Muinaispukujen valmistaminen
| Muinaispukujen valmistaminen | ||||
|---|---|---|---|---|
|
Perinteen harjoittajat ja tuntijat
Muinaispukujen valmistamisessa ennallistetaan pukuja ja tekstiilejä Suomen nuoremman rautakauden hautalöytöjen pohjalta eli noin vuosilta 1000-1200.
Suomalaiseen naisen muinaispukuun kuuluu yleensä pellavainen aluspaita, villainen mekko, villainen peplostyyppinen päällyshame, esiliina ja viitta. Hienoimmat esiliinat ja viitat on koristeltu messinki- ja pronssispiraalikoristein. Puvuissa on koristeina ja vöinä taidokkaasti kudottuja lautanauhoja ja ristikkonauhoja. Pukuihin kuuluu myös päähineitä ja spiraalikoristeisia ohimokoristeita.
Muinaispuvun omistajien määrää on vaikea arvioida, koska pukujen käyttö vaihtelee juhlapukeutumisesta arkivaatteeseen, eikä sadan vuoden ajalta ole yhtenäistä tilastoa aiheesta.
Kun Perniön puvun 100-vuotiskirjaa tehtiin 2025, Yliskylän kirkon pihaan kokoontui noin 50 Perniön muinaispukuista naista. Muinaisaikayhdistys Birckalaiset ry:ssa on noin 200 jäsentä ja muinaispukujen Facebook-ryhmässä on noin 3 500 jäsentä. Kalevalaisten Naisten Liiton toiminnassa muinaispuvut ovat vahvasti esillä.
Muinaispukujen suosio on pienempi kuin esimerkiksi kansallispukujen. Yksi syy on valmiiden pukujen valmistajien vähyys ja korujen hinta, joka voi nostaa puvun hinnan muutamasta sadasta tuhansiin euroihin.
Muinaispukuja valmistetaan sekä itsenäisesti kotona että erilaisissa ryhmissä. Niitä tehdään harrastusyhdistyksissä, työväenopistoissa, kansanopistoissa ja kansalaisopistoissa. Erilaisilla kursseilla voi olla vuosittain yhteensä satoja osallistujia, mutta osa osallistujista voi olla samoja ihmisiä. Puvun valmistamiseen tarvitaan osaamista monelta alalta.
Muinaispukujen valmistamista opitaan esimerkiksi Raision seudun koulutuskuntayhtymän muinaistekniikan opinnoissa. Lahdessa Wellamo-opistossa sekä Turun ja Helsingin työväenopistossa on järjestetty kursseja, joilla on opeteltu tarvittavia tekniikoita tai valmistettu puku kankaankudonnasta lähtien. Muinaispukujen valmistaminen on suosiossa myös Suomen rautakauden harrastajien ja historianelävöittäjien keskuudessa. Tietoa jaetaan kirjoissa, sosiaalisessa mediassa, tieteellisissä artikkeleissa ja luennoilla, harrastajien omilla julkaisualustoilla sekä perinteiseen tapaan eli kädestä käteen erilaisissa työpajoissa.
Suurin osa muinaispukujen käyttäjistä on naisia, mutta pukuja ja pukututkimusta tekevät myös miehet. Harrastajien tekemä, usein kokeilevan arkeologian menetelmiä käyttävä pukututkimus edistää perinteen leviämistä ja tunnettuutta. Myös kansainvälistä yhteistyötä tehdään. Yhdessä virolaisten tutkijoiden kanssa on tutkittu esimerkiksi esihistoriallisia värjäysmenetelmiä ja metallilankakoristeiden valmistamista. Maidemme puvuissa on paljon yhteisiä piirteitä.
Perinteen harjoittaminen
Nykyisin pukuja pyritään valmistamaan mahdollisimman pitkälle aikakautisin menetelmin ja alkuperäistä jäljitellen. Jos puku valmistetaan alusta asti itse, tekijän on hallittava useita käsityötekniikoita: kehräys, kasvivärjäys, kankaankudonta, käsinompelu, metallilankakoristeiden tekeminen, neulakinnastekniikka, lautanauhan kutominen ja ristikkonauhojen punominen.
