Suomenpystykorva ja eräperinteen vaaliminen

Kohteesta Elävä perintö -wiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun


Suomenpystykorva ja eräperinteen vaaliminen
Sijainti Suomi
Asiasanat koira, koiraharrastus, alkuperäisrotu, koirarodut, lintukoira, luonto, harrastus, metsästys, ympäristö, metsäkanalintu, vesilintu, pienpeto, metsäkulttuuri, kansallistunto, kansallissymboli, kansalliskoira
Suomenpystykorvan ensimmäinen virallinen rotumääritelmä luotiin vuonna 1892. Wilhelm von Wright viittasi kirjoituksessaan jo vuonna 1834 haukkuvan lintukoiran ja ketun yhdennäköisyyteen. Kuva: Ere Grenfors
Suomenpystykorvan vaikutus kulttuuriperinteeseen on ollut suuri ja monipuolinen – suomenpystykorva haukkuu kulttuurihistoriassa suomalaisuuden symbolina. Kuva: Sami Havia
Suomenpystykorva on heti pennusta lähtien kuin kotonaan suomalaisessa metsässä. Kuva: Sami Havia
Suomenpystykorva on kautta aikain menestyksekkäästi hoitanut oman laumansa reviirin vartiointitehtävää. Kuva: Sami Havia

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Suomenpystykorva kuuluu vahvasti suomalaiseen eräperinteeseen. Kuva: Hannu Huttu

Suomenpystykorvaan liittyvä eräperinne ja maailmanlaajuisestikin ainutlaatuinen metsästystapa kulkee ajassa eteenpäin sekä yksittäisten koiranomistajien mukana, että rotua edustavien järjestöjen, yhdistysten ja tieteen harjoittajien toimenpitein. Käytännön tieto ja tekeminen kulkevat suoraan kokeneemmilta harrastajilta nuoremmille yhteisillä eräretkillä ja yhteisissä tapahtumissa, kuten linnunhaukkukokeissa ja koiranäyttelyissä.

Valtakunnallisesti rotua edustaa Suomen pystykorvajärjestö, johon kuuluu nykyisellään noin 7 500 jäsentä. Järjestö on kenneltoiminnan suomalaisen kattojärjestön eli Suomen Kennelliton jäsen. Alueellisesti rodun etua valvovat Suomen Kennelliiton alaiset kennelpiirit sekä rodun elinvoimaisuutta ylläpitävät yhdistykset, mm. useat maakunnalliset pystykorvakerhot ja paikallistasolla toimivat metsästysseurat, joissa harjoitetaan kenneltoimintaa. Rekisteröityjä metsästysseuroja Suomessa on kaikkiaan yli 4 500.

Suomenpystykorvan kanssa harjoitettavaa ainutlaatuista perinteistä metsästysmuotoa ylläpidetään parhaiten Suomessa, mutta se tunnetaan hyvin myös Ruotsissa, Norjassa ja Venäjän Karjalassa.

Suomenpystykorvia on Suomessa tällä hetkellä noin 7500 yksilöä. Pienempiä populaatioita löytyy Ruotsista, Venäjältä, Norjasta, Englannista ja USA:sta. Vähäisiä määriä on lisäksi ainakin Ranskassa, Hollannissa, Kanadassa ja Australiassa. Kaunis ulkonäkö on ollut osaltaan edesauttamassa rodun leviämistä maailmalla. Esimerkkinä toimivat 1920-luvulla Englantiin muotikoirina viedyt suomenpystykorvat (Suomen Kuvalehti nro 29/1935). Rodun kokonaismäärä maailmassa on noin 13 000 yksilöä. Rodun rekisteröintien huippuvuodet olivat 1960-luvulla, jolloin rekisteröitiin suurimmillaan lähes 3000 yksilöä vuodessa. Vuonna 2016 Suomessa rekisteröitiin 737 yksilöä, ja määrä kasvoi jo toista vuotta peräkkäin. Suomenpystykorva oli v. 2016 Suomen 13. rekisteröidyin rotu.

Suomenpystykorva julistettiin Suomen kansalliskoiraksi vuonna 1979 Suomen Kennelliiton aloitteesta.


