Virpominen ortodoksisessa ja karjalaisessa perinteessä
| Virpominen ortodoksisessa ja karjalaisessa perinteessä | ||||
|---|---|---|---|---|
| Mukana kansallisessa luettelossa | ||||
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Nyky-Suomessa virpomista sen ortodoksisessa ja karjalaisessa muodossaan ylläpitävät ortodoksiset ja luterilaiset seurakunnat, karjalaisseurat sekä Kalevalaisten Naisten liiton paikallisyhdistykset, muun muassa Joensuun Kalevalaiset Naiset. Ortodoksiset seurakunnat vaalivat perinnettä sen vanhimmassa muodossa ja Palmusunnuntai on yksi kirkkovuoden 12 suuresta juhlasta.
Palmusunnuntaihin valmistaudutaan ortodoksiseurakunnissa virpovitsojen tekotalkoilla, joissa eri-ikäiset valmistavat suuret määrät koristeltuja oksia kirkossa siunattaviksi ja palmusunnuntaiaamuna käytettäväksi. Seurakunnat tekevät yhteistyötä koulujen kanssa ja muun muassa Joensuun ortodoksisen seurakunnan papisto vierailee kaupungin kouluissa. Tilaisuuksissa siunataan virpo-oksia ja muutoinkin tavan merkitystä avataan koululaisille. Lapsia ja nuoria ohjataan virpomaan erityisesti iäkkäitä läheisiä ja kummeja.
Ortodoksisen ja/tai karjalaisen lähtökohdan omaavat valmistavat virpo-oksia myös kotona jo hyvissä ajoin ennen virpo- eli palmusunnuntaita.
Perinteen harjoittaminen
Virpomiseen liittyy sanallista kulttuuria (virpoluvut, virpolorut), esteettinen ilmentymä (koristellut virpo-oksat), inhimillisyys (hyvän ja terveyden toivotus, toinen toistemme kohtaaminen), yhteisöllisyys (tapa voi toteutua vain yhteisössä ja vahvistaa yhteisöllisyyttä) sekä oman seudun erityispiirteet (ortodoksisen uskon vaikutus. Virpomista esintyy sekä perinteisissä yhteisöissä että uusyhteisöissä.
Ortodoksiseurakunnissa virpominen liittyy kiinteästi kirkkovuoden kiertoon ja Palmusunnuntain sanomaan. Seurakunnan järjestämissä virpo-oksien tekotalkoissa tai kodeissa valmistetut koristellut oksat siunataan palmusunnuntain aattoillan palveluksessa ja seurakunnat ohjaavat jäseniään virpomaan näillä siunatuilla oksilla. Seurakuntien järjestämissä lasten ja nuorten kerhoissa kerrotaan virpomisen tausta ja yhdessä toteutetaan myös esimerkiksi iäkkäiden seurakuntalaisten virpomista.
Itäisen Suomen Kalevalaisten Naisten paikallisyhdistyksissä virpomisperinnettä pidetään yllä monin tavoin: rikkaasta virpoluku ja -loruperinteestä on julkaistu koosteita, on julkaistu virpomaperinnettä aihetta käsittelevä kirja, virpo-oksia valmistetaan talkoilla ja virpominen on liitetty hyvän ja terveyden toivotuksena erilaisiin vapaaehtoistoiminnan muotoihin, kuten ikäihmisten tervehtiminen hoito- ja palvelutaloissa.
Karjalaisseurat järjestävät valtakunnallisia ja alueellisia virpojaistapahtumia. Suosituksi on tullut ”vuoden virvottava” -tapahtumat. Vuoden virvottavat ovat erityisesti karjalaista perinnettä edistäneitä henkilöitä. Heidät virvotaan, usein virpojina ovat lapset, ja ohjelmaan sisältyy usein tietoa virpomisperinteestä. Karjalaiseuroissa valmistetaan myös koristeltuja virpo-oksia, jotka ovat haluttuja myyjäistuotteita. Seurat ja valtakunnallinen Karjalan Liitto järjestävät virpomisesta myös luentoja ja muuta opetusta. Vapaansivistystyön oppilaitokset, kuten Opintokeskus Sivis, järjestää vuosittain aiheesta tilaisuuksia. Tapahtumat kokoavat sekä karjalaistaustaisia että muuten asiasta kiinnostuneita ja ne toteutetaan yleensä ekumeenisessa hengessä.
