Ryijyperinne

Ryijyperinne
Mukana kansallisessa luettelossa
Sijainti Hämeenlinna, Kanta-Häme, Suomi Asiasanat ryijy, kudonta, nukittu tekstiili

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Ryijyjä valmistavat käsityön harrastajat eri puolilla Suomea muun muassa Taitojärjestön sekä kansalais- ja työväenopistojen kursseilla sekä taiteen perusopetuksen ryhmissä. Harrastuksen ympärillä on myös pienempiä yksityisiä aktiivisia harrasteryhmiä. Facebookissa on "Ryijy, suomalainen perinnetekstiili" -ryhmä, jossa on yli 3 000 jäsentä. Ryijyn valmistusta opetellaan myös vertaisoppimisen tuella muun muassa Youtuben videoiden kautta. Ryijyperinteen harrastajien ohella myös käsityöyrittäjät sekä taiteilijat toteuttavat ja suunnittelevat ryijyjä. Ryijyjä suunnitellaan ja toteutetaan myös peruskoulun käsityötunneilla. Ryijymalleja ja -tarvikepaketteja myyvät käsityöalan yritykset. Ryijyjä on tallennettu museoihin, ja myös keräilijät ovat keränneet talteen vanhoja ryijyjä. Sisustuksesta kiinnostuneet nostavat ryijyn ajoittain osaksi sisustustrendejä. Ryijyperinnettä on myös tutkittu, ja siitä on kirjoitettu useita teoksia ja artikkeleita.

Ryijy on nukitettu tekstiili. Kuva: Tarja Kröger.

Perinteen harjoittaminen

Perinteisesti ryijyt ovat olleet isoja peitteitä, seinätekstiilejä tai istuinpäälisiä, mutta nykyisin valmistetaan myös pieniä ryijyjä, ja niitä valmistetaan myös muihin käyttötarkoituksiin kuin seinälle koristeeksi.

Ryijyjä on perinteisesti valmistettu kutoen kangaspuissa. Nukkalangat solmitaan loimilankoihin, ja nukkarivien väliin kudotaan pohjakudetta. Kuhunkin nukkaan yhdistetään tavallisesti 3-4 lankaa. Eriväriset langat nukissa muodostavat vivahteikkaita väripintoja. Yleisimmin käytetty ryijysolmu on sama kuin itämaisissa matoissa käytetty smyrnasolmu. Ryijynukkina käytetään yleensä villalankoja, mutta myös muita materiaaleja käytetään.

Ryijyjä valmistetaan myös ommellen valmiiseen pohjakankaaseen. Ompeluryijyt valmistetaan ompelemalla nukkalangat harvalle palttinasidoksiselle pellavakankaalle tai juutista tehdylle säkkikankaalle tai ryijynpohjakankaalle, jossa on valmiina tasaisin välein aukot nukkalankojen ompelua varten.

Ryijyjä tehdään valmiiden tarvikepakettien mallien pohjalta tai itse suunnitellen.

Ryijyn valmistaminen kutoen. Kuva: Tarja Kröger.

Perinteen taustaa ja historiaa

Ryijy on peräisin vanhasta skandinaavisesta sanasta ry, joka on tarkoittanut nukallista peitettä. Varhaisista ryijyistä ei ole säilynyt tarkkoja tietoja, mutta rannikon kalastajien arvellaan omaksuneen ryijyperinne viikingeiltä. Ryijy oli käytännöllinen varuste merimatkoilla, sillä se toimi päivisin lämpimänä viittana ja öisin peitteenä. Villatekstiili kestää kastumista ja suolavettä paremmin kuin turkistalja, jonka nahkapinta kovettuu kastuessaan. Voi hyvinkin kuvitella, että nukkapintainen peite on syntynyt taljan ideaa matkien: kankaaseen on kudottu karvapeite.