Vaatekappaleet ovat pääosin muotoon kudottuja, kuten säärisiteet, viitta ja peplostyyppinen päällyshame. Niiden reunoihin kudotaan putkihulpio ja kankaiden päät huolitellaan lautanauhalla. Ommeltujen vaatekappaleiden, kuten aluspaitojen ja villamekkojen kaavoja ei ole säilynyt, joten malleiksi on valittu peruskaavoja, jotka on helppo soveltaa omiin mittoihin. Ohjeita löytyy kirjoista, kursseilla tai harrastajien tapaamisissa. Alusta asti valmistaminen ei ole välttämätöntä. Moni tekee pukunsa teollisesti kehrätystä langasta ja ompelee puvun osia valmiskankaista. Tärkeintä muinaispuvun valmistamisessa on noudattaa kyseisen aikakauden tyyliä ja olemusta.
Suomalainen pukeutumiskulttuuri tuhat vuotta sitten oli omintakeinen ja sitä muinaispukujen valmistamisella ilmennetään. Pukeutuminen alueella, joka nykyisin tunnetaan Suomena ja rajantakaisena Karjalana, eroaa esimerkiksi Ruotsin viikinkiaikaisesta pukeutumisesta. Yksi erottava esimerkki on tapa koristella vaatteita messinki- ja pronssispiraalikoristein. Koristeita on ollut niin esiliinoissa kuin viitoissakin.
Osa käyttää muinaisvaatetta juhlavaatteena aina maan tärkeimpiä juhlia eli itsenäisyyspäivän vastaanottoa myöten. Toisaalta muinaispuku päällä soudetaan viikinkiaikaista laivaa, hiihdetään kilpaa muinaissuksilla ja tehdään leirissä ruokaa. Puvut muuntautuvat käyttäjän ja tarpeiden mukaan.
Muinaispuvussa voi nähdä niin aikuisen kuin lapsenkin. Löytöaineiston perusteella näyttää siltä, että lapsia puettiin samaan tapaan kuin aikuiset, aina pronssispiraalikoristeltua esiliinaa ja pientä viittaa myöten.
Miesten haudoista ei ole säilynyt tekstiiliä yhtä paljon kuin naisten haudoista, eikä miesten muinaispukuja tunneta yhtä hyvin kuin naisten. Suomalaisille miehille on osaavien tekijöiden ja lukuisten käyttäjien ansiosta muotoutunut oma muinainen muoti. Miehen pukuun tehdään villakankaiset housut, villainen polvipituinen mekko, säärisiteet ja villakankainen takki, jossa voi olla koristeena vaikka arvokasta silkkiä ja lautanauhaa.
Perinteen taustaa ja historiaa
Ensimmäiset tekstiililöydöt Suomesta tehtiin 1800-luvun lopulla Savossa, Karjalassa ja Varsinais-Suomessa. Aluksi hahmotelmat muinaissuomalaisesta vaatetuksesta olivat piirroksia. Ensimmäiset pukuennallistukset miehen, vaimon ja lapsen puvuista valmistettiin 1890-luvulla Wiipurilaisen osakunnan juhliin aikakaudella vallinneen kansallisromantiikan ja suomalaisuusaatteen innostamana.
Ensimmäiset ohjeet naisen pukuun, joka tunnetaan Aino-pukuna, julkaistiin vuonna 1900. Vuonna 1925 valmistui Perniön muinaispuku pohjoismaista arkeologikonferenssia varten. Puku oli esillä Kansallismuseon perusnäyttelyssä lähes sadan vuoden ajan.
Pukuja alettiin valmistaa juhlapuvuksi. Moni halusi tehdä puvun itse ja ohjeiden puuttuessa siitä syntyi erilaisia versioita. Tarkistetut valmistusohjeet julkaistiin vuonna 2000.
