Suomenkarja ja karjanhoidon perinne
| Suomenkarja ja karjanhoidon perinne | ||||
|---|---|---|---|---|
| Mukana kansallisessa luettelossa | ||||
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Ihmisen ja naudan yhteisen taipaleen arvioidaan alkaneen Suomessa vähintään noin 4 000 vuotta sitten. Siitä alkoi kausi, jolloin karja kuului kiinteästi ihmisen omavaraistalousarkeen. Karjanhoitotaito välittyi sukupolvelta toiselle ja tietoa siirrettiin eteenpäin äidiltä tyttärille tai talossa vanhalta emännältä miniälle. Perinnetiedon ja –taidon karttuminen hiipui sotien jälkeisen maatalouden modernisaation myötä, kun suomenkarjasta luovuttiin. Suomenkarjan taitajien lukumäärä on vähentynyt rajusti ja perinnetieto on vaarassa hävitä kokonaan, ellei siihen kiinnitetä erityistä huomioita nyt.
Luontokato on lisännyt yleistä kiinnostusta suomenkarjasta. Alkuperäisrotuna se on edelleen geneettisesti monimuotoinen ja siitä syystä soveltuu moniin eri käyttötarkoituksiin. Näistä erityisesti perinnebiotooppien laidunnus edesauttaa luonnon monimuotoisuutta. Kiinnostuksen lisääntymisen myötä karjanhoidontaidolle on virinnyt uudenlainen tarve, sillä aloittelevilla karjanpitäjiltä puuttuu oleellinen tietotaidon sukupolvien jatkumo.
Suomenkarjan kasvattajat hyödyntävät tehokkaasti sosiaalisen median verkostoja. Someryhmät kokoavat eri ikäisiä, eri ammateista, harrastuksenaan tai ammatikseen suomenkarjasta kiinnostuneet yhteen. Ryhmissä on tuhansia ihmisiä, vaikka varsinaisesti suomenkarjankasvattajien lukumäärä lasketaan enää kymmenissä. Kasvattajat jakautuvat tavanomaisiksi maidontuottajiksi, omatarvetuottajiksi ja nykyään kasvavassa määrin suomenkarjan laiduntajiksi, emolehmätuottajiksi ja monimuotoisuuden ylläpitäjiksi.
Suomenkarjan kasvattajat perustivat vuonna 2021 yhdistyksen, jonka päätehtävänä on tukea alkuperäisrotujen käyttöä, kasvatusta ja monipuolisen geeniperimän säilyttämistä. Lisäksi yhdistys tarjoaa jäsenilleen vertaistukea ja toimi edunvalvojana. Jäseniä Suomenkarja ry:ssä on tällä hetkellä noin 60.
Perinteen harjoittaminen
Suomenkarja on yhteisnimitys itä-, länsi- ja pohjoissuomenkarjalle, kolmelle alkuperäiselle nautarodullemme. Rodut määritellään YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mittapuulla uhanalaisiksi. Suomenkarjan ainutlaatuiset ominaisuudet ja perimä ovat suurelta osin ihmisten tarpeiden mukana muokkaantuneita. Omavaraistaloudessa kotieläimet olivat kiinteä osa ihmisten arkea, niin maaseudulla kuin kaupungeissa. Kotieläimillä on edelleen vankka jalansija suomalaisessa kulttuurissa, uskomuksissa ja ympäristössä. Ne ovat elävää kulttuuriperintöämme, suomalaista biologista monimuotoisuutta ja FAO:n globaalia biodiversiteettiä ruokaturvan takaamiseksi. Geneettisen monimuotoisuuden ansioista suomenkarjalla on hyvät mahdollisuudet sopeutua uusiin muuttuviin ympäristöihin myös tulevaisuudessa.