Perinteen harjoittaminen

Pystykorvaiset koirat ovat kuuluneet pohjoiseen elämänmuotoomme jo kivikaudella. Suomenpystykorva on kulkenut suomalaisten mukana vuosisadasta toiseen ollen korvaamaton apu metsästyksessä sekä yhteisön vahti- ja seurakoirana. Rodun voidaan kiistatta todeta olleen mukana rakentamassa suomalaista elämänmuotoa ja sielunmaisemaa. Vielä nykyisinkin usealla suomalaisella on rotuun jonkinlainen omakohtainen kosketuspinta ja rotu tunnistetaan kaikkialla Suomessa. Suomenpystykorva on erottamaton osa suomalaisuutta.

Suomenpystykorvaan liittyvän eräperinteen keskeisintä elementtiä, metsästystä, harjoitetaan nykyisinkin samalla tavalla kuin jo satoja vuosia sitten - vain aseet ja muut varusteet ovat kehittyneet aikojen saatossa. Suomenpystykorvalla tapahtuva metsäkanalintujen (metso, teeri ja pyy) metsästys on maailmanlaajuisesti ainutlaatuista. Sitä harrastetaan Suomen lisäksi käytännössä vain Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä.

Tyypillisimmillään metsällä on vain isäntä ja koira, joiden yhteistyö metsässä on saumatonta ja työnjako selvä. Suomenpystykorva etsii laajasti hakien maastosta kanalinnut - vainullaan jopa suoraan puun latvasta - ja osoittaa riistan paikan isännälle haukkumalla puun juurella. Koira kiinnittää linnun huomion itseensä kiivaalla haukunnallaan ja heiluvalla hännällään. Isännän tehtävänä on silloin hiipiä äänettömästi ja lintua säikyttämättä riittävän lähelle niin sanottua haukkupuuta. Lahjakas ja kokenut koira "kesyttää" linnun haukullaan, jolloin isännällä on hyvin aikaa valita, ampuuko hän haukun kohteen vai ei.

Valikoiva suomenpystykorvan avulla tapahtuva metsästys mahdollistaa metsäkanalintukantojen hallitun hoidon, koska pystytään havainnoimaan ennen riistalaukausta se, onko haukun kohteena nuori vai vanha lintuyksilö. Kanalintujen kestävän käytön mukaisessa saalisverotuksessa suositellaan tutkimustietoon pohjautuen painotettavaksi saaliissa nimenomaan nuoria lintuja, joista merkittävä osa ei lajityypillisen korkean luontaisen kuolleisuutensa takia muutoinkaan selviytyisi ensimmäisestä elinvuodestaan.

Useasti isännälle riittää metsässä raikuvan haukun kuunteleminen ja koiran pirteän olemuksen seuraaminen. Suomenpystykorva on metsässä omassa elementissään. Olennaisinta on koiran kanssa yhdessä oleminen ja tekeminen suomalaisessa metsässä, mikä kulminoituu tervastulien loisteessa rauhassa nautiskeltujen nuotiokahvien äärelle.

Nykyään varsinaisen metsästyksen rinnalle on noussut vahvasti niin sanotut linnunhaukkukokeet, joissa perinteistä metsästysmuotoa simuloidaan sen todenmukaisessa ympäristössä ja oikeaa metsästystilannetta jäljittelevällä tavalla, mutta riistaa ei ammuta. Ensimmäiset niin sanotut linnunmetsästyskokeet suomenpystykorville järjestettiin jo 120 vuotta sitten vuonna 1897. Linnunhaukkukokeet mahdollistavat koiran perinteisen käyttötavan harjoittamisen ja ylläpidon myös lyhyen varsinaisen metsästysajan ulkopuolella.

Suomenpystykorva on vanhan kielikuvan mukaan "kaiken viljan koira" ja metsästyksen kohteena ovat muutkin riistalajit: pienpedot (näätä, supikoira, minkki, mäyrä), vesilinnut (sorsalinnut ja metsähanhi), hirvi, karhu ja aikanaan jopa kansantaloudellisesti merkittävässä määrin myös orava.