Vuonna 1937 Kalevalaisten Naisten Liiton perustajalle, kirjailija Elsa Heporaudalle valmistettiin Tuukkalan muinaispuku. Pukua valmisti Helmi Vuorelma Oy, joka myi myös ohjeita ja tarvikkeita puvun valmistamiseen. Puvusta tuli erittäin suosittu juhlapuku, samoin kuin vuonna 1952 esitellystä Muinais-Karjalan puvusta.
Ensimmäiset puvut perustuivat löyhästi hautalöytöihin, mutta eivät nykytietämyksen mukaan täysin vastaa rautakauden pukeutumista.
Vuonna 1982 julkaistu Euran emännän puku oli ensimmäinen tieteellisesti tutkittu muinaispuku. Arkeologi Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander tutki aineiston ja Euraan perustettiin muinaispukutoimikunta pukua valmistamaan. Puvun tunnetuin kantaja on presidentti Tarja Halonen.
Kalevalan juhlavuoden näyttelyyn vuonna 1985 valmistettu Maskun puku perustui Maskun Humikkalan haudan 32 löytöaineistoon. Sen tutkivat ja valmistivat Kansallismuseon konservaattori Leena Tomanterä ja heinolalainen Riitta Lavonius. Kaarinan puku vuodelta 1990 perustui arkeologi Jaana Riikosen tutkimuksiin Kaarinan Kirkkomäen haudasta 1 ja sekin toteutettiin Heinolassa.
Kuralan Kylämäessä aloitettiin vuonna 1990 hanke, jossa valmistettiin Kaarinan muinaispuku muinaisin menetelmin. Työ kesti lähes kymmenen vuotta. Tekijät tutkivat muinaisia käsityötapoja aina värttinällä kehräämisestä kasvivärjäämiseen.
Vuonna 1994 yleisölle esiteltiin uusi tulkinta Mikkelin Tuukkalan kalmiston haudan 26 löydöistä. Värikäs pukuversio nimettiin Mikkelin seudun muinaispuvuksi.
2000-luvulle tultaessa muinaispukujen tieteellinen tutkimus edistyi uusien tutkimusmenetelmien ansiosta. Kun 1800-luvun tutkijat eivät tunnistaneet esimerkiksi lautanauhaa, nykyisin voidaan pienestäkin tekstiilijäänteestä selvittää kankaan sidoksen ja tiheyden lisäksi esimerkiksi väriaineita ja tehdä päätelmiä värjäysmenetelmistä. Uusien löytöjen lisäksi tutkitaan uudelleen vanhoja löytöjä mikroarkeologian menetelmin. Tutkijat tekevät yhteistyötä alaa tuntevien käsityöläisten kanssa.
2020-luvulla on tehty useita uusia ennallistuksia: puvun osia Liedon Ristinpellosta, Ravattulan puku, Hollolan Kirkkailanmäen puku ja Tampereen seudun muinaispuvut sekä naiselle että miehelle.
Tutkijoiden rinnalla työtä ovat tehneet harrastajat ja käsityöläiset. Heinolan Kalevalaiset Naiset ry perustettiin vuonna 1980 tukemaan muinaispukuharrastusta. Yhdistys luennoi, kokeili muinaisia työmenetelmiä, teki ohjeita ja jakoi niitä eteenpäin. Harrastajien voimin valmistettiin kaikki siihen mennessä tunnetut muinaispuvut. Nykyisin Mikkelin Kalevalaisissa muinaispukuperinne elää vahvana. Perniön Maa- ja kotitalousnaiset julkaisivat vuonna 2025 uuden kirjan satavuotiaasta puvustaan.
2000-luvulla muinaispukujen valmistamisesta kiinnostuivat historianelävöittäjät. Uuden käyttäjäkunnan myötä juhlapuvusta tuli myös käyttövaate, kun juhlavien asujen lisäksi alettiin valmistaa arkisia versioita muinaisvaatteista. Niitä käytetään elävöitystapahtumissa ja siten saadaan käytännön kokemukseen perustuvaa tietoa pukeutumisesta tuhat vuotta sitten.
