Tervanpoltto tervahaudoissa

Kohteesta Elävä perintö -wiki
Loikkaa: valikkoon, hakuun
Tervanpoltto tervahaudoissa
Mukana kansallisessa luettelossa
Sijainti Suomi
Asiasanat tervanpoltto, tervahauta, terva, kansanperinne, käsityötaidot, mestari-kisälli

Perinteen harjoittajat ja tuntijat

Tervahaudan sytytys. Kuva: Jussi Kalliokoski

Tervan valmistamisen historia ulottuu tuhansia vuosia taaksepäin ja sen Suomen oloihin sovelletulla tekniikalla – tervan polttamisella tervahaudassa eli puun kuivatislauksella – on maassamme satojen vuosien dokumentoitu ja tutkittu historia. Lähes vuosikymmeniksi tauonneena, mutta paikoin katkeamattomana perinteenä jatkuneena, tervanpolton taito on säilynyt sekä käytännöllisistä (kotitarve) että kaupallisista syistä ylläpidettynä. Tervanpolton taitoa vaalivat tänä päivänä mm. yksityiset henkilöt ja suvut, yhdistykset ja kyläseurat sekä yritykset. Määrällisesti suurimpia tervan tarvitsijoita ovat seurakunnat, sillä yhä edelleen lukuisien kirkkojen ja tapulien paanukatot kaipaavat suojakseen mäntytervaa. Tervahautoja poltetaan nykyisin myös näytösluontoisesti perinneharrastajien toimesta.

Perinteen harjoittaminen

Talonpoikaisen tervanpolton tekniikka, jossa tervakset eli särökset ladotaan laakean suppilon muotoiseen hautaan, on säilynyt nykypäivään lähes entisellään 1600-luvun alkupuolelta lähtien. Alun perin tervahaudoissa poltettiin mm. kantoja, juurakkoja ja tuulenkaatoja, mutta vähitellen tavaksi vakiintui kolota kasvavia puita raaka-aineiksi. Koloaminen on tekniikka, jossa männyn runko kuoritaan useiden metrien korkeudelle saakka. Puu jätetään henkiin jättämällä kuorijänne kuljettamaan ravinteita juurten ja latvuksen välille, minkä seurauksena kuorittu runko ryhtyy voimakkaasti pihkomaan. Koloaminen tehdään noin neljä vuotta ennen tervahaudan polttoa.

Tervahauta kaivetaan suojaisaan paikkaan ja sen pohja pyritään saamaan mahdollisimman tiiviiksi. Hautaan ladotaan tervaksia siten, että ne osoittavat alaviistoon tervahaudan keskustaa kohden, jonne on sijoitettu myös tervan ulosjuoksutusta varten tervakynä eli piippu. Ennen polttoa hauta peitetään kosteilla sammalilla ja turpeilla sekä mullalla – tavoitteena mahdollisimman vähähappinen palotila.

Hauta sytytetään sateettomalla säällä tuulen alta edeten koko haudan ympäri molemmilta puolilta. Tervahaudan poltto kestää muutaman vuorokauden haudan koosta riippuen ja on erityistä taitoa vaativa tapahtuma. Vastuullinen hautamestari valvoo haudan sytytystä ja polton onnistumista pitäen mm. palon sopivan tasaisena lisäten ja poistaen turvetta halliten näin vedon määrää. Terva alkaa juosta noin vuorokauden kuluttua aluksi veden sekaisena. Jo pelkästään tervahautojen suuri koko ja tarvittava puumäärä (suurimmillaan jopa tuhat kuutiometriä) tekevät tervanpoltosta useita ihmisiä vaativan tapahtuman ja hautoja saatettiin polttaa useamman talon yhteisinä ponnistuksina.

Nykypäivänä tervaa valmistetaan paitsi perinteisillä menetelmillä myös ”nopean” tynnyripolton avulla. Tynnyripoltto soveltuu hyvin kotitarvepolttoon tai puun kuivatislauksen demonstroimiseen. Menetelmää on kehitelty mm. Rajamäen metsäoppilaitoksessa tarkoituksena kehittää pienimuotoinen ja yksinkertainen tervanvalmistuslaitteisto työlään hautapolton rinnalle. Jo 1800-luvun alkupuolella suomalaiset saivat vihiä ulkomailla käytettävistä tervauuneista, joiden käyttö ja toiminta muodostaa oman lukunsa tervatalouden historiassa, mutta tervanpolttoa tervahaudassa uudet teknologiat eivät koskaan lopullisesti syrjäyttäneet.