Suomenpystykorvalla harrastaminen kattaa nykyisin myös hirvenhaukkukokeet ja rotu soveltuu tarvittaessa varsin monipuolisesti eri koiraharrastuksen muotoihin. Suomenpystykorvia on koulutettu esimerkiksi verijälkeä seuraaviksi koiriksi ja viety jopa agility-radoille eli koirien ja ohjaajien esteratakilpailuihin.

Näyttelytoiminta on osa suomenpystykorvalla tapahtuvaa harrastamista. Suomenpystykorvan ulkomuodon ja rakenteen jalostusta ohjaavien näyttelyiden avulla pidetään huolta, että suomenpystykorva säilyy virallisen rotumääritelmän mukaisena koirarotuna.

Suomenpystykorvan ja suomalaisen ikivanha keskinäinen suhde korostuu perheyhteisössä, jossa koira on tasaveroinen laumanjäsen ja on laumalleen uskollinen. Suomenpystykorva sopiikin erinomaisesti niin sanotuksi hyvinvointikoiraksi vanhainkoteihin.

Perinteen taustaa ja historiaa

Suomenpystykorva on alkuperäisrotu, joka polveutuu suoraan luonnonkannasta ilman risteytyksiä. Lintua puuhun haukkuvana alkuperäisrotuna suomenpystykorva on maailmanharvinaisuus. Suomenpystykorva on ominaisuuksiltaan älykäs, reagointiherkkä ja itsenäinen. Rodun perimässä on voimakas kaiken riistan pyyntivietti.

Kansalliskoiramme suomenpystykorva liittyy vankasti suomalaiseen kulttuuriin. Rotu on suomalaisista koiraroduista vanhin ja on ammoisista ajoista lähtien seurannut kantasuomalaisten mukana. Jo kivikautisista kalliomaalauksista on löytynyt suomenpystykorvan kaltainen koira. Suomensukuiset heimot käyttivät näitä melko pienikokoisia metsästyskoiria jo siirtyessään nykyisille asuinalueilleen. Metsästyksen lisäksi näillä koirilla oli suuri merkitys myös asumusten vartiointitehtävässä. Voimakas vahtimisvietti näkyy myös nykyisissä suomenpystykorvissa. Vielä viime vuosisadalla Suomen ollessa agraariyhteiskunta, suomenpystykorva löytyi hyvin usean maalaistalon pihapiiristä ollen siten erottamaton osa sen ajan kulttuurimaisemaamme.

Koiran ja ihmisen välisen erityisen suhteen merkitys on ollut tärkeä jo muinaissuomalaisten hyvinvoinnille. Koira antoi lämpöä kylminä öinä ja oli muutoinkin seurana.

Yhtenäisen pystykorvaisen kantarodun muodostumisen arvellaan alkaneen Suomessa noin sata vuotta ajanlaskun alun jälkeen. Suomenpystykorvan tyyppisiä koiria on käytetty riistan metsästykseen kaikkialla Suomessa jo satoja vuosia. 1800-luvun lopulta on säilynyt runsaasti kirjallisia tietoja punaturkkisista, haukkuvista metsästyskoirista. Wilhelm von Wright viittasi kirjoituksessaan vuonna 1834 haukkuvan lintukoiran ja ketun yhdennäköisyyteen. Pystykorvaista koiraa käytettiin metsästyksessä apuna jo jousikaudella, mutta sen käyttö yleistyi vasta tuliaseiden tultua laajemmin rahvaan käyttöön.

Elannon hankinnassa suomenpystykorva oli aikanaan suurena apuna. Metsät ja vesistöt olivat ennen maanviljelyksen kehittymistä ja vakiintumista tärkeimmät kohteet mistä ruokaa oli hankittavissa. Koira metsästi luonnosta oman ruokansa lisäksi ravinnon myös ihmiskumppaneilleen. Tämän lisäksi koiralle annettiin myös suuri vastuu muinaisen valuutan eli turkisten hankinnassa. Turkisten metsästys on ollut aikanaan tärkeä elinkeino ja orava on ollut tärkeimpiä turkiseläimiä. Oravan keskeistä merkitystä entisajan luonnontuotteisiin perustuvalle taloudelle kuvaa hyvin se, että ensimmäisiä suomalaisia tunnettuja määrän yksiköitä oli kiihtelys, joka tarkoittaa 40 oravannahan nippua.