Perinteen eteenpäin välittäminen
Muinaispukujen valmistamiseen liittyviä käsityötaitoja voi nykyisin opetella kirjoista, videoista, osana muuta koulutusta ja erilaisilla kursseilla. Ammatillisessa koulutuksessa muinaispukujen valmistamiseen tarvittavia tekniikoita opetetaan ja pukujen osia valmistetaan esimerkiksi Raision ammattiopiston muinaistekniikan opinnoissa. Muinaispukuja ja niiden osia valmistetaan työväen- ja kansanopistoissa kurssimuotoisesti. Harrastajayhteisöt järjestävät aiheeseen liittyviä tapaamisia ja omia kurssejaan.
Merkittävä tapa siirtää perinnettä eteenpäin on suullinen tieto, kuten erilaiset työnäytökset ja luennot. Monet pienet ryhmät kokoontuvat yhteen opettelemaan tarvittavia taitoja yhdessä, seuraten osaajien esimerkkiä. Monet muinaispukujen valmistamisen osaajat pitävät kunnia-asianaan siirtää osaamista ja taitojaan seuraaville.
Sosiaalisen median, kirjojen ja videoiden ansiosta tieto suomalaisista muinaispuvuista on levinnyt maailmalle. Suomalaiseen muinaispukuversioon voi törmätä Pohjois-Amerikassa paikallisten historianelävöittäjien kokoontumisissa. Siellä harrastajat ovat opiskelleet menneisyyden työtapoja suomalaisten osaajien kanssa ja vuorostaan jakavat osaamistaan uudella mantereella. Moni on tilannut materiaaleja ja kirjallisuutta Suomesta ja jopa opetellut suomea voidakseen lukea kirjoja vieraalla kielellä.
Perinteen tulevaisuus
Muinaispukujen valmistamisen tulevaisuus näyttää valoisalta. Osaajien määrä on nousussa. Maahan on syntynyt harrastepiirejä ja yhdistyksiä, joissa pukuja ja niiden perinteisiä valmistusmenetelmiä arvostetaan ja ylläpidetään. Aiheesta julkaistaan kirjoja, tieteellisiä artikkeleita, väitöskirjoja ja muita julkaisuja. Tietoa on nykyisin hyvin saatavilla.
Jopa vuosikymmeniä sitten tehtyjä hautalöytöjä tutkitaan uudelleen. Nykyaikaisten tutkimusmenetelmien ansiosta pienistäkin tekstiililöydöistä saadaan uutta tietoa menneisyyden vaatetuksesta. Tutkijoiden oma osaaminen on kasvanut, ja yhteistyössä osaavien käsityöläisten kanssa on pystytty tuottamaan uusia pukujen osia tai pukukokonaisuuksia sekä selvittämään alkuperäisissä puvuissa käytettyjä valmistusmenetelmiä.
Museot ovat tilanneet kokoelmiinsa uusia pukutulkintoja, mikä lisää muinaispukujen tunnettuutta myös suuren yleisön keskuudessa.
Moni saa muinaispuvun valmiina, esimerkiksi perintönä. Suvuissa kulkee muinaispukuja, jotka on valmistettu jopa lähes sata vuotta sitten. Monella nuorella on sitä kautta herännyt kiinnostus aiheeseen laajemmin. Vanhaa pukua käytetään edelleen, sitä huolletaan ja sitä korjataan.
Usein muinaispuvun omistavat tai sellaisen tekijät kokevat, että heillä on puvun kautta yhteys menneisyyteen, aina esihistoriaan saakka. Ajan saatossa unohtuneiden, uudelleen löydettyjen käsityötekniikoiden opettelu on innostavaa ja merkityksellistä. Moni haluaa myös tehdä itse oman pukunsa, joko niin sanotun virallisen version, tai sitten aivan oman tulkintansa. Etenkin historianelävöittäjien parissa oman muinaispuvun valmistaminen on suosittua. Tekniikat ovat samoja kuin jopa tuhat vuotta sitten tehdyissä esikuvissa, mutta nyt pukuja valmistetaan omista lähtökohdista. Pukuharrastajien versioissa alkaa näkyä paikallisia piirteitä, aivan kuten rautakaudellakin.