Perinteen taustaa ja historiaa

Tervanpolton taidon tulosuuntaa ei ole kyetty vahvistamaan. Ensimmäisten hautamallien tiedetään olleen pitkänmallisia tuulihautoja sekä, hieman myöhemmin, syviä kimppuhautoja. Viimeistään uudella ajalla talonpoikainen malli – laakea halssillinen suppilohauta – vakiintui kuitenkin yleisimmäksi tervahautatyypiksi.

Terva oli metsävaroiltaan rikkaalle Suomelle tärkeä vientitavara satojen vuosien ajan. Tervakaupan huippu ajoittuu vuoteen 1863, jolloin tervaa vietiin maasta lähes 30 miljoonaa litraa. Laivanrakennusteollisuuden räjähdysmäinen kasvu Euroopassa ja tervan jatkuva kysyntä oli köyhälle ja kehittymättömälle maalle suuri mahdollisuus. Se takasi toimeentuloa niillekin, joita maanviljelys tai karjanhoito ei kyennyt elättämään.

Kuva: Jussi Kalliokoski

Koko tervatalouden historiaa tarkastellen on helppo todeta tervaa poltetun lähes koko Suomen alueella Lappia lukuun ottamatta. Varsinaisina tervanpolton pääalueina voidaan kuitenkin pitää Pohjanmaata ja Kainuuta, joista jälkimmäinen saavutti valta-asemansa vähitellen 1800-luvulla metsien huvetessa ja isojaon käynnistyttyä ensin Pohjanmaalta.

Ulkomailta saatujen oppien mukaan tervaa ryhdyttiin valmistamaan 1800-luvulla myös mm. muuratuissa (mantteli) ja rautaisissa tervauuneissa ja myöhemmin jopa tervatehtaita perustettiin. Tervahauta piti kuitenkin valmistustapana sitkeästi pintansa talonpoikien parissa. Ennen 1950-luvun lopullista hiljentymistä tervanpoltto koki vielä pieniä kukoistuskausia sota- ja pulavuosina kasvaneen kysynnän sekä syntyneiden jatkojalosteiden ansiosta.

Tervanpolton historia on osa Suomen teollisuushistoriaa ja näytteli aikoinaan suurta roolia kansantalouden vahvistumisessa. Se on muokannut voimakkaasti maisemaamme ja jättänyt jälkiä kulttuurihistoriaan sekä terva-alueiden nimistöön.

Tervahaudan tekoon ja polttoon kytkeytyy lisäksi runsaasti kansanperinteitä, -satuja ja uskomuksia. Kansanperinteen kerääjät ovat tallentaneet lukuisia tarinoita erilaisista leikeistä, juhlista ja ilonpidosta tervahaudoilla. Eräs esimerkki uskomuksesta liittyy siihen, kuinka tervan vielä valmistuessa sitä ei saanut kutsua omalla nimellään. Tervaan voitiin vain viitata puhumalla mm. ”tavarasta”. Näin haluttiin varjella tervan tuloa, sillä hautaa kunnioitettiin ja sen uskottiin kuulevan kaiken mitä sen ympärillä puhuttiin.

Kustaa Vilkuna on kerännyt tietoa erilaisista tervanpolton ympärille syntyneistä tavoista. Vilkunan mukaan tervahaudan polttajia on yritetty pitää hereillä kutsumalla nuorisoa tanssimaan tervahaudalle. Ruotsinkielisessä Länsi-Pohjassa on puolestaan järjestetty leikkimielisiä ”häitä” tervahaudan ladelman tultua valmiiksi.

Vastaavasti muistiin on tallentunut tietoa myös keskipohjalaisista haudanpartaisista, jotka ovat olleet piirileikkejä ja tanssimista sisältävät juhlat haudan purkamisen yhteydessä. Samuli Paulaharju puolestaan on todennut tervanpolton yhteydessä esiintyneen aina runsasta kestitystä.