Ensimmäinen varma tieto ryijyjen olemassaolosta Suomessa on 1400-luvun puolivälistä, jolloin Hämeen linnan päällikön Olavi Niilonpojan tiedetään omistaneen ryijy. Ryijyjä valmistettiin makuupeitteiksi ammattikutojien kutomina linnojen omissa työtuvissa tai kruununkartanoiden alaisuudessa. Linnoissa ja kartanoissa oppinsa saaneet levittivät taitoa lähiympäristöön. Linnoista ja kartanoista ryijy levisi porvariston koteihin ja sieltä talonpoikien koteihin.

Varhaisimmat peiteryijyt olivat taljamaisen paksuja, tiuhaan nukitettuja ja lämpimiä. Ryijyä käytettiin nukka nukkujaa vasten siten, että sileä pohjakangas jäi päälle. 1700-luvulla yleistyi molemmin puolin nukitettu ryijy, jonka toinen puoli lämmitti nukkujaa ja toinen puoli koristi huonetta. Ryijyn muuttuessa koristeelliseksi päiväpeitteeksi ja myöhemmin seinälle nostettavaksi koristetekstiiliksi nurjan puolen nukitus jäi pois.

Ryijyjen koristeaiheita omaksuttiin todennäköisesti muista ajalle tyypillisistä tekstiileistä. Säätyläiset omaksuivat kuvioita muun muassa kuvakudoksista ja merkkausliinoista. Kartanoihin ja pappiloihin kutojiksi otetut kansannaiset välittivät ryijyjen kuvioita talonpoikaisryijyihin muistikuviensa perusteella. Naapurit kopioivat kuvioita toisiltaan. Syntyi paikallisia ryijynkudonta-alueita omine tyypillisine kuvioineen ja värivalintoineen. Ryijyjä kutoivat talon emännät ja tyttäret, mutta tarvittaessa hyödynnettiin myös kierteleviä ammattimaisia ryijynkutojia.

1700-luvun loppua ja 1800-luvun alkupuoliskoa pidetään kansanomaisen ryijyn kulta-aikana. Ryijy kuului tyttären, joskus pojankin myötäjäisiin. Morsiuspari vihittiin vihkiryijyn päällä, ja vihkitilaisuuden jälkeen ryijyä käytettiin peitteenä. Vihkiryijyn uskottiin suojaavan ja tuottavan onnea avioparille, mutta se myös ilmaisi talon varakkuutta. Vihkiryijyn käyttö on säilynyt näihin päiviin saakka ja nykyäänkin monista seurakunnista löytyy vihkiryijy, joka otetaan esille vihkitilaisuuteen.

Ryijyperinne uhkasi kadota 1800-luvun puolivälin jälkeen, kun vanutäkit alkoivat korvata ryijypeitteitä. 1900-luvun alun kansallisromantiikan myötä ryijy alkoi kiinnostaa uudelleen. Taidemaalarit, kuten Akseli Gallen-Kallela, kiinnostuivat ryijyistä. Gallen-Kallela keräsi kansanomaisia ryijyjä, ja hän myös suunnitteli yhden kuuluisimmista suomalaisista ryijyistä, Liekki-ryijyn, joka kuului vuoden 1900 Pariisissa pidetyn maailmannäyttelyn Suomen paviljongin sisutukseen. Liekki-ryijy oli niin sanottu penkkiryijy, joka peitti istuimen kokonaan ja ulottui vielä pitkälle lattialle saakka. Liekki oli valmistettu Suomen Käsityön Ystävissä, kuten useat muutkin arkkitehtien ja taiteilijoiden 1900-luvun alussa suunnittelemat jugendryijymallit.   

Kansallinen ylpeys edellisvuosisatojen käsityön saavutuksista alkoi samanaikaisesti isänmaallisen innostuksen kanssa. Vanhoista peite- ja morsiusryijyistä, eli aikaisemmista käyttötekstiileistä, tehtiin koristeellisia seinätekstiilejä. Ryijyjen myyminen postin välityksellä käsityönharrastajille kasvoi räjähdysmäisesti 1920 ja -30-lukujen vaihteessa. Ryijyjä myytiin sekä valmiina tekstiileinä että itse ommellen tai kutoen valmiiden tarvikepakettien avulla. Ryijyjen kuvia ja malleja julkaistiin useissa lehdissä. Ryijyjä välittävät tahot (esim. Suomen Käsityön Ystävät ja Neovius) julkaisivat omia ryijymallistojaan. Ryijymalleja suunnittelivat monet aikakauden tunnetut tekstiilitaiteilijat.