Suomenpystykorvalla riittää tarvittaessa itsenäisyyttä ja rohkeutta myös karhun kohtaamiseen ja pyyntiin, millä on ollut myös oma tärkeä merkityksensä entisaikojen metsäsuomalaisille.

Suomenpystykorvaa on aina pidetty ”kaiken riistan koirana”. Sitä käytetään myös ammutun vesilinnun vedestä noutavana koirana. Suomenpystykorva on metsässä isäntäänsä hyvin yhteyttä pitävä koira. Lyhyehkö, enintään noin muutaman sadan metrin työskentelyetäisyys on ollut metsässä tarpeen, sillä keskittyessään kiihkeästi haukkutyöhön, suomenpystykorva on helposti villipetojen kuten suden tai karhun löydettävissä ja yllätettävissä.

Suomalainen haukkuva lintukoira merkittiin ensimmäisen kerran rotukirjaan vuonna 1892 ja jo samana vuonna järjestettiin rodun ensimmäinen erikoisnäyttely. Tarkennetussa rotumääritelmässä vuonna 1897 suomalaisen haukkuvan lintukoiran nimi muuttui suomalaiseksi pystykorvaksi. Vuonna 1946 rodun nimi vaihtui suomenpystykorvaksi.

Vuonna 2006 suomenpystykorva ja sen venäläinen sisarrotu karjalais-suomalainen laika yhdistettiin samaksi roduksi. Tämä laajensi suomenpystykorvarodun perimää ja mahdollisti arvokkaan geneettisen vaihtelun lisääntymisen. Suomenpystykorvan ulkomuoto ei yhdistämisestä kuitenkaan kärsinyt, sillä rodut muistuttivat ulkoisestikin hyvin paljon toisiaan.


Perinteen eteenpäin välittäminen

Pystykorvaperinne siirtyy edelleen suomalaisissa perheissä etupäässä vanhemmilta tai isovanhemmilta lapsille. Kun uusi koiranomistaja saa ensimmäisen suomenpystykorvansa, syntyy suomalaisen ja suomenpystykorvan ikiaikainen erityssuhde aina uudelleen.

Yhteistä, suomenpystykorvaan liittyvää eräperinnettä välittävät eteenpäin myös valtakunnalliset koira- ja metsästysjärjestöt sekä alueelliset ja paikalliset yhdistykset, jotka järjestävät yhteisiä tilaisuuksia sekä koulutuksia ja kursseja. Lisäksi mukaan toimintaan ja perinteen piiriin pääsee lähtemällä tutustumaan suomenpystykorviin näyttelykehissä, joissa arvioidaan koirien ulkomuotoa, rakennetta, luonnetta ja käytöstä taikka metsästyskokeissa, joissa mitataan eri koirayksilöiden valmiuksia ja metsästystaipumuksia. Vuonna 2016 suomenpystykorville kirjattiin 1221 näyttelykäyntiä ja 1475 metsästyskoesuoritusta, joista suurin tapahtui linnunhaukkukokeissa.

Kuten kaikessa koiratoiminnassa, myös pystykorvan kanssa metsästettäessä on osattava ”lukea koiraa”. Koiranlukutaitoa ei voi oppia tai opettaa sanallisesti eikä kirjallisesti - se on koettava. Koiraa ja sen toimintaa, sekä sen sanattomia merkityksiä, ilmeitä ja eleitä, oppii lukemaan vain viettämällä aikaa koiran kanssa metsällä. Avuksi toki on, jos mukana on ihminen, jolla tätä kokemusta jo on ennestään.