Suomenkarjan karjanhoidon perinteisiin kuuluu edelleen paljon eläinten hoitoon ja ihmis-eläinsuhteisiin liittyviä asioita. Karjanpitäjät kertovat lehmien olevan työkavereita, lemmikkejä ja jopa perheenjäseniä. Lehmien nimeäminen on tärkeä osa perinnettä ja viestii siitä, että suomenkarjaa kohdellaan yksilöinä. Vasikoiden nimeämisessä käytetään luontoon liittyviä nimiä ja usein se noudattaa kaavaa, jossa lehmien suku on tunnistettavissa. Perinteisessä nimeämisessä käytettiin usein kki-päätettä lännessä (esim. Lemmikki ja Mansikki) ja idässä ke-päätettä (Lemmike ja Mansike).
Suomenkarja sopeutuu niin moderneihin robottinavettoihin, maisemanhoitoon kuin omatarvetuotannon käsinlypsyyn. Entisaikaisiin lypsyrutiineihin liittyy monia jo suurelta osin kadonneita perinteitä, kuten ripsiminen/ripsuminen tai lehmisavut. Lypsyn aikana lepän- tai koivunoksalla häädettiin kärpäsiä, hyttysiä ja paarmoja lehmän selästä, jotta lehmä pysyi rauhallisena. Ripsimistä käytettiin myös hiehojen opettamisessa lypsylle. Ripsiminen oli yleensä lasten tehtävä. Osassa Suomea lepänoksaa kutsuttiin hosaksi.
Keväisin joutoeläimet, jotka ei tarvinneet päivittäistä hoitoa kuten mullit, hiehot ja vasikat saatettiin siirtää hyvinkin kauas varsinaisesta tilakeskuksesta. Kesälaidunnusta harjoitettiin jopa saarilaitumille, jonne eläimet siirrettiin joko lautalla tai uittamalla. Syksyllä karja haettiin kotiin navettaan. Kenttäperinteeksi kutsuttu kesälaidunnus on yhä käytössä monin paikoin Suomessa. Erityisesti Tornionjokilaaksossa kenttäperinteeseen kuuluivat oleellisesti kesänavetat, joissa karjaa pidettiin kesäkaudet. Jokivarsien kylät oli tiiviitä eikä pihapiiriin kuulunut laidunmaita, joten karja vietiin takamaille laiduntamaan. Entisaikaan naisväki, vanhemmat naiset, kenttäpiiat tai nuoret tytöt muuttivat karjan mukana kesäksi takamaille. Talvinavettaa huollettiin kesän aikana: se pestiin ja siinä jopa asuttiin. Modernimman ajan kesänavettana toimi lautarunkoinen rakennus, joiden käyttö on paikoin yleistynyt uudelleen erityisesti maisemanhoitotöihin liittyen, kun karja muuttaa kesäksi pitkien matkojen päähän.
Suomalaiset perinnebiotoopit (kedot, niityt, hakamaat, ja metsälaitumet) ovat muodostuneet satojen, jopa tuhansien vuosien aikana perinteisen karjatalouden muovaamina. Laiduntamisen loppumisen jälkeen perinnebiotooppien lajisto köyhtyy ja lopulta häviää lajistoineen umpeenkasvamisen myötä. Laiduntamisesta on hyötyä myös ilmastonmuutoksen torjumiseksi, sillä laidunnetun alueen hiilensidontakausi kestää syksyllä pitkään. Hakamailla kasvaa myös hiiltä sitovia puita. Kohtuullisen pienikokoinen suomenkarja on ketterä laiduntaja ja se tulee toimeen suhteellisen vaatimattomalla ravinnolla muuttaessaan luonnonheinää ja pensaita lihaksi ja maidoksi. Se pärjää myös rantalaitumilla, sillä suomenkarja laiduntaa myös rantavedessä. Nupoina ne soveltuvat tiheäänkin maastoon, eivätkä siten vahingoita puustoa.
Karjankutsuntaperinne elää yhä joidenkin suomenkarjan kasvattajien keskuudessa. Aiemmin joka heimolla on ollut omanlaisensa tapansa kutsua karjaa, joten siitä tunnetaan alueellisesti ainakin karjalainen, hämäläinen, ahvenanmaalainen, pohjalainen ja savolainen versio. Heimojen/alueiden lisäksi karjankutsunnasta löytyi myös talo-, suku- ja kyläkohtaisia eroja. Kutsut ovat sisältäneet runsaasti erilaisia tyylipiirteitä. Musiikillisesti rikkaita ja runsaita ornamentteja eli koristeita sisältävät kutsut ovat Pohjolan vanhinta ja kehittyneintä työmusiikkia. Tiedetään myös, että työmusiikkia eli laulua on käytetty ihmiseläinvuorovaikutuksessa esimerkiksi hiehojen rauhoittamiseen lypsylle opettelemisessa.