1900-luvun loppu merkitsi uutta vaihetta ryijyn historiassa. Monellakaan ei ollut enää tilaa isoille seinäryijyille, mutta sen sijaan pienoisryijyt sopivat pienempäänkin asuntoon. Sisustaja saattoi elävöittää kotiaan yhdellä tauluryijyllä tai hän saattoi koota pienoisryijyjä yhdistelemällä mieleisensä kokonaisuuden. Syntyi uusia ryijymalleja, ja myös kansanomaisia malleja sommiteltiin pienoisryijyihin. Mallit levisivät tarvikepatteina. Ryijyn itse tekemisen perinne eli edelleen.

Ryijyn valmistaminen ommellen. Kuva: Tarja Kröger.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Perinteisesti ryijyn valmistustaito ja mallit sekä sen käyttöön liittyvä perinne on kulkeutunut talosta taloon ja suvun vanhemmilta nuoremmille. 1800-luvun lopussa ryijymalleja alettiin myös kerätä ja julkaista kirjoina sekä lehtiartikkeleina. Vuonna 1879 perustettu Suomen Käsityön Ystävät ry otti tehtäväkseen arkistoida kansanomaisia ryijymalleja, jotka toimisivat uusien tekstiilien aiheina. Yhdistys järjesti ensimmäisen ryijymallikilpailun vuonna 1904. Museokokoelmiin ja keräilijöille päätyneet ryijyt ovat ryijyjä, joita arvostettiin, ja jotka kulkivat perintönä sukupolvesta toiseen. Yksinkertaiset makuuryijyt eivät museoihin asti säilyneet, sillä ne pidettiin loppuun tai ne muuten tuhoutuivat.

Ryijymallit ja valmistusohjeet ovat siirtyneet myös ryijynvalmistustarvikepakettien mukana 1900-luvulta alkaen. Ryijyperinne on saanut huomiota myös lukuisten ryijynäyttelyiden myötä. Ryijy on uusiutunut muun muassa ryijyjen suunnittelukilpailujen myötä. Ryijyjä on myös tutkittu. Ensimmäinen aiheesta valmistunut tutkimus on Professori U.T. Sireliuksen vuonna 1924 julkaistu tekstiilihistoriallinen tutkimus "Suomen ryijyt”.

Ryijyperinne siirtyy eteenpäin ja uusiutuu myös opetuksen kautta. Ryijyjen valmistusta opetetaan eri koulutusasteen oppilaitoksissa, muun muassa peruskoulussa, taiteen perusopetuksessa, vapaassa sivistystyössä ja neuvonnan kursseilla sekä harrastajien kesken. Ryijyperinne elää ja uusiutuu myös sosiaalisessa mediassa muun muassa sisustusblogeissa ja Pinterest-kuvapalvelussa.

Perinteen tulevaisuus

Ryijyjen valmistus nousee aika ajoin uudelleen suosioon, sillä ryijy on osoittautunut muuntautumiskykyiseksi. Harrastajat ja ammattilaiset löytävät ryijylle uusia ilmenemismuotoja. Ryijyn uusiutumisesta mainittakoon esimerkkeinä muun muassa tuoliryijyt, graffitiryijyt ja lankatupsuista tehdyt pikseliryijyt. Uusien ilmenemismuotojen myötä ryijy herättää uutta mielenkiintoa. Myös vanhat isoäitien ryijyt puhuttelevat yhä uudelleen uusia sukupolvia. Ryijyihin kytkeytyy kotiin ja menneisyyteen liittyvää nostalgiaa. Ryijy kiinnostaa myös hitaan tekemisen muotona; nykyisen aivotutkimuksen valossa ryijyn valmistuksella on hyvinvointivaikutuksia, sillä käsin tekeminen lisää muun muassa keskittymiskykyä. 

