Vuokraaminen edellyttää koulutuksen laitteiden käyttöön.

Raision seudun koulutuskuntayhtymä Rasekolla on aiemmin järjestetty taideteollisuusalan (osaamisalana perinnenahkuri) ja muinaistekniikan ammattikoulutusta.

Kemiönsaaressa Axxell Brusabyn tiloissa sijaitsee opetusparkitsemo, jossa aiemmin Axxell (2010 alkaen) ja nykyään VNF-kansanopisto järjestää sekä lyhyitä että pidempiä kurssikokonaisuuksia perinteisestä parkinnasta. Axxell on järjestänyt siellä myös yhden käsityöalan ammattitutkintoon valmistavan koulutuksen (perinnenahkuri), joka päättyi v. 2017. Brusabyn opetusparkitsemoa voivat sopimuksen mukaan myös muut toimijat vuokrata käyttöönsä kurssiaikojen ulkopuolella.

Suomen perinnenahkurit ry - Finlands traditionella garvare rf on pieni aktiivinen yhdistys. Yhdistys järjestää jäsenilleen kuukausittaista toimintaa esimerkiksi jäsenistön käsityötapaamisena netissä, jossa voi vaihtaa kuulumisia, keskustella ajankohtaisista parkintaan liittyvistä aiheista, kysellä ongelmista tai kertoa onnistumisista. Yhdistys järjestää jäsenistölleen koulutuspäiviä sekä tutustumismatkoja alaan liittyvien toimijoiden luokse. Näkyvyyttä yhdistys saa erilaisilla messuilla ja markkinoilla. Vakituisiksi vuosittaisiksi kohtaamistapahtumiksi ovat muodostuneet Turun keskiaikamarkkinat, Tampereen kädentaitomessut sekä erilaiset erämessut. Tapahtumissa yhdistyksellä on aina työnäytöksiä, joissa vierailijat voivat tutustua perinteisiin tapoihin muokata nahkaa ja samalla kysellä asiasta.

Myös koulujen käsityöopetuksen sisällöksi perinneparkitus sopii hyvin opettajan kiinnostuksesta ja osaamisesta riippuen, esimerkiksi kalannahan työstäminen soveltuu helposti koulutyöhön. Valmiit perinneparkitut turkikset ja nahat käyvät materiaaliksi käsityötunneille.

Tällä hetkellä kansalaisopistojen perinneparkitukseen ja nahan työstämiseen liittyvät kurssit täyttyvät nopeasti, mikä viittaa kasvavaan kiinnostukseen perinnekäsityöaloja kohtaan. Jokainen koulutustaho päättää itse rahoituksensa kohdentamisesta.

Perinteen tulevaisuus

Perinteisen nahanparkinnan tulevaisuus näyttää positiiviselta. Ympäristötietoisuuden, kierrätyksen ja käsityön arvostuksen lisäännyttyä myös kiinnostus perinteisiä parkitusmenetelmiä kohtaan on kasvanut suuresti viime vuosina. Kiitos uraauurtavien käsityöläisten, taito ei ole päässyt unohtumaan, vaan on alkanut elpyä. Nykyään kasvava joukko parkitsijoita harrastaa ja työskentelee perinteisen nahanparkinnan parissa ja kiinnostus alaa kohtaan kasvaa sitä mukaa kuin tieto yhä elävästä perinteestä leviää laajemmalle. Myös tuotteiden loppukäyttäjien ja sellaisten käsityöläisten keskuudessa, jotka eivät itse halua opetella parkintaa, kiinnostus materiaaliin on kasvussa sen luonnonmukaisten valmistusmenetelmien ja ympäristöystävällisyyden vuoksi.

Tietoisuuden lisääminen perinneparkinnasta ja samalla esimerkiksi riistan kokonaisvaltaisemmasta käytöstä on äärimmäisen tärkeää, sillä alalla on paljon potentiaalia. Kestävä kuluttaminen materiaalien kokonaisvaltaisen käytön kautta on ollut suurimman osan ihmisen historiasta itsestäänselvyys, kuten myös elinkaariajattelu, sillä olemassa olevat materiaalit on käytetty tarkkaan uusissa käyttötarkoituksissa hyödyntäen. Perinneparkituksen avulla saatu materiaali on täysin luonnonmukaisesti hajoavaa elinkaarensa päätyttyä. Tämä on suurelle osalle perinneparkitsijoista yksi perinteen kulmakivistä.

Ulkomailla parkitsijoilla ja teollisilla toimijoilla on myös käytössä parkitsevien puiden kuorista valmistettuja parkkijauheita, jotka yksinkertaistavat ja nopeuttavat parkitusprosessia. Tanniinipitoisuus näissä jauheissa on selkeästi suomalaisia puita vahvempi ja jauheen sekoitus veteen jättää näin ollen pois puunkuorien keräämisen, kuivaamisen ja keittämisen vaivan. Monet suomalaiset parkitsijat käyttävät jo näitä helppokäyttöisiä verkkokaupoista tilattavia tanniinijauheita työssään, joka tuo ilmi kotimaisten parkkipuiden syrjäytymisvaaran. Tulevaisuuden visiona olisikin saada aikaiseksi vastaavia kotimaisia parkitusjauheita tuotekehittelyn tuloksena, niillä olisi varmasti kysyntää niin yksittäisillä parkitsijoilla kuin kasviparkitusta tekevillä teollisilla tahoilla.

Harva tulee keväällä ajatelleeksi puiden viheriöidessä, että käsillä on perinneparkitsijan uuden vuodenkierron aika. Puissa virtaa mahla ja kuori irtoaa helposti parkkia varten. Ilma on keväällä kuiva ja lämmin ja se auttaa parkitsijaa siirtymään työssään ulos nahkojen ja turkisten kanssa, rasvaparkki imeytyy mukavasti ja nahkojen pehmitys lämmössä helpottuu. Ja kaikki tämä “ilmaiseksi” pelkän lämpimän vuodenajan saapuessa sulostuttamaan käsityöläisen arkea. Syksyn saapuessa luontoon hirvi ja peura ovat ravinneet itsensä talvea varten, talvikarva peittää niin saaliseläimen kuin pedonkin, Perinnenahkurin sadonkorjuu alkaa.

Perinnenahkurin vuodenkierto pysyy samana vuodesta toiseen, niin menneessä kuin tulevassa, vaikka perinne elää ja muuttuu nykypäivän maailmassa.