Suomenkarjan maidosta valmistettiin voita, juustoja ja hapanmaitotuotteita kuten viiliä, piimää ja jugurttia. Entisaikaan voi ja juusto olivat tärkeitä toimeentulon lähteitä. Maidolla oli merkittävä rooli pienten lasten selviytymisessä. Suomenkarjan maidossa on sopiva proteiinikoostumus juuri juustojen valmistamiseen. Tyypillisesti juustoja valmistettiin muoteissa kehäjuustoiksi, piimä- tai munajuustoiksi tai paistettiin ruskeapilkkuiseksi leipäjuustoiksi. Suomenkarjaan liittyvä ruokakulttuuri on elpymässä eläinmäärän kasvun myötä.
Perinteen taustaa ja historiaa
Suomessa on kasvatettu nautoja jo tuhansia vuosia, ja ne ovat sopeutuneet vallitseviin olosuhteisiin eli sietämään kylmää, pitkää pimeää talvikautta ja hyödyntämään paikallista kasvillisuutta. Tämä sitkeä ja sopeutuvainen karjakanta jatkoi olemassaoloaan esihistorialliselta ajalta keskiajan halki aina nykypäivään saakka. Suomen esihistoriallisten nautojen jälkeläiset elävät vieläkin joukossamme suomenkarjana, jotka kantavat menneisyyden karjanhoidon tapojen muovaamaa geeniperimää.
Karjatalouden kehitys esimodernilla ajalla vauhdittui, kun eläinten käyttötarkoitus ei aina vaatinut sen teurastamista. Yksi aikansa tärkein naudan kasvattamisen syy oli peltojen tarvitsema lannoitus. Myöhemmin tärkeäksi hyödykkeeksi nousi voi, jolla maksettiin veroja. On huomattava, että ennen 1800-luvun puoliväliä lähes kaikki Suomen alueella ollut karja oli pääasiassa alkuperäistä maatiaiskarjaa, tuontieläimiä tavattiin lähinnä vain kartanoissa. Vasta 1800-luvun jälkipuolella vallinnut eri eläinkantojen risteytysinnostus nosti ulkomaisten ja risteytyseläinten määrää merkittävästi. Suomenkarjan virallinen synty ajoittuu 1800-luvun lopulle ja 1900-luvun alkuun, kun kaikille kolmelle suomenkarjarodulle perustettiin rotuyhdistykset, jotka ylläpitivät puhdasjalostuksen vaatimaa kantakirjarekisteriä. Niiden ohella huomiota alkoi kuitenkin saada lypsykarjatalousvaltaiseen maataloustuotantoon siirryttäessä ulkomaiset tuontirodut kuten erityisesti ayrshire.
Toinen maailmansota ja sen jälkeinen lypsykarjatalouden voimakas kehittyminen koetteli erityisesti itä- ja pohjoissuomenkarjaa. Karjalan evakot kykenivät pelastamaan vain osan itäsuomenkarjasta uusille asuinsijoilleen ympäri Suomea. Ruotsi osallistui lapinlehmäpopulaation pelastusoperaatioon Lapinsodan aikana. Molemmat evakuoinnit aiheuttivat mittavia menetyksiä karjojen lukumäärään. Esimerkiksi pohjoissuomenkarjan sonnit eivät koskaan palanneet takaisin evakuointimatkaltaan ja kotiin palaavien lehmien määräkin oli vaatimattomampi kuin matkalle lähteineen joukon. Sotaan päättyi myös yleisesti suomenkarjarotujen kulta-aika, rotuyhdistykset sulautettiin yhteen tuontirotujen korvattua suomenkarjan.
