Perinteinen pellavan viljely, muokkaus ja kehruu

Sijainti	Suomi
Asiasanat	pellava, viljely, kuitukasvit, kuitupellava, kasvikuidut, käsityöt, käsityöperinne

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Pellavan muokkaamiseen siemenen kylvöstä valmiiksi pellavalangaksi kuuluu monta erilaista työvaihetta, joita ylläpidetään erilaisissa harrastajaryhmissä ja yhdistyksissä, yksityisten henkilöiden sekä museoiden toimesta.

Monet yksityiset harrastajat ovat olleet tärkeässä asemassa pellavaperinteen elvyttäjinä ja säilyttäjinä. Uusia harrastajia on viime vuosina innostettu mukaan esimerkiksi Taitoliiton kautta järjestelyillä hankkeilla. Harrastustaan sosiaalisessa mediassa jakavia henkilöitä on muutamia.

Yhteisöistä tärkeitä pellavaperinnettä ylläpitäviä tahoja ovat Taitojärjestö sekä Maa- ja kotitalousnaiset alayhdistyksineen. Kiinnostuneille järjestetään myös pellavankäsittely- ja kehruupiirejä kansalaisopistoissa.

Tärkeä pellavaperinteen ylläpitäjä on Liesjärven kansallispuistossa sijaitseva, Metsähallituksen omistama Korteniemen perinnetila. Korteniemessä järjestetään tapahtumia, joiden yhteydessä kaikki vierailijat lapsista vanhuksiin saavat osallistua pellavan muokkauksen työvaiheisiin. Tapahtumien myötä tilalle on muodostunut myös vakituinen yli kymmenen hengen talkooporukka "Korteniemen poppoo".

Muita pellavaperinnettä ylläpitäviä museoita ovat esimerkiksi Kuralan Kylämäki Turussa, Seurasaaren ulkomuseo Helsingissä sekä Väinöntalon kotiseutumuseo Evijärvellä. Myös Suomen maatalousmuseo Sarka Loimaalla kerää, säilyttää ja ylläpitää perinteiseen pellavankäsittelyyn liittyvää esineistöä, muistitietoa ja nykyharrastajien kokemuksia.

Perinteen harjoittaminen

Perinteistä kuitupellavan viljelyä harjoitetaan sukupolvelta toiselle siirtyneillä menetelmillä sekä muilta harrastajilta ja oman kokemuksen kautta kertynein tiedoin. Perinteen harjoittamisessa on paikkakunta- ja henkilökohtaisia eroja, seuraavassa tiivistelmänä Korteniemen perinnetilan Outileena Uotilan ohjeita pellavan käsittelystä: Toukokuussa, tyynellä säällä, lannoitettuun ja hyvin muokattuun maahan kylvetään käsin viskelemällä noin 1,3 kg pellavansiementä yhden aarin alalle. Siemen mullataan maahan äkeellä tai haravalla. Maa on hyvä myös jyrätä. Kesäkuussa pellosta kitketään rikkaruohot käsin. Elokuussa, noin sadan päivän päästä kylvöstä, pellavan varret nyhdetään juurineen maasta.

Pellavanvarret kuivataan ja sen jälkeen rohkitaan siemenkodat varsista pellavarohkalla. Rohkijat istuvat penkin päissä ja vetävät pellavaniput piikkien läpi, jolloin siemenkodat irtoavat ja putoavan rohkan alle levitetyn ison lakanan päälle. Siemenkodat kuivatetaan ja puidaan, pieni erä kerrallaan voidaan puida nuijimalla kangaspussiin laitettuja siemenkotia puunuijalla. Rikotut siemenkodat tyhjennetään pussista laakeaan vatiin ja puhalletaan: kevyemmät roskat lentävät pois ja siemenet jäävät vadin pohjalle. Näin on tallessa siemenet seuraavan kevään kylvöön.

Rohkitut varret liotetaan suojaisan lahden pohjaan, laudoista ja kivistä tehtyjen painojen alle. Varret likoavat veden lämpötilasta riippuen vajaat kaksi viikkoa tai kunnes kuitu irtoaa varresta. Pellavaa voi liottaa myös nurmella, sänkipellolla tai hangella. Liotuksen jälkeen märät, haisevat varret kuivataan ulkona aidan nojalla ja lopulta rutikuiviksi riihen orsilla tai saunassa, lämpö ei saa nousta korkeaksi.