Muinaispukujen valmistamisesta kiinnostuneilla on omia sivuja ja ryhmiä sosiaalisessa mediassa. Yksittäisten tekijöiden, ryhmien ja yhdistysten sivuilla jaetaan tietoa ja neuvoja sekä inspiraatiota.
Muinaisvaatteet ovat osalle käyttäjiä juhlavaatteita, osalle ne ovat käyttövaatteita osana harrastusta. Muinaispuvun valmistamisen perinne varmistaa, että entisaikojen kulttuuri elää edelleen vahvana ja arvostettuna Suomessa.
Ilmoituksen taustalla olevat yhteisöt
Heinolan Kalevalaiset Naiset ry
Muinaisaikayhdistys Birckalaiset ry
Historianelävöitysyhdistys Iloinen Joutsen - keskiaikaan erikoistunut yhdistys, joka tekee myös muinaiselävöitystä
Perniön Maa- ja kotitalousnaiset ry
Raision seudun koulutuskuntayhtymä Raseko
Lähteet ja linkkejä muihin tietolähteisiin
Kirjallisuus
Theodor Schvindt: Tietoja Karjalan rautakaudesta. 1892.
Hjalmar Appelgren-Kivalo: Suomalaisia pukuja myöhemmältä rautakaudelta. 1907.
Pirkko-Liisa Lehtosalo-Hilander: Euran muinaispuku ja muut muinaisvaatteet. Euran muinaispukutoimikunta, 2001.
Helena Luoma (toim.): Sinihameet kultavyöt: suomalaisia muinaispukuja. Pirkanmaan käsi- ja taideteollisuus, 2003.
Mervi Pasanen ja Jenni Sahramaa: Löydöstä muinaispuvuksi. Salakirjat, 2021.
Jaana Riikonen ja Juha Ruokonen (toim.): Ravattulan muinaispuku, Tutkimukset ja valmistusohjeet. Suomen muinaistutkimuksen tuki ry, 2023.
Perniön muinaispukukirjatyöryhmä: Perniön muinaispuku. Perniön Maa- ja Kotitalousnaiset, 2025.
Ulla Nordfors, Maj Meriluoto: Muinaispuvuista silkkimyssyihin - Arkeologista tekstiilitutkimusta Pirkanmaalta. Vapriikki, 2026.
Sosiaalinen media
Suomalainen muinaispuku - ennallistuksia ja mukaelmia. Muinaispuvuille omistetty ryhmä Facebookissa.
Löydöstä muinaispuvuksi: samannimisen kirjan ympärille perustettu sivu Facebookissa.
Verkkolähteitä:
Kalevalaisten Naisten liiton videot muinaispukujen pukemisesta.
Mervi Pasasen Instagram-tili, jossa paljon asiaa suomalaisista muinaispuvuista.
Kalmistopiiri on jatkuvasti ilmestyvä arkeologinen verkkojulkaisu, useita Suomen rautakautta käsitteleviä artikkeleja.
Salon museon esittely Perniön muinaispuvusta.
Jenni Sahramaan ja Krista Wrightin artikkeli Muinaispuvut museoissa.
Krista Wrightin ja Riina Rammon tutkimus tummansinisen värin värjäämisestä.
Jenni Sahramaan ja Mervi Pasasen artikkeli pronssispiraalein koristelluista myöhäisrautakauden viitoista.
Jenni Sahramaan artikkeli Liedon Ristinpellon haudan 86 viitan ennallistuksesta.
Väritutkimus Liedon Ristinpellon haudan 86 tekstiileistä.
Löydöstä muinaispuvuksi: arkeologisten tekstiilien ennallistaminen. Jenni Sahramaan pro gradu Helsingin Yliopistolle.