1970-luvun lopulla havahduttiin itä- ja pohjoissuomenkarjan ajautuneen sukupuuton partaalle. Molempien rotujen lukumäärä laskettiin enää kymmenissä - lapinlehmiä oli jäljellä enää vain parisen kymmentä. Lapinlehmän ahdinkoa lisäsi keinosiemennyssonnien puuttuminen. Muutamien määrätietoisten eläintenpitäjien olemassaolo ja valveutuneiden viranomaisten viimehetken toimet säästivät itä- ja pohjoissuomenkarjan lopulliselta sukupuutolta. Toimenpiteet niiden pelastamiseksi aloitettiin valtiovallan taholta koulutiloilla 1970-luvulla. Vuosikymmen myöhemmin suomenkarjan geenipankkikarjat sijoitettiin kolmelle vankilatilalle – Pelsoon, Sukevalle ja Konnunsuolle.
Suomenkarjaan liittyvien perinteiden jatkuminen nykypäivänä edellyttää luonnollisesti suomenkarjan säilymistä elävänä rotuna. Vaikka suomenkarjarodut ovat nykyään suojeltuja ja virallisten geenivaraohjelman toimenpiteiden piirissä, on esimerkiksi länsisuomenkarja huolestuttavasti uhanalaistunut viime vuosien aikana. Geenivarojen suojelutyön tarkoituksena on säilyttää sekä suomenkarja rotuna, että siihen liittyvä kulttuuriperintö kestävällä tavalla. Kestävään ratkaisuun kuuluvat ympäristön, nykyisten ja tulevien sukupolvien tarpeiden sekä taloudellisten asioiden huomioiminen.
Elokuussa 2022 sulkeutui viimeinenkin vankilageenipankki Pelsolla. Suomenkarjan elävät geenipankit jatkavat toimintaansa koulutiloilla: länsisuomenkarjan geenipankki Tampereella AhlmanEdun koulutilalla, itäsuomenkarja Kajaanissa Kainuun ammattiopiston luonnonvara-alan opetusmaatilalla Seppälässa ja pohjoissuomenkarja Rovaniemellä ammattiopisto Lappian Louen toimipisteellä. Nämä koulutilat ovat avainasemassa elävän suomenkarjan karjanhoidon perinteiden säilyttämisessä ja siirtämisessä uusille sukupolville.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Aiemmin karjanhoito oli pääasiassa naisväen vastuulla ja suomenkarjan hoitoon liittyvä tietotaito siirtyi sukupolvien ketjussa äidiltä tyttärille tai maatalossa vanhalta emännältä miniälle. Myöhemmin perustetuilla virallisilla toimijoilla, kuten rotu- ja jalostusjärjestöillä oli aikoinaan tärkeä rooli tietotaidon välittämisessä. Läpi vaikeiden aikojen Suomesta on löytynyt henkilöitä, jotka ovat jatkaneet suomenkarjaperinnettä omalla työpanoksellaan. Nykyään suomenkarjan kasvattajat toimivat myös yrittäjinä tarjoten muun muassa maatilamatkailutoimintaa tai muuta eläinavusteista toimintaa. Suomenkarjan karjanhoitoperinteeseen voi tutustua kotieläinpihoilla, lehmäleirillä tai paimenlomilla.
Nykyään elävät geenipankkikarjat Ahmanilla, Louella ja Seppälässä siirtävät eläinten hoitoon ja käsittelyyn liittyvää tietotaitoa eteenpäin oppilailleen. Sen lisäksi Suomen maa-, metsä- ja kalatalouden kansallinen geenivaraohjelma auttaa suomenkarjan geenivarojen ylläpidossa yhdessä Pohjoismaiden geenivarakeskuksen (NordGen) sekä nautarotujen jalostus- ja neuvontapalveluita tuottavan Faba osuuskunnan kanssa.
Suomenkarjan kasvattajien 2021 perustama Suomenkarja ry tukee toiminnallaan alkuperäisrotujen käyttöä, kasvatusta ja monipuolisen geeniperimän säilyttämistä. Lisäksi yhdistys tarjoaa jäsenilleen vertaistukea ja toimii edunvalvojana. Yhdistyksessä on tällä hetkellä noin 60 jäsentä.