Suomalaisen ja suomenpystykorvan yhteiseen kehityskaareen liittyvää perinnetietoa löytyy ja sitä välittyy lukuisista kirjallisista julkaisuista alkaen aina Kalevalasta ja Kantelettaresta, Suomen Pystykorvajärjestön historiikeista aina rodulla tapahtuvaa metsästystä kuvaileviin novellikokoelmiin. Yhteiseloa, yhteistä eräperinnettä ja suomenpystykorvarotua sinällään on taltioitu myös monien suomalaisten tuntemiin kuvataiteen teoksiin, käsityöesineisiin, koruihin, satuihin ja tarinoihin sekä jopa elokuviin. Mainio, joskin hieman sotaisa esimerkki rodun vahvasta merkityksestä Suomessa on talvisodassakin käytetyn jalkaväenkivääri m/27 nimeäminen ”pystykorvaksi”. Syynä tähän oli kiväärin etutähtäimen sivusuojat, jotka muistuttivat suomenpystykorvan pystyjä korvia. Pystykorvakiväärin tuntevat todennäköisesti omakohtaisesti kaikki Suomen armeijassa 1930 - 1960 -luvuilla varusmiespalveluksensa käyneet miehet, joten suomenpystykorvan ulkomuodon keskeinen tunnusmerkki on välittynyt myös sitä kautta heidän tietoisuuteensa.


Perinteen tulevaisuus

Suomenpystykorvaan liittyvän pitkän perinteen positiivinen ja aktiivinen julkituonti urbanisoitumisen myötä eräperinteestä vieraantuville suomalaisille kaupunkilaisille on erittäin tärkeää.

Suomenpystykorvaan liittyvän eräperinteen harjoittajien määrä on asumisen keskittymisen seurauksena vähentynyt huippuvuosista. Oikeantyyppisellä julkisuudella ja perinteen harjoittamisen aloituskynnyksen pitämisellä mahdollisimman matalana varmistetaan perinteen elävänä pysyminen ja jatkuvuus. Suomenpystykorvaan liittyvää perinnettä voidaan vaalia myös kaupunkiympäristössä.

Vanhempi sukupolvi Suomessa tuntee vielä hyvin suomenpystykorvaan liittyvän perinteen sisällön ja merkityksen. Myös nykynuoriso kiinnostuu todistetun aidosti tästä pitkästä elämäntavan jatkumosta, kunhan tietoa siitä tuodaan heidän saatavilleen. Viime vuosina on ollut positiivista todeta naismetsästäjien määrän merkittävä lisääntyminen maassamme. Mikä parasta, moni heistä on löytänyt metsästysharrastuksensa juuri suomenpystykorvan kautta.

Suomenpystykorvan tulevaisuutta ajatellen tavoitteena tulisi pitää, että jokainen suomalainen:

1. Tuntisi pääpiirteittäin suomenpystykorvaan liittyvän perinteen nyt ja tulevaisuudessa

2. Ymmärtäisi mikä merkitys suomenpystykorvalla on suomalaisen identiteetin rakentumiseen

3. Vähintäänkin pystyisi tunnistamaan suomenpystykorvarodun ulkonäöltä

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Suomen Kennelliitto – Finska Kennelklubben ry

Suomen Metsästäjäliitto – Finlands Jägarförbund

Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben ry

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Videoita:

Suomenpystykorva, kansalliskoiramme

Suomenpystykorva metsästyskoirana

The Finnish Spitz

Verkkolähteitä:

Suomessa haukkuu muinaiskoira (Tiede 9.12.2015). Artikkeli suomenpystykorvan pitkästä historiasta.

Pystykorvasta halutaan maailmanperintökohde (YLE Uutiset 11.1.2013)

Suomenpystykorvan rotukuvaus

Suomen Pystykorvajärjestön koiratietokanta

Koiramuseon verkkonäyttely suomenpystykorvasta

Suomalainen pystykorva - muotikoira Englannissa (Suomen Kuvalehti 1935). Artikkeli suomenpystykorvasta ulkomailla v.1935.

Heimo Langinvainion tutkimus 2015 ”Hyvää elämää koiran kanssa - Koiran vaikutuksesta koiranomistajan hyvinvointiin ja onnellisuuteen”. Linkki julkaisuun.

Kirjallisuutta:

Cavill, Angela 2014: Finnish Spitz. Kuopio: Suomen Pystykorvajärjestö – Finska Spetsklubben ry.

Tuominen, Erkki 1987: Pikinokka pystykorva, suomalaisen pystykorvametsästyksen opas. Hämeenlinna: Karisto.