Pellavatalkoissa pellavan varret loukutetaan ja lihdataan eli niitä hakataan puisilla, penkkimäisillä ja kannellisilla loukuilla ja pienemmillä metalliteräisillä lihdoilla. Loukulla pellavan varsien puinen aines menee poikki ja karisee osin pois, lihdatessa on tarkoitus saada kaikki puumainen aines pois ja käteen jäämään kuitunippu, joka seuraavassa työvaiheessa häkilöidään. Pölyinen loukutus ja lihtaus tehdään kostealla säällä lämpimässä riihessä, kuivalla säällä ulkona. Pellavan on pysyttävän rutikuivana, jotta kuitu irtoaa.

Seuraava työvaihe on häkilöinti. Häkilä on lauta, jonka päihin on hakattu n. 10x10 cm alalle tiheästi teräviä, ohuita nauloja/ piikkejä. Piikkien läpi kuitukimppua vedettäessä, pellavasta erottuvat lyhyemmät kuidut eli rohtimet, jotka jäävät häkilän piikkeihin sekä pidemmät kuidut, aivinat, jotka jäävät häkilöijän käteen.

Pellavan kehruu aloitetaan asettamalla ohuita kerroksia rohdinpellavaa jonoksi, josta kierretään nutturaa muistuttava kuontalo. Pellavakuontalo laitetaan rukin käsivarressa olevaan piikkiseen harkkiin tai vyötetään pirtanauhalla rukinlapaan. Tästä rohdin kehrätään langaksi. Aivinapellava puolestaan kierretään ohuina kerroksina puisen kartion, tortin, ympäri tai kehrätään pieninä erinä vyötärölle sidotun vyön alta. Aivinan kehruu on helpompaa kuin rohtimen, sillä pitkät aivinakuidut ovat sileitä ja lujia.

Rukin rullan ympärille laitetaan kerrattu, n. metrin pituinen aloituslanka, joka pujotetaan rukin koukkujen eli hampaiden kautta ja torven pään läpi kohti kehrääjää. Kehrääjä istuu rukin edessä jalka polkimella. Kehruu alkaa pyöräyttämällä oikealla kädellä rukin pyörää, samalla kehrääjä alkaa polkea rukkia tasaisesti. Pellavan kehruun suunnasta on olemassa kahta erilaista traditiota: toiset kehräävät pellavan myötä- ja toiset vastapäivään.

Kehrääjä vetää kuituja toisella kädellä harkista, toisen käden pitäessä kiinni aloituslangasta, n. 10 cm torven yläpuolelta. Kehrätessä ylempi käsi vetää kuituja harkista, alempi käsi pitää kiinni siitä kohdasta, mihin asti kierrettä on syntynyt, sitten alempi käsi liukuu otteen irtoamatta ylemmäs, jolloin kierre etenee eli syntyy lisää lankaa, samalla rukki vetää lankaa sisäänsä. Pellavaa kehrätessä alemman käden sormia kostutetaan vedellä tai syljellä. Tätä kutsutaan märkäkehruuksi ja se tekee langasta sileämpää ja kestävämpää.

Jos haluaa paksumpaa ja kestävämpää lankaa langat voi kerrata. Kertaus tapahtuu myös rukilla. Täydet rukin rullat laitetaan rullatelineeseen, (jos rullia ei ole useita, lanka keritään kerälle) josta se kerrataan. Kertaus tapahtuu kehruun tapaan, mutta rukkia poljetaan toiseen suuntaan kuin kehrätessä. Kertaus on paljon nopeampaa kuin kehruu.

Perinteen taustaa ja historiaa

Pellavaperinne on välittynyt katkeamattomana Suomessa ikimuistoisista ajoista tähän päivään. Kuitupellavaa on viljelty Suomessa tiettävästi jo ennen ajanlaskun alkua. Omavaraistaloudessa elettäessä lähes joka tilalla oli pellavamaa ja pellavan liotuksesta muistuttavia likolampia löytyy valtava määrä eri puolilta Etelä-Suomea.

Joillakin seuduilla, kuten Hämeessä ja Pohjois-Karjalassa tuotettiin hyvälaatuista pellavaa myyntiin niille seuduille, joissa pellava ei riittänyt kotitarpeiksi. Ensimmäiset suomenkieliset oppaat pellavan viljelystä julkaistiin Suomen Talousseuran toimesta 1800-luvun alussa. Talousseura myös jakoi palkintoja hyvälaatuisista pellavatöistä.