Sosiaalisen median kanavista on muodostunut tärkeä vertaistukiverkosto suomenkarjan kasvattajille. Ryhmiä ovat esimerkiksi Suomenkarja - Aito Suomalainen Selviytyjä; itäsuomenkarja eli kyyttö; pohjoissuomenkarja; Suomenkarja lypsylehmänä sekä lisäksi on erilaisten hankkeiden ylläpitämiä ryhmiä.
Perinteen turvaaminen
Maatalouden kannattavuuskriisi on luonut uusia uhkia suomenkarjan tulevaisuuden ylle erityisesti lypsykarjanpidosta osalta. Suomenkarjaan liittyvän ainutlaatuisen karjanhoidonperinteen säilyminen riippuu siitä, säästyykö suomenkarja sukupuutolta. Kokonaisten eläinpopulaatioiden säilyttäminen on haaste, ellei sen olemassaololle löydetä uusia kestäviä ratkaisuja eli nykyaikaan sopivia käyttötarkoituksia. Suomenkarjalla on ainutlaatuisia ominaisuuksia, joiden avulla voitaisiin lisätä tuotannon kannattavuutta mm. tuotteistamisella. Suomenkarjan ikiaikainen käyttötapa perinnelaiduntajana on noussut ratkaisevaksi tekijäksi itäsuomenkarjan elpymisessä 1970-ja 1980-lukujen aallonpohjalta lähes pariin tuhanteen yksilön elinvoimaiseksi populaatioksi.
Kuinka perinnettä tallennetaan
Koska nautakarja on ollut kiinteä osa ihmisen elämää menneinä vuosisatoina, siihen liittyvää perinnettä on tallennettu suoraan tietoisesti ja ennen kaikkea välillisesti monen arkistolähteen sivutuotteena. Suomalaisen karjan lukumäärällistä kehitystä on tallennettu vero- ja tilastolähteisiin ainakin 1500-luvulta alkaen. Karjanhoitoon, ruokintaan ja jalostukseen liittyviä tietoja on tallentunut paljon erilaisiin maataloushallinnon arkistoihin sekä muuhun viranomaisaineistoon, mutta myös esimerkiksi yksittäisten maatilojen ja maatalousoppilaitosten arkistoihin. Lisäksi erilaisissa perinnekeruissa on järjestetty keruukuulutuksia karjaan ja siihen liittyviin muistoihin, minkä tuloksia löytyy sekä arkisto- että museolaitoksen kokoelmista. Karjanpitoon liittyvää tietoa on tallennettu paljon harrastepohjalta tehtyihin kylähistoriikkeihin. Monipuolisen kirjallisen aineiston ohella karjaan ja karjanpidonperinteeseen liittyviä valokuvia on tallennettu monien arkistojen ja museoiden kokoelmiin (ks. Finna). Esineelliseen aiheeseen liittyvään perintöön pääsee tutustumaan monissa valtakunnallisissa- sekä paikallismuseoissa. Perinteen tallentamisen pirstaloituminen useille tahoille ja asian laajuus osoittavat itsessään perinteen laajan kytkeytymisen entisajan ihmisen elämään.
Karjanhoitoperinteen jatkuminen nojaa edelleen yksittäisten karjanpitäjien hiljaiseen tietoon ja perinnetieto on suurelta osin kokoamatta.
Perinteen tulevaisuus
Suomenkarja karjanhoitoperinteineen on osa kulttuuriperintöämme; Suomen maa-, metsä- ja kalatalouden kansallisen geenivaraohjelman suojelemaa suomalaista biologista monimuotoisuutta ja FAO:n globaalia biodiversiteettiä ruokaturvan takaamiseksi. Pitkän ajan kuluessa muodostunut geneettinen monimuotoisuus takaa alkuperäisrotujen potentiaalin sopeutua muuttuviin ympäristöihin myös tulevaisuudessa.
Suomi on monien muiden valtioiden tavoin sitoutunut säilyttämään biologista monimuotoisuutta, johon kuuluu oleellisesti myös maatalouden geenivarat alkuperäisrotuineen. Suomenkarjaan liittyvän ainutlaatuisen karjanhoidonperinteen säilyminen riippuu siitä, säästyykö suomenkarja sukupuutolta.