Tervanpolton ympärille on kehittynyt oma, alueellisia erityispiirteitä sisältävä sanastonsa, jolla mm. kuvataan hautatervan valmistuksessa käytettäviä välineitä ja hautamestaria. Professori Oiva Turpeinen kertoo hautamestaria kuvaavan ´lotnikka´ sanan tulevan venäjänkielen sanasta plotnik, joka samalla kertoo Venäjän ja Suomen yhteisestä historiasta tervan valmistuksessa.

Kuva: Jussi Kalliokoski

Terva aineena elää myös vahvasti suomalaisissa sanonnoissa kuten ”Minkä teet, tee se tervan kanssa” tai ”Jos ei sauna, viina ja terva auta, niin tauti on kuolemaksi” sekä ”Työ on kuin tervan juontia”.

Perinteen eteenpäin välittäminen

Mestari-kisälli -mallin mukainen oppiminen on ollut keino siirtää tervanpolton taitoa tekijäpolvelta toiselle. Esimerkiksi Halsuan Kalliokoskella (Keski-Pohjanmaa) on poltettu tervaa katkeamattomana perinteenä jo satoja vuosia ja osaaminen on siirtynyt tervamestarilta (myös mm. hautamestari, lotnikka, hamari tai polttaja) toiselle. Tervamestareiden ketju on Halsualla jäljitettävissä 1800-luvulle saakka ja myös eri hautapaikoilla käytetty sama tervanlaskuputki on luovutettu perintönä eteenpäin. Halsualla tervanpoltto on tapahtunut usein talkoilla, jolloin perinteen siirtoon on osallistunut tervamestarin ohella koko yhteisö. Tervanpoltto kaikkine vaiheineen on ajan ja ohjauksen kanssa opittava taito.

Tervanpolton vaativuus liittyy paitsi haudan rakentamiseen myös tulen hallintaan ja polttotapahtuman onnistumiseen. Tervahaudan lämpötilan säätely perustui kokemukseen ja hautamestarien hiljaiseen tietoon oikeasta lämpötilasta. Eräs tarkkailtavista asioista oli muodostuvan savun määrä ja väri.

Tervanpolton historiaa, tekijöitä ja perinteitä on koottu ja elvytetty mm. EU:n rakennerahasto varoin vuosina 1997 – 2000 toteutetussa Kainuun tervaprojektissa. Tervanpolton historiasta löytyy lisäksi runsas määrä julkaisuja.

Perinteen tulevaisuus

Tervan valmistuksen jatkuvuus teollisessa mittakaavassa on tullut uudelleen ajankohtaiseksi EU:n kemikaaliasetuksen johdosta. Asetus uhkaa lopettaa yli tuhannen litran tervaerien valmistajien tuotannon ellei tervaa saada rekisteröityä ennen määräaikaa.

Näytösluontoisesti ja yhdistystoiminnan puitteissa tervanpolton voi ennakoida jatkuvan pienimuotoisena niin kauan kuin uusia tekijäpolvia riittää. Tervanpoltto tervahaudoissa on vaativa ja yhteisöllistä ponnistusta vaativa käsityötaito, jonka tulevaisuus lepää nykyisten osaajien varassa.

Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt

Kalliokosken-Venetjoen kyläyhdistys ry

Eläköön terva ry

Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin

Verkkolähteitä

Kainuun terva. Tietoa tervasta ja tervatapahtumista.

Pelastetaan terva - Rädda tjäran. Kotimaisen mäntytervan puolesta.

Kirjallisuus

Kujanpää, Elisa 2011. Terva. Historia, valmistus ja käyttö. Opinnäytetyö Seinäjoen Ammattikorkeakoulu. Konservoinnin koulutusohjelma.

Turpeinen, Oiva 2010. Mustan kullan maa. Tervan historia. (Amanita Ltd, Somero)

Pakkanen, Esko, Leikola, Matti 2011. Tervaa, lautaa ja paperia. Suomen metsien käytön historiaa. (Metsä kustannus)