Pellavan viljely ja käsittely olivat perinteisesti naisten töitä. Tästä poikkeuksena nuorten naisten ja miesten yhteistyönä suoritettiin pellavan rohkiminen sekä fyysisesti raskas loukutus. Pellavan käsittely alkoi koneellistua 1800-luvulta lähtien ja sen jalostaminen tekstiileiksi hiipua tehdasvalmisteisten tuotteiden vallatessa markkinoita.

Toisen maailmansodan pula-aika elvytti uinuvat pellavankäsittelytaidot ja nosti perinteen uuteen loistoon. Pellavan kasvatusta ja -käsitöitä maaseudun lapset saattoivat jälleen oppia kotonaan ja ne olivat tärkeä osa kotitalouskoulujen opintoja.

Kun ostolankoja ja -kankaita jälleen tuli markkinoille sotien jälkeen, nosti moni emäntä rukkinsa vinttiin haluten unohtaa sota-ajan rasitukset. Osa naisista piti kuitenkin pellavan viljelyä ja käsittelyä tärkeänä tapana pitää yllä omavaraisuutta kriisien varalle. Vielä 1970-luvulla asiansa osaavia pellavankehrääjiä löytyi esimerkiksi Maatalouskeskusten ja Maa- ja kotitalousnaisten järjestämiin tapahtumiin kymmenittäin. 1980-luvulla pellavanviljelyä ja -käsittelyä elvytettiin jälleen Maa- ja kotitalousnaisten sekä 4H-nuorten yhteishankkeella.

Pellavaan liittyy paljon nykykielessä olevia sanontoja: sivistys (on alkujaan tarkoittanut aivinapellavan harjaamista), jäädä loukkuun (eli tiukkaan paikkaan, loukun pohjan ja kannen väliin, kuten pellavan varret loukuttaessa) ja pellavapää (vaaleatukkainen kuin hieno, hiuksia muistuttava aivina). Pellavan käsittelyn historia elää näin myös nykysuomessa.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Kuitupellavan kasvatusta ja pellavakäsitöiden taitoa pidetään yllä monien eri tahojen toimesta. Perinnettä vaalivat yhteisöt voivat tarjota mahdollisuuksiensa mukaan myös tilat pellavan kasvatukselle sekä tiedon ja taidon välittämiselle. Perinneyhdistysten ja kotiseutumuseoiden tekemästä työstä hyvänä esimerkkinä on Evijärvellä Väinöntalon museossa kuvattu ja YouTubessa julkaistu dokumenttifilmi paikallisesta pellavaperinteestä.

Seurasaaren ystävät Maatiainen ry:n avustamina viljelevät pellavaa Seurasaaren ulkomuseon Leppälän perinnekasvipalstalla. Vuosittain järjestetään pellavateemaisia tapahtumia ja talkoita, joihin kutsutaan mukaan ihmisiä. Käytössä ovat perinteiset menetelmät ja työvälineet.

Korteniemen perinnetilan pellavatapahtumat ovat kaikille avoimia ja maksuttomia ja niissä yleisöllä on vuosittain mahdollisuus seurata ja osallistua kulloisiinkin tilan töihin. Myös Kuralan Kylämäessä Turussa järjestetään vuosittain avoimia pellavanviljelyyn ja käsityöhön liittyviä tapahtumia ja työpajoja.

Monet museot tallentavat ja esittelevät perinteisiä pellavankäsittelytyökaluja ja voivat parhaassa tapauksessa tarjota valmistusohjeita niistä kiinnostuneille. Vanhat työkalut eivät ole kaikkien saavutettavissa ja perinne elää myös menetelmien kehittyessä ja muuttuessa monimuotoisemmiksi.

Kasvaneet harrastajamäärät tuovat mahdollisuuksia myös käsityöalan yrityksille, jotka valmistavat työkaluja sekä materiaaleja harrastajien käyttöön. Kuitupellavaa viljellään ja myydään Suomessa niille, joilla omia viljelymahdollisuuksia ei ole. Kiinnostuneille tietoa ja taitoa pellavan käsittelystä jaetaan myös paikoin kansalaisopistojen kursseilla.