Vuonna 2023 Suomessa ollaan tilanteessa, jossa olemme vaarassa menettää alkuperäisroduksi luokitellun eläinkannan. Yksi viime aikoina eniten uhanalaistuneista alkuperäisistä eläinkannoista on länsisuomenkarja, yksi kolmesta suomalaisesta alkuperäisestä nautarodusta. Yleisessä keskustelussa ei ole herätty kokonaisen eläinkannan tulevaisuuden kannalta vallitsevaan kriittiseen tilanteeseen. Länsisuomenkarjan mukana menettäisimme myös siihen Suomessa vuosituhansien kuluessa kytkeytyneen geneettisen monimuotoisuuden ja kulttuuriperinnön.
Nykypäivänä eläinten rooliin, arvostukseen ja taloudelliseen merkitykseen liittyy suuria muutoksia, joiden myötä alkuperäisrotujen tulevaisuus on vaakalaudalla. Suomenkarjan ikiaikainen käyttötapa perinnelaiduntajana on noussut ratkaisevaksi tekijäksi itäsuomenkarjan elpymisessä 1970-ja 1980-lukujen aallonpohjalta lähes pariin tuhanteen yksilön elinvoimaiseksi populaatioksi. Nyt juuri on tärkeää löytää positiivinen käänne nykyiseen sukupuuttoon johtavaan kehityssuuntaan kaikille suomenkarjan roduille - erityisesti länsisuomenkarjalle.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Kotieläinsektorin johtaja, FT Mervi Honkatukia
Osteologi, dosentti, FT Auli Bläuer
Historian tutkija, FT Hilja Solala
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisi
Kirjallisuutta
Bläuer, Auli 2015: Voita, villaa ja vetoeläimiä. Karjan ja karjanhoidon varhainen historia Suomessa. Karhunhammas 17. Arkeologia, Turun yliopisto, Turku.
Halmemies Taina. 2019. Kutsu Karjasi Koolle: Karjaperinteestä. JAMK
Honkatukia, M. 2021. Itäsuomenkarjan tilanne vakaa, länsisuomenkarjan huolestuttavasti harvinaistumassa. Elonkierto.
Jumpponen, M. 2019. Suomenkarjan ruokinnan haasteet.
Kaltio, M. J. 1958: 60 vuotta suomenkarjan jalostusta. Suomen karjanjalostusyhdistys r.y.
Karja, Miia & Lilja, Taina (toim.) 2007: Alkuperäisrotujen säilyttämisen taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset lähtökohdat. Maa- ja eläintarviketalous 106. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus, Jokioinen.
Kroløkke C, Nørkjær Bang A, Ovaska U, M Honkatukia. 2023. A flock of one's own: Nordic human-mountain cattle kinship-making practices. Society & Animals, 1-25. ISSN1063-1119 (in press).
Maijala, Kalle 1998: Jalostustyöllä tulosta. 100 vuotta naudan- ja sianjalostusta. Suomen Kotieläinjalostusosuuskunta.
Solala, Hilja & Honkatukia, Mervi (toim.) 2022: Snöhvit, Punakorva, Fjellblom. Pohjoisten tunturikarjojen historia, nykypäivä ja tulevaisuus. Näyttelyjulkaisu samannimisestä museonäyttelystä. 3MC – Pohjoiset tunturikarjat. Kulttuuriperintö ja geenivarat -hanke 2022.
Toivio (nyk. Solala), Hilja 2014: ’Risteytyksistä maatiaisrotuihin. Professori Victor Prosch ja kotieläinjalostuksen murros 1800-luvun jälkipuolella’. Teoksessa Eläimet, Lähde – Historiatieteellinen aikakauskirja 2014. 96–122.
Verkkolähteet
NordGen, Alkuperäisrodut
Paja Ahlaman "Syvennä tietoasi suomenkarjasta!"
Maa- ja metsätalousministeriö, "Suomen maa-, metsäja kalatalouden kansallinen geenivaraohjelma"
Ympäristöhallinnon yhteinen verkkopalvelu "Perinnebiotoopit"