Kodeissa ja erilaisten yhteisöjen järjestämissä virpo-oksien koristelutalkoissa pajunoksia koristellaan nykyään erityisesti kreppi- ja silkkipaperista tehdyillä kukilla, höyhenet eivät kuulu perinteiseen ortodoksiseen virpo-oksaan. Virpokukkiin liittyy uskonnollisia merkityksiä, kuten kolmioksainen virpo-oksa kertoo Pyhästä Kolminaisuudesta ja punasävyinen ruusu Neitsyt Mariasta. Näitä merkityksiä ei useinkaan muisteta, vaan tavoitteena on valmistaa kauniita, jopa näyttäviä kukkasia virvottavien iloksi. Virpomaan pyritään lähtemään aikaisin aamulla, eli ainakin karjalaistaustaisilla henkilöillä ja perheissä elää esimerkiksi isovanhemmilta kuultu opetus siitä, että liian myöhään tullut virpoja voi joutua trubah, eli savupiippuun. Virpo-oksat ohjataan laittamaan kodissa kunniapaikalle, esimerkiksi ikonin taakse, ja siunatut virpo-oksat tulisi hävittää polttamalla, niitä ei tule laittaa roskiin. Virpo-oksia pidetään esillä helatorstaihin saakka. Ortodoksiseen tapakulttuuriin ei kuulu naamiopukeutuminen virpoessa, vaan lapsia ohjataan pukeutumaan siisteihin sunnuntaivaatteisiin.
Myös evankelisluterilaiset seurakunnat liittävät perinteisen ja kansanomaisen virpomisen kirkolliseen palmusunnuntain viettoon. Lapsi- ja nuorisotyössä se ilmenee monin tavoin (virpo-oksat ja muu palmusunnuntaihin liittyvä opetus).
Perinteen taustaa ja historiaa
Virpominen kytkeytyy suomalaisessa kulttuurissamme läheisimmin itäiseen kulttuuriperintöön ja ortodoksisen kirkon tapa- ja perinnekulttuuriin. Nyky-Suomessa virpominen on osin irtautunut kirkollisesta lähtökohdastaan, mutta sisältää tällöinkin moninaisen hyvän toivottamisen läheisille. Uskonnollisen viitekehyksen mukaan virpominen jatkaa kristillisen kirkon ensimmäisten vuosisatojen tapaa muistaa Jeesuksen viimeistä käyntiä Jerusalemissa palmunlehväseppeleillä tervehtien (palmusunnuntai). Läntisen kirkon historiassa tapahtuman viettoon ovat liittyneet näyttävät palmunlehväkulkueet. Itäisen ortodoksisen kirkon vaikutuspiirissä, erityisesti karjalaisten parissa, perinne muotoutui virpomiseksi eli kevään ensimmäisillä luonnosta löytyvillä oksilla, pajunoksilla, tervehditään ja siunataan lähimmäisiä ja ystäviä palmusunnuntain aamuna aikaisin.
Karjalaista virpomista lähellä olevaa perinnettä tavataan myös setukaisilla, inkerikoilla ja vepsäläisillä. Ortodoksiseen ja karjalaiseen virpomiskulttuuriin on liittynyt oleellisesti virpominen palmusunnuntain aattoillan palveluksessa siunatuilla oksilla. Virpo-oksien koristelu yleistyi saatavilla olevan materiaalin mukaisesti (sanomalehtipaperi, karamellipaperit, kreppipaperi, silkkipaperi).
Virpomista ulkonaisesti karjalaisille ominaiseen tapaan tunnetaan myös luovutetun Karjalan kannakselaisalueilta ja Suomen Etelä-Karjalasta. Tapa on ollut tärkeä myös näiden alueiden luterilaisille ja näiltä alueilta on tallennettu paljon virpoloruja. Virpomisesta löydetään näiltä seuduin tietoa myös vähävaraisten mahdollisuutena saada juhlapyhiksi syötävää (virpomispalkka).
Virpo-oksien koristelua ja niillä tervehtimistä tunnetaan eri puolilta Suomea jo ennen siirtokarjalaisten tuloa 1940-luvulla. Kansatieteilijä Kustaa Vilkunan mukaan tämä liittyy todennäköisimmin kansakoululaitoksen laajenemiseen, eli opettajat ovat liittäneet opetukseen virpo-oksien valmistamisen. Tällöin siihen ei ole aina liittynyt uskonnollista ulottuvuutta.
Sanan virpoa kantasanana pidetään muinaisvenäläistä verba-sanaa (paju).
1980-luvulla alkoi esiintyä itäisen ja läntisen tapakulttuurin yhdistymistä, kun läntisen alueen pääsiäisnoitaperinteen ja itäisen virpomiskulttuurin pohjalta palmusunnuntain tienoilla alettiin eri puolilla Suomea nähdä ”virpovia noitia” eli pikkulapset lähtivät liikkeelle pikkunoidiksi tai muiksi hahmoiksi pukeutuneina. Tavasta on muodostunut lastenkulttuuria, jota mahdollisesti pääsiäisen ajan makeisteollisuuden mielikuvat myös vahvistavat. Vanhassa ortodoksisessa perinteessä virpojat ovat lunastaneet palkkansa vasta viikon päästä pääsiäisenä, mutta myös ”palkka paikan päällä”-periaate näkyy nykypäivän virpomisperinteessä.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Perinteen näkyvimpiä vaalijoita ovat olleet ja ovat edelleenkin ortodoksiset seurakunnat ja kansalaisjärjestöistä erityisesti Karjalan Liitto, Kalevalaisten Naisten Liitto, Ortodoksisten Nuorten Liitto, Karjalainen nuorisoliitto ja näiden kaikkien järjestöjen paikallisyhdistykset ja kerhot. Myös useat muut yhdistykset ja yhteisöt ovat ottaneet virpomisen toimintaohjelmaansa: kyläseurat, nuorisoseurat, Martat jne, ja myös ”uusyhteisölliseen toimintaan” virpomiskulttuuri näyttää sopivan (asuinalueyhteisöt jne). Kouluissa eri puolilla Suomea tehdään virpo-oksia innokkaasti ja erityisesti itäisessä Suomessa virpomistilaisuudet ovat oleellinen osa pääsiäisen odotusta.