Hyvä esimerkki pellavaperinteen harjoittamisesta lähes kaikille kiinnostuneille sopivassa, pienessä mittakaavassa, oli vuosina 2021-2023 toteutettu Pellavaperinteen elvyttäminen ja materiaalisen ymmärryksen kasvattaminen yhteisöllisin menetelmin -hanke (Neliömetri pellavaa -hanke). Hankkeen alullepanijana toimi Taitoliitto ja yhteistyökumppaneina olivat muun muassa Maa- ja kotitalousnaiset, ProAgria sekä Suomen maatalousmuseo Sarka, avustusta hankkeelle myönsi Museovirasto.

Hankkeessa koottiin ja julkaistiin ohjeet pellavan käsittelyyn ja työstöön Taitoliiton kotisivulla. Taitoyhdistysten ja Maa- ja kotitalousnaisten paikallisyhdistysten kautta saatiin jaettua sadoille harrastajille kuitupellavan siemeniä neliömetrin viljelyalaa varten. Hankkeen tuloksena Taito Varsinais-Suomessa kehitettiin kouluille Paven pellavareissu -luentokokonaisuus, joka sukeltaa syvälle pellavan historiaan tarjoamalla näkökulmia mm. ilmastoahdistuksen torjuntaan. Hankkeen myötä satoja uusia harrastajia on saatu kokeilemaan ja jatkamaan tämän perinteisen kuitukasvin viljelyä.

Perinne siirtyy eteenpäin myös yksittäisiltä harrastajilta toisille. Foorumeita yhteiselle keskustelulle löytyy sosiaalisen median, esimerkiksi Facebookin harrasteryhmistä. Pellavan kasvatus vaatii omanlaistaan vertaistukea, samoin esimerkiksi eläinkuitujen kehräämisestä selvästi eroava pellavakuitujen kehruu. Sosiaalisessa mediassa aktiivisia ovat esimerkiksi Paula ”Pave” Vanne @pavepuuhaa ja Laura Vilppola @craftsbylauraelina. Elinkeinoksi asti kuitupellavan kasvatus on kehittynyt Leena Pesun tilalla (linenstories.fi).

Suomen maatalousmuseo Sarkaan tallennetuissa pellavan kasvatukseen liittyvissä aineistoissa korostuu perheessä tai suvussa sukupolvelta toiselle siirtyvän tiedon merkitys. Innokkaat nuoret ovat haastatelleet ikääntyviä sukulaisiaan ja saavat heiltä ohjeita pellavan kanssa toimimiseen. Tähän mennessä kaikki haastatteluihin osallistuneet ovat olleet naisia

Perinteen tulevaisuus

Perinne elää ja on tasapainossa. Pellavan viljelyn monet työvaiheet ovat oiva tapa tutustua entisajan elämänmenoon ja siihen, kuinka arvokkaita tekstiilit ennen olivat ja kuinka kovan työn takana. Oman kokemuksen kautta ymmärrys kestävään kuluttamiseen kasvaa.

Kiinnostus omavaraiseen tekstiilituotantoon on ollut merkittävässä nousussa viime aikoina. Käsityöharrastuksen elpymiseen on monia syitä, mutta maailman epävakaa tilanne sekä ekologinen ajattelu ovat todennäköisesti niistä tärkeimpiä. Miten ja mistä valmistat vaatteesi, jos niitä ei joskus tulevaisuudessa enää kaupasta saisi?

Kuitupellavan viljely on elpynyt lupaavasti harrastuksen uuden tulemisen kautta ja pohjoisiin olosuhteisiin soveltuvaa kuitupellavan siementä on nyt saatavissa pienissä erissä myös kotimaasta. Maatiainen ry myy ja välittää kotimaisia pellavan- ja maatiaiskuituhampun siemeniä, jakaa tietoa kuitukasveista sekä ohjaa ja avustaa tarpeen mukaan. Yhdistys myös julkaisee aiheesta artikkeleita jäsenlehdessään.

Kehruuharrastus on maailmanlaajuisesti suosittua ja kehruuseen käytettäviä rukkeja valmistetaan edelleen monia eri malleja. Alusta asti itse tekeminen ja perinteen ymmärtäminen ovat trendejä, joiden avulla myös pellavan kasvatuksella ja -käsitöillä on edessään valoisa tulevaisuus. Harvinainen kaukaa menneisyydestä nykyaikaan jatkuva katkeamaton pellavaperinne elää ja voi vahvasti Suomessa.