Suomen käsityön museon vuoden 2005 ryijyjen tallennushankkeen myötä ilmeiseksi käyneeseen asiakkaiden ryijytietouden tarpeeseen vastattiin perustamalla museoon ryijytietoja kokoava tietokanta, johon on vuoden 2019 loppuun mennessä kirjattu tietoja 2890:stä ryijystä. Tietoja kartutetaan jatkuvasti. Museon tietopalveluun tulevista yhteydenotoista noin 70% koskee ryijyjä, ja museon tietopalvelu vastaa ryijyjen tunnistusta koskeviin kyselyihin päivittäin. Tietopalvelu tekee jatkuvasti yhteistyötä myös ryijyharrastajien ja keräilijöiden sekä ryijykokoelmia omaavien museoiden kanssa.

Ryijyperine elää ja voi hyvin, mistä esimerkkinä on muun muassa vuoden 2019 artesaaniksi valitun Jenni Vanhasen työ ja palkitseminen.

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Verkkoaineistoja

Punomo – käsityö verkossa, Ryijyt

Suomen Käsityön Ystävät

Käsi- ja taideteollisuusliitto Taito ry ja Facebook: Onni elää käsityössä

Tutustu ryijyihin museoiden ja arkistojen Finna.fi-palvelussa

Ryijyjen hoito; puhdistus, ripustus, säilytys

Kirjallisuutta

Aav, Marianne (toim.) 1983. Ryijy. Rugs from Finland. Helsinki: Museum of Applied Arts.

Hännikäinen, T. 1996. Ryijykirja. Helsinki: Ajatus.

Karsikas, Ulla 2016. Ryijyn taikaa. Opas ryijyn suunnitteluun ja valmistukseen. Helsinki: Minerva.

Kolu, M., Karhunkorva, R., Manninen, R., Oikari, M., Puranen, E., Teerimäki, R. & Vesanto, A. (toim.) 2007.

Ryijyt esillä. Ryijyt Suomen käsityön museon kokoelmissa. Suomen käsityön museon julkaisuja 25.

Nieminen, T. 1984. Ryijynukka. Opas tekstiilityötä opettavalle. Vantaa: Kunnallispaino.

Peltonen, Jarno (toim.) 1990. Ryijy. Finnish Textiles. Helsinki: Museum of Applied Arts Publication no 33.

Priha, Päikki 1999. Rakkaat Ystävät. Suomen Käsityön Ystävät 120 vuotta. Helsinki: Ajatus.

Sihvo, P. 2009. Rakas ryijy. Suomalaisten ryijyt. Museovirasto.

Sirelius, U. T. 1988 (alkuperäispainos 1924). Suomen ryijyt. Tekstiilihistoriallinen tutkimus. Helsinki: Erika-kirjat.

Sopanen, T. & Wilberg, L. 2008. Ryijy elää. Suomalaisia ryijyjä 1778-2008.

Svinhufvud, L. 2009. Moderneja ryijyjä, metritavaraa ja käsityötä. Tekstiilitaide ja nykyaikaistuva taideteollisuus Suomessa maailmansotien välisenä aikana. Designmuseo.

Svinhufvud, Leena ja Viljanen Eeva (toim.) 2009. Ryijy!: The Finnish Ryijy-Rug. Helsinki: Designmuseo.

Tihinen, Juha-Heikki ja Westerholm, Sabina (toim.) 2016. Uhra-Beata Simberg-Ehrström. Porvoo: Stiftelsen Pro Artibus.

Toikka-Karvonen, A. 1971. Ryijy. Helsinki: Otava.

Willberg, L. Rantala, H. Nytorp, E. 2008 Aatelisryijy arkipeite arvotekstiili - Vesilahti kertoo ryijyn tarinaa.