Virpominen tarjoaa monenlaisia sovelluksia myös vapaaehtoistoimintaan, yhteisöjen ja järjestöjen toimintaan, ja se voi elähdyttää työyhteisöjäkin. Pohjois-Karjalan ja Joensuun alueen mielikuvaan omaa historiaansa ja perinteitään kunnioittavana sekä inhimillisyyttä ja yhteisöllisyyttä arvostavina seutuina virpomiskulttuuri tarjoaa luontevan ja alueen historiaan kytkeytyvän mahdollisuuden.
Ortodoksisten Nuorten Liitto ry on opetus- ja kerhotoiminnassaan vuosikymmenet ohjannut ja innostanut lapsia ja nuoria virpomisperinteeseen. Järjestön merkitys virpomisperinteen ylläpitämisessä ja näkyväksi tekemisessä oli tärkeää erityisesti sotien jälkeisinä vuosina, jolloin ortodoksisen kulttuurin tuntemus ja identiteetti oli ohutta. Järjestö on julkaissut aiheesta myös kirjoja ja oppimateriaalia.
Perinteen tulevaisuus
Itäiseen virpomisperinteeseen liittyvä liikkeelle lähtö, toisten kohtaaminen ja hyvän toivottaminen, sisältää erityisesti nykyihmisille tärkeän tavan ja sisällöllisen mahdollisuuden yhteisöllisyyden enentämiseen ja vaalimiseen. Tätä perinnettä voidaan nykyistä enemmän sisällyttää asuin-, kylä-, tai kaupunkiyhteisöjemme yhteisöllisyyden enentämiseen. Erityisesti perinteen ylläpito sopii itäiseen Suomeen. Pohjois-Karjalan itäisimmissä rajakunnissa, muun muassa Ilomantsin Hattuvaarassa, vanha satojen vuosien taakse ulottuva perinneketju elää edelleenkin.
Virpomisperinteeseen liittyy muutoksen myötä mielenkiintoinen ja haasteellinenkin keskustelu itäisen ja läntisen perinteen yhdistymisestä ja keskustelu siitä, ketkä voivat virpoa ym. Virpomisesta, johon kuluu myös naamioituminen, on tullut oma lastenperinteen muotonsa. Oleellista on, että tietoa perinteen lähtökohdista ja merkityksistä on tarjolla. Tapa tarjoaa oivan kehyksen ja mahdollisuuden ihmisten liikkeelle lähtöön, sukulaisten tai vähemmänkin tuttujen tervehtimiseen, tai vaikkapa naapureiden, joihin haluaisi luoda yhteyttä. Oleellista on virpomaperinteeseen liittyvä toinen toistemme huomioimisen ja kohtaamisen periaate.
Pohjoiskarjalaisina voisimme ottaa kunnia-asiaksemme, että kevään koittaessa, palmusunnuntain tienoon aikaan tänne saapuvat vierailijat, turistit, perheiden vieraat jne, tulisivat tervehdityiksi tällä kauniilla karjalaisella tavalla. Virpojien joukkoon voivat liittyä kaikki etnisestä, uskonnollisesta tai muusta kulttuuritaustasta riippumatta, kunhan virpomiseen liittyvä keskeinen asia – hyvän, terveyden ja siunauksen välittäminen – on mielessä.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Joensuun Kalevalaiset Naiset ry. Yhteistyökumppaneina Ortodoksisten Nuorten Liitto ry, [1], Joensuun ev.lut. seurakunta ja karjalaisseuroja Karjalan Liiton Pohjois-Karjalan piiristä.
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. [2]
Video: Virvon, varvon - kuka virpoo? Lea Lihavaisen esitelmä Elävä kulttuuriperintö Pohjois-Karjalassa -seminaarissa 17.5.2016.
Lihavainen, Lea (toim.) 2015: Virpomaperinne ja virpomisloruja. Joensuun Kalevalaiset Naiset.
Video: Palmusunnuntai ja virpominen. Ortodoksisten nuorten liitto ry.
Unesco: Living heritage experience and the COVID-19 pandemic. The tradition of "virpominen".